Meidän Riittaliisa ei oikein ole urhea koira

Kuva: Milla M.

Pari viikkoa sitten Jyväskylän suunnalla järjestettiin useampikin luonnetesti, ja taas muutamia testejä tuli katseltua läpi. Näitä on aina todella mielenkiintoista seurata, ja vaikka pisteet itsessään eivät kerro koirasta paljoa, sen testin katsominen paikan päällä on mielestäni todella hyvä mittari sille, minkälaisia luonneominaisuuksia se koira ilmentää. Olen seuraillut luonnetestejä sen verran pitkään että tiedän, missä asioissa se kertoo koiran luonteesta ja missä se on lähinnä hatarasti suuntaa-antava. Mutta joka tapauksessa, katsellessani koiria siellä kummitusjunassa aloin pohdiskella tuota meidän Ritaa. Puoli vuotta niin sekin olisi luonnetesti-iässä. Mutta en usko että mulla koskaan on sydäntä viedä sitä testiin.

Viime yönä Rita oli puoliunessa kelliskelemässä sängyllä, joka on patterin vieressä ja siinä välissä on ihan pikkuinen rako. Ei sellainen että koira voisi siihen tippua. Kuitenkin siinä kelliessään Rita sinne onnistui itsensä räveltämään, ja säikyttämään itsensä siinä samalla pahanpäiväisesti. Säikähdyssätkähtämisen jälkeen se sinkosi kainaloon, painautui vasten ja hengitti hetken todella nopeasti ja pinnallisesti. Sen sydän hakkasi vielä pari minuuttia sen jälkeen. Tässä vaiheessa päätös oli selvä, en mä tätä koiraa voi mennä luonnetestiin säikyttelemään. Ja vaikka maagisesti kaikki terveyskrempat paranisivat ja saataisiin todettua aukottomasti traumaperäisiksi (mitään tietoahan ei ole että sille mitään olisi käynyt, mutta kyllähän tuolla elämäntyylillä kaikenlaisia havereita sattuu helposti), ja vaikka mä miten tykkään tosta koirasta kuin hullu mannapuurosta niin jalostusmateriaalia se missään nimessä ei ole.

Karjiksilla luonnetesti on perinteisesti ollut melko arvostettu mittari luonteelle ja olen itsekin sitä oppinut arvostamaan. Ihan jo puhtaasti sen takia että niin moni koira joka on luonnetestin mukaan saanut hyvät pisteet, ovat olleet koiria joista olen testin ulkopuolella tykännyt kovasti. Pääsääntöisesti kaikki tuntemani päälle 200 pisteen koirat ovat olleen ihan uskomattoman hienoja koiria jollaisen ottaisin kotiini milloin vain. Tältä pohjalta minua toisaalta kaduttaa, ettei Rita todennäköisesti koskaan pääse niihin tilastoihin mukaan. Ja on sääli, ettei tähän karjiskantaan saada pientä Riittaliisamaustetta, koska sillä olisi myös paljon annettavaa.

Kuitenkin henkilökohtaisella tasolla olen aika helpottunut. Kun kyseessä on koira jonka jättäminen pois jalostuksesta ei ole vaikea valinta eikä vaikuta mitenkään kenenkään muun elämään, voin ihan huoletta nauttia Ritasta kaikkine puutteineen ilman että siitä tarvitsisi kenellekään selitellä.

Yksi asia jonka Mio mulle aikanaan opetti oli hyväksyminen. Silloin kun Mion sain, mulla oli kaunis ajatus siitä että sosiaalistan siitä kaikkien kaverin ja jos vaan työstän sitä tarpeeksi, se varmasti onnistuu. Kun Mio täytti vuoden, olin aikalailla paskana. Mio ei pitänyt toisista koirista, se yritti satunnaisesti lenkillä pureskella vastaantulevia ihmisiä ja no, ehkä tässä vaiheessa alkoi vihdoin lamppu syttyä päässä että ei jumalauta tää koira ei oo sitä mitä mä halusin.

Yksi syy, miksi toko on alusta pitäen ollut mulle tärkeää on se, että kaikki muu meni silloin niin päin helvettiä Mion kanssa. Toko oli ainoa paikka jossa sen kanssa sai onnistumisen kokemuksia ja hyvän yhteyden tunteen. Se auttoi niin paljon suhteen luomisessa että en todella tiedä miten siitä ensimmäisestä kaksivuotisesta olisi selvitty ilman sitä. Toko antoi toivoa. Mutta lopulta se arki Mion kanssa muuttui nautinnolliseksi vasta sitten, kun hyväksyin ettei siitä koskaan tule sellaista koiraa jonka halusin, ja että se silti voi olla ihan huippu koira. Ja niinhän se olikin. Kun lakkasin yrittämästä änkeä sitä sellaiseen muottiin mikä sille ei sopinut, loput yhteisestä matkastamme sujui pääasiassa kuin tanssi. Mitään en olisi siitä koirasta muuttanut.

Olen iloinen, että Ritan kanssa tätä asiaa ei tarvinnut enää käydä läpi. Katlahan aina on täyttänyt aikalailla kaikki toiveeni eikä se ole tuottanut pettämystä missään asiassa (suru terveyden menettämisestä toki asia erikseen), vaikka välillä onkin saanut repimään tukkaa päästä omalla kierolla päättäväisyydellään. Mutta Rita... jos olisin elätellyt siitä suuria kiiltäviä mielikuvia etukäteen, olisinko pystynyt nauttimaan siitä sellaisenaan niin paljon kun siitä olen nauttinut? Vaikea sanoa.

Toki toivoisin että se olisi rohkeampi, mutta vain sen itsensä puolesta. Tottakai koiran pelkoa on aina vaikeaa katsoa ja toivoisin että voisin suojata sitä kaikilta möröiltä niin ettei sen koskaan tarvitsisi mitään säikähtää. Mutta sellaista tunnetta sen kanssa ei koskaan ole ollut, että olisipa se mulle jotenkin erilainen koira. Että olisin itse onnellisempi, jos siinä olisi erilaiset ominaisuudet. Kyllähän mä välillä kiroan tuon koiran päätä hyvinkin kirjavasti, en kiellä yhtään.  Ihan samalla tavalla kun Katlaa kiroan saakelin juntturamuuliksi, ja sen toisiksi yleisin lempinimi on pullukkapaskiainen. Ja en tiedä miten monta kertaa uhkasin hirttää Mion munistaan lyhtypylvääseen kun se taas kerran oli sellainen kuin oli. Mutta ei se sitä tarkoita, että haluaisin niitä muuttaa. Ne nyt vaan ovat sellaiset kuin ovat. Vittupää-Mio, junttura-Katla ja hermoheikko-Riittaliisa - ihan kaikella rakkaudella. Ihan täydellisiä kaikki.

Kuva: Saila T.