Ensimmäinen merkki syksystä: “en oo ehtinyt ajaa vielä jälkeä niin paljon kun halusin!”
Rita on parannellut reilut kolme viikkoa tassuhaavaa. Kyllä on pistänyt emännän hermoja testiin tämä treenaamattomuuskausi, vaikka varmasti se myös välillä tekee ihan hyvää. Mutta treenitauko yhdistettynä syyskuiseen nostalgiaan luo sellaisen olon, että aika vaan lipuu sormien välistä, ja mitä sitten jää?
Edessä häämöttävä maastokauden loppu ei ole ainoa asia joka aiheuttaa ennenaikaista märehtimistä. Mutta se on yksi konkreettinen seikka, joka kertoo että samalla kun siirrymme eteenpäin, jotain sellaista jää aina taakse, jota emme enää saa uudelleen. Tämä on viimeinen kesä, kun Rita on junnukoira - ensi kesänä se on jo ihan eri vaiheessa elämää ja treeniä.
Ja Katla, voi mun rakas kultainen Katla.
Rita on parannellut reilut kolme viikkoa tassuhaavaa. Kyllä on pistänyt emännän hermoja testiin tämä treenaamattomuuskausi, vaikka varmasti se myös välillä tekee ihan hyvää. Mutta treenitauko yhdistettynä syyskuiseen nostalgiaan luo sellaisen olon, että aika vaan lipuu sormien välistä, ja mitä sitten jää?
Edessä häämöttävä maastokauden loppu ei ole ainoa asia joka aiheuttaa ennenaikaista märehtimistä. Mutta se on yksi konkreettinen seikka, joka kertoo että samalla kun siirrymme eteenpäin, jotain sellaista jää aina taakse, jota emme enää saa uudelleen. Tämä on viimeinen kesä, kun Rita on junnukoira - ensi kesänä se on jo ihan eri vaiheessa elämää ja treeniä.
Ja Katla, voi mun rakas kultainen Katla.
Katla on syönyt särkkäriä pitämään mielen virkeänä tämän kesän. Se lenkkeilee reippaasti edelleen pisimmätkin lenkit ja nauttii mummokoirana elosta. Mutta eihän se kunnossa ole. Raskaamman liikunnan jälkeen se vetäytyy. Liike alkaa käymään kankeammaksi. Nyt muutaman kerran sille on tullut hyvin omituinen kohtaus: pakonomainen tarve päästä pois autolta. Siis koira joka on saattanut ihan tyytyväisenä töröttää takakontissa luukku auki useita tunteja kerrallaan. Mutta nyt muutamia kertoja on käynyt jotain omituista. Jos sen laittoi auton viereen häkkiin, se yritti väkisin sielä pois. Jos sen laittoi hihnalla kiinni auton oveen, se kiipesi konepellin päälle ja pyrki auton katolle, mua kohti. Ensimmäisen kerran pistin vatsataudin piikkiin, mutta tämän toistuttua uudelleen kaksi kertaa ilman vatsaoireita, alan epäillä jotain muuta. En haluaisi ajatella että tämä on lopun alkua, mutta täytyy myöntää että noin vahva oireilu, oli se sitten päässä tai kropassa, ei lupaa hyvää.
Eilen pidettiin pihatyöpäivää, ja koirat saivat hengailla mukana haravoinnissa. Iloksemme huomattiin että karviaiset olivat täydellisiä, kypsiä ja makeita. Katla ei ensin huomannut puskan anteja, mutta kun pari annoin maistiaisiksi, intoutui marjastajakoira kovasti tästä uudesta herkusta. Siellä se silmät kiinni nautiskellen pisteli menemään häntä rauhallisesti heiluen.
Ollaanko me otettu kaikki mahdollinen ilo irti yhteisestä ajasta? Silloin kun Katla oli nuori ja reipas, tehtiinkö me kaikki mitä meidän pitikin ehtiä yhdessä tehdä? Muistettiinko me nauttia jokaisesta kesästä, syksyn marjoista ja talven hangista?
Kai me vielä saadaan uusi syksy ensi vuonna? Kai me vielä ehditään yksi pentu kasvattaa yhdessä? Kai me vielä ehditään nautiskella yhdet yhteiset karviaiset ja pihan haravoinnit Katlan valvovan katseen alla? Kai me vielä saadaan yksi vuosi yhdessä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti