Yksi asia josta huomaat olleesi lajin parissa aika pitkään on se, kun hämmästyt ja yllätyt kuullessasi sellaisia ihmettelyjä, joita silloin aloittaessasi itse ihmettelit.
Kuten vaikka tokoilijan vakavuus.
Joku aika sitten juttelin erään koiratuttuni kanssa ja jotenkin keskustelu kääntyi tokoon ja sen vakavuuteen. Lause joka toimi eräänlaisena herätteenä oli "miten usein muka näet tokoilijan, joka hymyilee".
Joten rupesin miettimään, missä vaiheessa minusta tuli hymytön tokoilija sen sijaan että ihmettelisin hymyttömyyttä, jota toki itseänikin aikoinaan ihmetytti lajia aloitellessa.
Nykyään asia ei ihmetytä minua enää ollenkaan, koska se tie on tavallaan jo kävelty, ja tiedän mitä siellä hymyttömyyden takana on. Se ei ole vakavuus, tylsyys, nyreys tai mikään muukaan - me vaan annamme koirien hymyillä puolestamme.
Pentutreeneistä asti eleettömyydestä ja tietynlaisesta jäykkyydestä tulee koiralle vihje: iloitse, ohjaajasta on kohta tulossa tooooosi iloinen sun työskentelystäsi. Keskity. Pidä paketti kasassa. Tee hyvin töitä, ihan just ohjaaja sulaa palkkaamaan. Se, että ohjaaja kävelee eleettömästi eteenpäin seuraamisessa kertoo koiralle että homma toimii, se on sairaan hienoa ja kohta palkkaa tulee.
Verrattuna moneen muuhun lajiin tokossa ollaan hyvin hallittuja ja koottuja, mutta se ei tarkoita sitä, että tekeminen olisi tylsää tai ilotonta. Tokossa hymyillään sisäänpäin, eikä sen kenellekään muulle tarvitsekaan näkyä. Koira kyllä tietää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti