Tottakai tällaista kahtiajakoa ei tarvita, koska selkeästi me haluamme liikkeitä tehdessämme saada aikaiseksi molemmat. Mutta kumpi ensin?
Olen itse pohdiskellut tätä aika paljon lähiaikoina. Omat koirani eivät ole mitään raketti perseessä sinkoilevia otuksia luonnostaan olleet koskaan - tekevät kyllä mielellään, mutta kaikki hyvin leppoisasta kootusta laukasta eteenpäin pitää tuoda siihen liikkeeseen hartiavoimin. Ja korkea vire ei ole itsestäänselvyys (jos se nyt koskaan on). Miten tämä pitäisi ottaa huomioon uusia liikkeitä aloittaessa?
Minusta tuntuu, että keikun keinulaudan päällä jossain puolivälissä, jonka toisella puolella on tekninen nyherrys, naksuttelu ja koiran oman hoksaamisen vahvistamisen. Toisella puolella on reilusti pelkkää virettä nostava treenaus, jossa tärkeää ei ole mitä koira osaa, vaan miten. Eli viettiä viettiä viettiä.
Toisaalta arvostan hirvittävän paljon tehokkuutta ja koiran aktiivista ajattelua treenatessa. Haluaisin ottaa kaiken ilon irti niiden nopeasta oppimiskyvystä ja päästä liikkeiden tekniikassa nopeasti eteenpäin.
Toisaalta haluaisin pitää niin suurena prioriteettina virettä, nopeutta ja hyvää pössistä, että tuntuisi todella tärkeältä päästä vahvistamaan pääasiassa sitä.
Eikö molempia saa samaan pakettiin?
Haluaisin sanoa että tottakai saa. Mutta onko se ihan totta?
Jos koira on luontaiselta temperamentiltään rauhallinen ja virekestoltaan haastava treenikaveri, pystyykö puhtaasti tekniikalla treenaamalla saamaan aikaiseksi sellaista liikettä johon vire on liitettävissä vielä myöhemminkin?
Onko virenupit kaakossa tehtyyn mutkat suoriksi - liikkeeseen mahdollista saada nyansseja ja tarkkaa hiontaa, ja onko mahdollista edetä teknisesti nopeasti siinä liikkeessä?
Olen Ritan ruudun kanssa pohdiskellut paljon eri vaihtoehtoja opettamiseen. Toisaalta haluan siitä ehdottomasti iloisen ja nopean liikkeen: haluaisin opettaa sen lelu ruudussa -menetelmällä. Ja olen tehnytkin. Ja samalla koen suurta turhaumaa kun teemme toistoja toistojen perään joista koiralle jää mieleen vain se, että olipa kivaa juosta hakemaan pallo. Haluaisin lisää ajatustyötä ja tarkkuutta ja tekniikkaa. Ja jos teen ruutua minitargetilla ja sheippaamalla, turhaudun siitä että koira menee kootulla laukalla tai jopa ravaa.
Monet koirat tekevät todella suurella innolla ja nopeudella tekniikkatreeniäkin ihan luonnostaan - monet muut jäävät siihen sellaiseen vähän tahmeaan pohdiskelumoodiin.
Vireen useimmissa tapauksissa pystyy lisäämään jälkikäteenkin - mutta miten helppoa se on? Esimerkkinä tästä vaikkapa Katlan kepit silloin kun agilitya vielä treenattiin. Tehtiin hyvin teknisesti ja rauhallisesti kepit, tehtiin paljon toistoja rauhalliseen suorittamiseen ja vasta sitten lisäsimme lelupalkan ja vireet. En osaa verrata sen keppiosaamista muiden koirien vastaaviin, mutta ainakin omasta mielestäni saimme melko lyhyessä ajassa ihan kelvolliset kepit. Mutta jotta saimme siihen ensin rauhallisemmassa vireessä taottuun liikkeeseen sen vireen, tarvitsimme aikasta paljon toistoja, kierroksia ja treenitilanteen joka nosti koiran virettä jo lähtökohtaisesti todella korkealle tasolle. Olisiko sama toiminut tokossa? Miten paljon töitä olisi pitänyt nähdä vireen tuomisessa suoritukseen jossain toisessa asiassa?
Toinen asia jossa keikun tämän keinulaudan päällä on nosework. Mistä aloitetaan? Ilmaisusta? Jos aloitat ilmaisusta, saatko aikaiseksi niin vahvan etsinnän kuin jos aloitat etsinnästä? Jos aloitat etsinnästä, saatko aikaiseksi niin vahvan ilmaisun kuin jos aloitat ilmaisusta? Tällä hetkellä tämä nimenomainen keinulauta kallistuu enemmän etsimisinnon vahvistamiseen. Ilmaisu yhdistettään sitten kun keretään.
Mitään lopullista sitoutumista en tee vaan keikun edelleen keskellä keinulautaani, teen kompromisseja missä pystyn ja sekoittelen treenien teemoja tekniikasta vireeseen ja edestakaisin.
Se on yksi osa koiraharrastuksen hienoutta se pieni tunne takaraivossa, joka hyvinkin onnistuneiden toistojen ja treenien jälkeen vieläkin kysyy: “olisiko tämän voinut tehdä vielä paremmin?”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti