Kehityskatolla tarkoitan nyt ihmisen itse itselleen asettamaa estettä oppimiselle. Kaikilla on niitä, eikä kenellekään tekisi pahaa vähän ravistella niitä auki.
"En mä osaa"
"Kato kun meillä ei oo tavoitteita tän asian suhteen"
"Mulla on niin huonot ajoitukset ettei tää onnistu"
"Mä en vaan osaa leikkiä koiran kanssa"
Voitte uskoa että mun työssäni esimerkkejä ei ole vaikea löytää. Ja tottakai nämä ovat ihan täysin oikeutettuja tunteita ja osittain jopa ihan faktapohjalta heitettyjä kommentteja, mutta ainoa asia mitä tässä kohtaa useimmiten kuulen on "olen rakentanut itselleni tähän tällaisen kehityskaton, enkä aatellut päästä tässä asiassa eteenpäin". Tiedostamatta, mutta vääjäämättä aikalailla näin.
Itselläni on ollut lukemattomia kehityskattoja vuosien varrella, ja on tälläkin hetkellä sellaisia asioita joiden kanssa kamppailen kovasti, ettei niistä muodostuisi kehityskattoja. Mutta ehkä isoin kehityskatto mikä minulla on ollut lajitreenien osalta on ollut tunnistusnoudon opettaminen. Niille, jotka tokoa eivät harrasta: tunnistusnoudossa koira etsii ja noutaa pienen puupalikan, joka on ollut ohjaajalla hetken aikaa kädessä, muun hajuisten kapuloiden keskeltä. Olin jossain vaiheessa tiedostamattani vakuuttanut itselleni, että mun on mahdotonta opettaa koirilleni tunnistusnoutoa.
Kehityskatolla tarkoitan sitä, että ihminen ottaa jonkun asian, jonka kokee haasteelliseksi, osaksi identiteettiään. Sitten kun siihen saman tiettyyn asiaan (vaikka nyt siihen tunnistusnoudon opettamiseen) törmää harrastuspiireissä kerta toisensa jälkeen, ilman että on saanut itselleen yhtään enempää työkaluja asian työstämiseen, alkaa pikkuhiljaa rakentaa siltaa itsensä ja muiden välille. Ihan todella, jossakin vaiheessa tuntui siltä kuin maailma olisi jakautunut kahdenlaisiin ihmisiin: ihmisiin jotka osasivat opettaa tunnistusnoudon ja ihmisiin, jotka eivät osanneet. Ja mitä enemmän törmäsin aiheeseen, sitä syvemmälle verhosin itseni tunnariosaamattomuuden synkkään viittaan. Arvatkaa, mikä tässä on oikeasti koomista? Se, etten oikein missään vaiheessa edes yrittänyt tosissani opetella sitä tunnarin opettamista.
Jotain hyvää sentään: koirat kehittivät mitä mielenkiintoisimpia ongelmia tunnistusnoudossa,
niin aika ei käynyt tylsäksi vaikka hieman epätoivo meinasikin iskeä.
Miksi? Koska mähän olin ihminen, joka ei osaa opettaa tunnistusnoutoa. Kun tuollaisen asian ottaa ihonsa alle, osaksi identiteettiään, se alkaa vaikuttaa siihen miten tietoa käsittelee ja miten niitä työstää. Ajattelin tunnistusnoutoa todella paljon, mutta aina negatiivisesti. Luin kaikenlaisia opetustapoja, mutta tyrmäsin ne kokeilematta tai kokeilin vain kerran enkä oikeasti paneutunut siihen, miksi se harjoitus ei toiminut. Eihän mun tarvinnut, koska tilanne oli niin selvä: vikahan oli minussa. Tämä on se syy, miksi kutsun tätä ilmiötä kehityskatoksi - ihminen itse rakentaa itselleen riman, jonka yli ei pysty pääsemään.
Ja näitähän riittää. Kerta toisensa jälkeen kentällä näkyy ihmisiä, jotka ovat aivan sairaan lahjakkaita työskentelemään koiriensa kanssa, mutta jotka kertakaikkiaan eivät suostu näkemään jollakin tietyllä osaamisen alueella kehitystä. Vaikka näille ihmisille näyttäisi todisteita päinvastaisesta, he eivät sitä pysty ottamaan vastaan kuin vasta hyvin, hyvin pitkän prosessin jälkeen. Se ongelma mikä tässä on on se, etteivät nämä ihmiset pysty ottamaan kiinni kehittymismahdollisuuksista, he pienemmällä todennäköisyydellä jatkavat sen asian työstämistä itsenäisesti treenien ulkopuolella ja he ottavat huonommin ohjeita vastaan. Kyseessähän ei ole se, etteivätkö nämä ihmiset haluaisi ohjeita - päin vastoin, kehityskattoinen ihminen hakee itselleen paljon paljon tietoa siitä asiasta, jossa kokee olevansa heikoilla, mutta se ei auta tippaakaan. Miksi? Koska kehityskattoinen ihminen todennäköisesti ei loppupeleissä ota niitä neuvoja vastaan niin, että pystyisi työskentelemään niiden pohjalta niin tehokkaasti että saavutettu onnistumisen tunne rikkoisi kehityskaton. Todennäköisemmin neuvojen suunnaton määrä, jotka eivät välittömästi nosta kehityskatonrakentelijaa suosta ylös, rakentavat yhä leveämpää ja leveämpää rakoa kehityskattopersoonan ja muiden harrastajien välille ja siten vahvistavat tätä negatiivista omakuvaa. "Mua on auttanut jo niin moni kouluttaja tässä asiassa eikä vieläkään oo ratkaisua tullut"
Kehityskatot pystyy rikkomaan muutamalla tavalla, vaikka aina se ei ole helppoa. Mitä laajempia nämä kehityskatot ovat, sen vaikeampi niitä on paiskata menemään. Mutta tässä muutama ajatus, jotka ovat auttaneet minua pääsemään yli joistakin kehityskatoistani.
1: Jos valitat, treenaat.
Tiedosta, että diskurssi muokkaa maailmaa. Tarkoittaen sitä, että jos tarpeeksi monta kertaa hoet että olet huono leikkimään koiran kanssa, alat pian kammota jo lelun ottamista käteen koiran läheisyydessä, todennäköisemmin kiinnität huomiota kaikkiin virheisiin joita teet koiraasi leikittäessäsi ja luultavasti jätät täysin huomaamatta ne edistysaskelet, joita teet. Ja se tulee näkymään sinun toiminnassasi, ja melko suurella todennäköisyydellä vähentää entisestään leikkimisen harjoitteluasi. Joten neuvo numero yksi: älä valita.
Yksi itse itselleni säätämä sääntö on, että jos valitan jostain, sitä on treenattava. Eli jos menen valittamaan että "kaukokäskyt on tosi tylsät treenata" tai "meidän ruutu ei mee eteenpäin", pidän huolta että samana päivänä treenaan ihan varmasti juuri niitä liikkeitä. Muutoin niille liikkeille käy helposti samalla tavalla kuin mun gradulleni: kirjoittamisessa meni kaksi viikkoa, kirjoittamisesta valittamiseen meni puoli vuotta. Olen myös alkanut käyttää tätä työkaluna. Joku aika sitten huomasin vältteleväni Ritan seisomisvaihtojen treenaamista kaukokäskyissä, joten menin heti valittamaan asiasta karjisten treenikeskusteluun. Nyt sitä on sitten pakko treenata, ja kappas - parin pikkutreenin aikana on tullut enemmän edistystä kuin viimeisessä kahdessa kuukaudessa.
2: Sano kiitos
Yksi todella, todella vaikea asia minulle on ollut hyväksyä hyvää palautetta. Vaikka itse puhun paljon positiivisen palautteen puolesta ja tiedän että sillä on ihan hillittömän suuri vaikutus ihmisten treenaamisen intoon ja tuloksiin, sitä on joskus todella vaikea ottaa vastaan. Muistan joskus kun Katlan kanssa treenailin jotain treenien odotteluaikoina ja treenin jälkeen yksi ryhmäläisistä alkoi hyvin vuolaasti kehua Katlan työskentelyä. Mitä mä vastasin? "No mulla olikin tänään ekstrahyvää herkkua mukana niin kyllähän se sit kato ihan kivasti tekee". Mikä oli sitäpaitsi paskapuhetta, samaa namppaa ja patea meillä oli tarjolla kuin aina muulloinkin, mutta mun oli kertakaikkiaan pakko äkkiä keksiä jokin meidän työskentelyämme vähättelevä sanoma jolla pystyin välttämään hui niin kauhean pelottavan positiivisen palautteen vastaanoton. Ja samalla rakensin itselleni mielikuvaa siitä, että mitään mitä teen ei oikeasti ole kehumisen arvoista - ei näin, Elli, ei. Joten olen opetellut sanomaan kiitos. Nitistän pois kaikki itseäni ja koiraani vähättelevät kommentit, ja jokaiseen kehuun ja positiiviseen sanomaan olen opetellut sanomaan kiitos. Ja kerron samalla itselleni, että oikeastaan se meidän työskentelymme on minunkin mielestäni sen kehun arvoinen. Suosittelen kokeilemaan.
3. Pidä kirjaa
Mieti jokin tapa arvioida ja pitää kirjaa sen ongelma-asian kehityksestä. Sen ei tarvitse olla mitään sen ihmeellisempää, kuin päivän päätteeksi tehty "montako tähteä viidestä annat tämän päivän treenille". Pidemmällä aikavälillä tästä tulee iso apu. Et voi muistella tehneesi asioita ihan päin hittoja vaikka se pieni kaihertava ääni päässäsi niin sanoisikin, jos näet että olet kirjannut itsellesi onnistumisia vaikkapa viimeiset kaksi viikkoa.
4. Tee positiivisuudesta itsellesi tikkaat
Älä sano "en osaa", sano "pitää harjoitella". Älä sano "en ymmärrä", sano "voitko selittää tarkemmin". Älä sano "ei se onnistu", sano että "kokeillaan". Ymmärrätte pointin? Jos käytät diskurssia joka painottaa kehittymiseen, onnistumiseen ja yrittämiseen, pystyt todennäköisemmin treenaamaan ongelmakohtia tehokkaasti ja edistyä.
5. Suivaannu
Älä suostu siihen, että itse et anna itsesi päästä eteenpäin niissä asioissa missä haluat. Pistät stopin sille väninälle ja treenaat niin hitosti kunnes asiat loksahtavat kohdalleen. Sitten printtaat ja kehystät itsellesi diplomin siitä, ettet koskaan enää unohda että olet onnistuneesti pystynyt siinä asiassa kehittymään. Vanhoihin kehistyskattoihin on helppo langeta uudelleen senkin jälkeen, kun on kerran päässyt niistä yli.
6. Mieti, mikä se ongelma oikeasti on
Jos jäät miettimään liian yleisellä tasolla asioista kuten "en osaa" tai "ei onnistu", on ratkaisua vaikeaa löytää. Jos taas lähdetään käsittelemään asiaa ilman tunnelatausta, on asia helpompi ratkaista. Otetaan nyt vaikka tuo tunnistusnoutoesimerkkini. Ensisijaiset syyt, miksi ihan alusta asti olin onnistunut vakuuttamaan itselleni ettei tästä tule mitään ovat:
A) olin saanut paljon ristiriitaista tietoa kapuloiden käsittelystä enkä osannut itse arvioida, mikä tieto oli oikeaa ja mikä ei.
B) olin kokeillut treenitapoja, jotka eivät tukeneet yli-innokkaan noutohullun ja paineistuvan koiran ominaisuuksia.
C) en ollut oikeasti treenannut niin paljoa että voisin tehdä vielä mitään arviota siitä, tapahtuuko kehitystä vai ei.
Epäonnistumisen, osaamattomuuden ja kädettömyyden tunteet ovat ihan täysin ymmärrettäviä ja niitä tulee aina vastaan. Ja pitää tullakin, koska sekin kertoo kehityksestä. Kuitenkin on tärkeää ymmärtää, että se tunne on väliaikainen eikä siinä ole mitään väärää tai tee kenestäkään huonoa koirankouluttajaa. Sille ei pidä antaa valtaa.
Tunnistusnoutotarinallanikin on ihan onnellinen loppu. Jossain vaiheessa vihdoin totesin että nyt ei auta, se tunnari on vaan pakko opettaa ja ekaa kertaa kunnolla istahdin miettimään, mistä se mun epävarmuuteni liikkeen opettamisessa johtuu. Mietin että mikä on mun oma näkemykseni siitä, miten puhtaita kapuloiden tulee olla hajultaan, mikä noissa koirien ominaisuuksissa tekee sen, etteivät ne vastaa ihan niin hyvin niihin perustreeneihin joita useimmiten olin lähtenyt kokeilemaan, mikä koiran ennestään oppima asia oli vahvistanut niitä käytöksiä joiden takia sieltä aina meinasi tulla vaan se ensimmäinen eteen tullut kapula, mitä mä itse olisin voinut tehdä paremmin. Tadaa, kaksi minuuttia aivojen raksutusta niin meillä oli ensimmäistä kertaa oikea kunnon treenisuunnitelma, ja kahdessa päivässä meillä oli jo uudet, vahvat pohjat tunnistusnoutoon ilman mitään niitä sudenkuoppia joihin aiemmin aina oltiin kaaduttu.
Mutta kannattihan se pari vuotta asiaa märehtiäkin, koska siinä ajassahan ei olisi varmaan yhtään edistysmistä tapahtunut jos olisi vaan kunnolla yrittänyt - vai mitä luulette?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti