Häiriöt, osa 3: Reaktiorajan ylittävät häiriöharjoitukset

Maailman parhainkaan reaktiorajan alapuolella treenaava kouluttaja ei pysty viemään koiraa eteenpäin ilman, että joskus tulisi vastaan tilanteita joissa koiran reaktioraja ylittyisi. Ja niihin tilanteisiin me tarvitsemme niitä reaktiorajan ylittäviä häiriöharjoituksia. Eli haluamme, että koira kokee niin suurta häiriötä antamastamme ärsykkeestä että sen on _pakko_ siihen jollain tavalla reagoida. Tässä emme hae nyt täydellistä kontaktia tai täydellistä suoritusta, vaan haluamme pitää huolen siitä, että koira ei riko tehtävää silloinkaan, kun sen huomio kääntyy väkisinkin jonnekin muualle.

Reaktiorajan ylittäviä ärsykkeitä voi olla esim. lihapullan vierittäminen suoraan ahneen koiran nenän alta paikkamakuussa, saalisviettiselle koiralle lelun heitto jalkoihin kesken seuraamisen, sosiaaliselle koiralle se, että koirakaveri menee sitä nuuskimaan kesken paikkamakuun tms. Nämä eivät tosiaan ole niitä ensimmäisiä häiriöitä mitä kokeillaan, mutta sellaisia jotka yleensä ennemmin tai myöhemmin olisi hyvä päästä kokeilemaan varmassa tehtävässä osaavalla koiralla. 

Perusedellytys tällaisille häiriöharjoituksille on koira, joka toimii jo tehtävässä itsevarmasti ja halukkaasti – liian heikolla pohjalla olevat liikkeet voivat ihan kertakaikkiaan hajota jos niiden kanssa ryhdytään liian nopeasti ottamaan reaktiorajan ylittäviä harjoituksia.

Reaktiorajan ylittävillä harjoituksilla treenaamme hallintaa. Samoin kuin reaktiorajan alapuolella olevissa ärsykkeissä, aloitamme tarpeeksi pienellä ärsykkeellä ettei koira ajaudu virheeseen.  Kuitenkin poiketen reaktiorajan alapuolella tehtävistä harjoituksista, reaktiorajan ylittävissä treeneissä ei ole tarkoitus totuttaa koiraa häiriöihin, vaan nimenomaan varmistaa koiran tehtävän osaaminen aiheuttamalla ärsykkeitä, joihin se ei ole tottunut, turtunut tai vastaehdollistettu pois. 

Nämä harjoitukset ovat tärkeitä mikäli haluamme saada koiran pysymään hallinnassa todella yllättävissä tilanteissa. Jos kaikki muut paikkamakuurivin koirat yhtäkkiä lähtevätkin leikkimään keskenään, kehän läpi juokseekin yhtäkkiä hiiri tai pupu, tai joltain katsojalta karkaa koira kesken liikkeen omasi luokse. Tällaisissa tilanteissa on herttaisen yhdentekevää, pitääkö koira täydellistä kontaktia vai ei – tärkeintä olisi se, että koira ei riko tehtävää eli pysyy käskyn alla tilanteesta huolimatta. Joku on varmasti onnistunut koiralleen opettamaan kaikki nämäkin häiriöt reaktiorajan alapuolelle, mutta itse en pidä sitä kovin realistisena tavoitteena – mulle realistinen tavoite olisi se, että koira katsoo ärsykettä, harkitsee rikkovansa tehtävän mutta päättää kuitenkin itsenäisesti jatkaa tehtävän suorittamista. 

Tällaisiin tehtäviin on tärkeää olla hyvät pohjat itse tehtävällä – tarkoitus ei ole ajaa koiraa virheeseen. Mutta se, mitä näissä treeneissä on pidettävä tarkkana on se, ettei koira pääse vahvistamaan itse sitä tehtävän rikkoutumista, eli jos me nyt vaikka sitten käytämme sitä lihapullahäiriötä, meillä tulee olla varmuus tai varmistus sille, ettei se koira mene sitä lihapullaa kohlaisemaan suuhunsa ja toteamaan että olipa kiva harjoitus, tätä voidaan tehdä uudestaankin. 

Monet ohjaajat haluavat näissä harjoituksissa käyttää pakotteita varmistamaan sitä, että koira pystyy jatkamaan suoritusta. Ja useimmiten hyvillä tuloksilla. Mikäli kuitenkin ohjaaja mieluummin on antamatta koiralleen pakotteita, se ei tarkoita sitä, etteikö tätä tehtävää voisi silti tehdä. Tai no, ainakin se onnistuu mikäli pakotteen määritelmä ei ole se tiukin mahdollinen ja ohjaaja hyväksyy käytöksen katkaisun ihan vaan fyysisellä, paineistamattomalla väliinmenolla tai hihnavarmistuksella. Tärkeintä kuitenkin on, että koira ei koe saavansa vahvisteita tehtävän rikkomisesta. 

Tässä tehtävässä emme palkitse koiraa häiriön esiintymisen aikana kuten reaktiorajan alapuolella olevassa treenissä, koska mehän nyt sitten palkkaisimme koiraa siitä reagoinnista vaikka tehtävä itsessään olisikin vielä ehjänä. Mikäli palkkaamme silloin kun koiran ajatukset ovat vielä kiinnittyneinä siihen ärsykkeeseen, silloinkaan meille ei hyvä heilu. Tämän tehtävätyypin tärkein ajoitus on oikeaan toimintaan palaamisen jälkeen. Eli vahvistamme koiralle hyvän päätöksen tekemistä. Eli jos vaikka paikkamakuutreenissä joku hyppii ja hilluu koiran vieressä vinguttamassa vinkupalloa, emme vaadi koiralta sitä etteikö se saisi siihen katsahtaa. Mutta se, mitä haluamme saada aikaiseksi on tehokas palkkio silloin kun koira tekee oikean päätöksen ja palaa oikeaan tehtävään. Mikäli koira ei tee oikeaa päätöstä vaan tuijottelu jatkuu tai koira lähtee häiriötä kohti, on ärsyke ollut koiran koulutustasoon nähden liian vaikea. Silloin on ohjaajasta kiinni, annetaanko koiralle palaute siitä että se rikkoi tehtävän vai ei. Mikäli ohjaaja ei halua antaa koiralle palautetta tehtävän rikkomisesta, tulee toistojen kanssa olla ihan äärimmäisen varovainen ettei koira pääsisi tekemään uudestaan virhettä ja vahvistamaan väärää käytöstä – ja painottaa häiriötreenit reaktiorajan alapuolella tehtäviin harjoituksiin. 

Häiriöharjoituksia karjisleirillä (c) Niina Kälvinmäki

Tyypillisin ongelma kaikissa häiriötreeneissä on se, ettei variaatiota ole tarpeeksi – jäädään kiinni pelkästään reaktiorajan ylittäviin tai alittaviin treeneihin mutta ei muisteta ottaa molempia mukaan. Tyypillistä on myös, että harjoituksen tekniseen puoleen keskittyessä ei pidetäkään tarpeeksi huolta koiran tehokkaasta palkkaamisesta. Joissain tapauksissa ohjaajan ajoitusten väljyys aiheuttaa häiriötreeneissä ongelmia. Usein kuitenkin kaikista suurin ja yleisin ongelma on tämä: laiskuus. Tiedetään että häiriöitä pitäisi treenata erillisinä asioina, mutta ei sit vaan saadakaan aikaiseksi. Apuohjaajan kanssa treenaaminen tuntuukin jotenkin tyhmältä ja ihmeelliseltä tai ajatellaan että koira nyt muutenkin ottaa niin paljon häiriötä ettei ole järkevää tehdä vielä asiakseen siihen lisää häiriötä (mikä tietysti on aivan täyttä potaskaa ottaen huomioon että suunnittelemattomien häiriöiden kanssa on todella vaikeaa päästä muokkaamaan koiran suhtautumista häiriöihin tehokkaasti – tällaiset koirat nimenomaan hyötyvät eniten suunnitelluista häiriöharjoituksista).

Mutta tästä emme pääse yli emmekä ympäri: mikäli haluamme ääliövarman kisakoiran, häiriötreeneihin pitää panostaa ja niihin tulee hakea monia erilaisia näkökulmia, jotka tukevat koiran parasta mahdollista työskentelyintensiteettiä.