Oppimisen kaavat: miten oppia puhumaan agilitya?

On tuo pennunhankinta kyllä yksi pirunmoinen projekti. Sen lisäksi että kärsit kauheasta identiteettikriisistä (jos en olekaan karjakoiraihminen, mikä minä olen?), hermoilet ja vietät unettomia öitä kasvattajien sivuja selaillen, alat myös murehtia omaa osaamistasi ihan uudella tavalla.

Otetaan nyt esimerkiksi agility. Agility on sellainen harrastus, johon ihastuin harrastukseni alkuaikoina ensimmäiseksi ja eniten. 16-vuotias Elli saatettiin löytää paasaamasta hyvinkin suurella vakaumuksella kuinka toko on tylsää, jälki vielä tylsempää ja agility ja haku ovat ainoat oikeat koiraharrastukset. Tästä muutoin juontaa mottoni: maailmassa on vain kahdenlaisia ihmisiä - ihmisiä jotka tietävät että toko on paras laji ikinä, ja ihmisiä jotka eivät vielä tiedä että toko on paras laji ikinä. Eli tässä suhteessa mun ennustukseni lajivalikoimisani eivät oikein pitäneet paikkaansa - mutta ihastus agilityyn jatkuu edelleen.

Agilityssä olen ikuinen alkeiskurssilainen. Olen treenannut alkeiden verran nyt neljällä koiralla, mutta koskaan en ole päässyt sen pidemmälle. Aina ovat olosuhteet olleet epäsuotuisat (=koirilla ei terveys riittänyt), ja jo harrastusta aloittaessa orientoiduin niin, että me treenataan vaan alkeet. Ei suunnitella kisauraa, vaan viihdytetään nyt itseämme hetken ja haetaan vaihtelua tokoon. Koska pelkään, todella pelkään sitä tilannetta että menetän sydämeni agilitylle ja tipun tyhjän päälle kun koira ei pystykään jatkamaan lajia. Mikään olento tässä maailmassa ei ole niin surkea kuin agilityharrastaja ilman koiraa.

Tämä asia saattaa jatkossa muuttua. Voi hyvinkin olla, että seuraava koirani onkin koira, jonka kanssa uskaltaisi laittaa tavoitteet vähän pidemmälle, ja elätellä toiveita että koira pysyisi ehjänä niin, että pystyisi oikeasti sanoa harrastavansa agilitya.

Ja tästähän se kriisi sitten pukkaakin pintaan. Enhän mä osaa koiria ohjata agilityssa. Osaan tehdä alkeellisen valssin ja huutaa lujaa. Seuratessani huippujakin agilitykouluttajia näen vain samat asiat: tunnistan silloin tällöin valssin ja huomaan että ihmiset juoksevat lujaa ja huutavat lujaa. Toisin sanottuna en puhu agilitya.

Olen miettinyt paljon taas oppimisen kaavoja, ehkä jo ihan mielenkiinnosta oppimista kohtaan yleensäkin. Tämä on yksi syy miksi englanninopettajan työ ei tällä hetkellä kauheasti minua kiinnosta: koska koulujärjestelmä tukee niin ihmeellisen tehotonta kielenoppimisen mallia että itku tulee. Lähdin tekemään itselläni pientä kielenoppimisihmiskoetta (älkää hermostuko, tämä todella liittyy - hyvin löyhästi, myönnetään, koiraurheiluun): halusin nähdä, miten vaikeaa olisi opetella uusi kieli, jos lähtisikin ihan eri lähtökohdasta kuin aiemmin. Ei kielikurssia, ei oppikirjoja: vain yksi äänikirja. Eli rupesin kuuntelemaan hyvin tuttua äänikirjaa (Harry Potter) ensin englanniksi (tuttu kieli), ja sen jälkeen saksaksi (tuntematon kieli). Kappale kerrallaan. Pari ekaa kappaletta meni ihan yli hilseen. En saanut kiinni lauseiden aluista enkä lopuista, ja kaikki oli vaan sellaista äännepuuroa. Mitä useampia kappaleita kuuntelin, sen selkeämmäksi kieli tuli. Rupesin tunnistamaan lauserakenteita, sanat loksahtelivat kohdalleen ja merkityksestä päättelemällä sai todella nopeasti aika laajan passiivisen sanaston. Kahdeksannen kappaleen jälkeen olen jatkanut kuuntelua ilman että kuuntelisin kappaleet ensin englanniksi, ja juoni on helposti seurattavissa siitä huolimatta.

Tämä sai minut miettimään myös tuota agilitya. Koska olen myös kaikki heti mulle nyt välittömästi - tyyppinen ihminen mitä tulee treenaamiseen, palan heti halusta päästä oppimaan jotain uutta agilitysta sitä ajatellen, että mulla ehkä jossain vaiheessa on koira jonka arvoinen ohjaaja haluan kipeästi olla. Ja jos mietin mahdollisuuksiani kehittymisessä juuri tällä hetkellä (Rita on tassuhaavaisena, muutenhan se on toiminutkin mulla harjoituskappaleena), mulla on pari vaihtoehtoa:

1) murtaudun Jattilaan kissa kainalossa ja harjoittelen ohjauskuvioita Syltyllä

Puhutsä mulle?

2) etsin maailman huippuaivokirurgeja ja jotenkin koetan saada aivosiirrännäisen siskoltani Ainolta joka on suurin piirtein ihan helvetin paljon parempi agilityohjaaja kuin minä.
3) koetan opettaa itselleni agilitya ensin treenaamatta agilitya

Jos kielenoppimisessa tehokasta ja tärkeää on oppia ensin ymmärtämään ja sitten vasta tuottamaan kieltä, miksi agilityssa ei voisi päästä edes ihan pikkuisen alulle sillä, että opettelisi lukemaan sitä? Että oppisikin näkemään niitten huippuohjaajien suorituksista muutakin kuin sen että ne juoksevat lujaa ja huutavat? Jos käytännön toteutus olisikin jollain tasolla helpompaa sen jälkeen kun silmä on harjaantunut näkemään ne tärkeät pointit jotka erottavat huippuohjaajat minunlaisistani agilityummikoista?

En ole aivan yksin tämän ajatuksen kanssa. Daniel Coylen the Little Book of Talent kirjaa yhtenä tärkeänä seikkana taitojen kehittämisessä sen, että saa tarpeeksi paljon vaikutteita itseään paremmilta suorittajilta. Että parhaiten menestyviä urheiluseuroja seuratessa ollaan huomattu että parhaat kehityskäyrät on niillä, jotka ihan alkeista asti pääsevät mukaan seuraamaan pidemmällä treenaavia. Ja että hyvin lahjakkaissa perheissä usein nuorimmat lapset (hähää, Aino) ovat taidokkaimpia. Coylen kirjassa tämä ilmiö pistettiin nimenomaan sen passiivisen oppimisen piikkiin: nuorimmat sisarukset pääsivät kaikista pisimpään seuraamaan vanhempien sisartensa osaamista ja oppivat sitä kautta.

Eli ihmiskoe numero kaksi alkakoon: saksan lisäksi ajattelin oppia puhumaan myös agilitya.

Mikäli haluatte auttaa tässä projektissa, linkittäkää kommentteihin agilitysuoritus jossa on jotain hyvää: ei tarvitse olla täydellistä tai huippua. Mutta kertokaa mulle, mikä suorituksessa on erityisen hyvää, ja mistä sen huomaa. Rautalangalla, kiitos.