Eikö tämä nyt jo perkele mene perille, lapsi ei saa kiusata koiraa

Olen lähiaikoina ollut pariinkin otteeseen hyvin pettynyt valtamedian koira-aiheisista uutisista. Tuntuu olevan täydellisen ok että mukamas uutisoinnin ammattilaiset levittävät tolkuttoman typerää tietoa koirista ja koirien kanssa elämisestä ilman minkäänlaista lähdekritiikkiä. Oikeasti nyt, IL ja Huomenta Suomi, tämä on jo oikeasti noloa.

Eniten kuitenkin karvat nostatti IL:n viihdepläjäys lapsesta, joka hätyyttää doggia aikuisen katsellessa tilannetta kameran takaa.

Todella söpö video vauvasta ja koirasta, eikö niin?

Se mikä tässä kuviossa kaikista eniten ottaa pannuun ovat ihmiset, jotka eivät näe tässä niitä potentiaalisia katastrofin merkkejä. Kun niitä ihmisiä on jo paljon, jotka eivät osaa arvioida koiriensa luonteita, reaktioherkkyyttä ja lukea tarpeeksi koiraa niissä tilanteissa missä se koiranlukutaito voisi oikeasti pelastaa henkiä. Tässä videolla ei oltu edes lähellä. Mutta ei se söpöä silti ole, ja juuri tällaiset videot ovat ihan silkkaa myrkkyä niille jotka eivät niitä tilanteita osaa arvioida realistisesti vaan haluavat ottaa koiristaan ja lapsistaan sööttejä videoita. Siinä leikissä voi oikeasti käydä pahasti.

Koiria ei saa kiusata. Niitä ei tarvitse pistää silkkihansikkain korokkeelle niin ettei lapset niihin pääse koskemaan, mutta niiden täytyy saada juuri sen verran rauhaa kuin se koirayksilö tarvitsee. Jotkut koirat jaksavat ihan maailman tappiin asti lasten hätyyttelyä ja jotkut omistajat haluavat että koira aina väistää lasta. Ihan ok, kukin tekee niinkuin tykkää. Mutta yhtä ainutta videota mä en halua nähdä jossa esitetään näin perseellään olevaa koirien ja lasten ohjausta, jota esitetään normaalina, söpönä, jollain tavalla hienona tai hyväksyttävänä. Koska kyllä, maailmassa on niin paljon ihmisiä, jotka elävät sellaisessa somekuplassa jossa tällaisesta koirien ja lasten yhteiselosta on kehittynyt sellainen mielikuva, että tämä tässänäin on normaalia ja kivaa. Ja kyllä, se ihan todella, oikeasti, konkreettisesti johtaa pahoihin ongelmiin.

Tällaisella tiedonlevityksellä on kaksi niin tärkeää ja viatonta osapuolta jotka voivat tuntea nahoissaan ja pahasti sen todellisuuden, mitä tapahtuu sitten kun se koira ei teekään niinkuin se vastuussa oleva osapuoli odotti sen tekevän. Kun koira ei lähdekään pois pienen murahduksen jälkeen. Miten surullisen vähän aikaa tarvitsee miettiä että löytää elävän elämän esimerkkejä, joissa ihan perusasiat huomioon ottamalla olisi säästytty paljolta surulta ja kivulta? Miksi aikuiset ihmiset edelleen näissä tilanteissa seisovat kameran takana eivätkä lapsen ja koiran välissä? Miksi koira vietiin eläinlääkärille viimeiseen paikkamakuuseen sen jälkeen, kun tämä nuori, lapsiin tottumaton paimenkoirauros jätettiin yksin vieraan lapsen kanssa toiseen huoneeseen ilman aikuisen valvontaa, ja se puri? Miksi?

Lasten ja koirien välinen elo hiertää mua niin paljon jo senkin takia, että jouduin miettimään sitä asiaa tarkasti Mion kanssa. Mio ei sietänyt lapsia. Ihan pienestä pennusta lähtien se hautoi sisällään suurta pelkoa ja myöhemmin syvältä pulppuavaa aggressiota tietyn ikäisiä lapsia kohtaan. Voitte uskoa, että tätä asiaa tuli pyöriteltyä läpi päässä aika monta kertaa. Lopulta päätös oli hyvinkin selvä: Mio eli koko elämänsä läpi aikalailla kertaakaan olematta kontaktissa 1-10 vuotiaisiin lapsiin. Minun elämäntilanteeni sen hyvin antoi periksi, eikä se aiheuttanut meille suurtakaan organisoinnin vaikeutta. Yksi iso päätös oli se, että en lähtenyt Mioa kouluttamaan lasten kanssa suhtautumiseen. Olisihan sen kanssa voinut kokeilla vaikka mitä, mutta kauaa asiaa ei tarvinnut harkita: se ei ole sen arvoista. En halua edes yrittää. Lasten ei pidä altistua koiran vääränlaiselle käytökselle edes sitä vertaa, mitä hallituissa olosuhteissa kouluttaessa ne joutuisivat. Mitkään varotoimenpiteet eivät ole riittäviä siihen, että tosissaan lapsia kohtaan aggressiivisesti käyttäytyvä koira saisi niiden kanssa jatkossa olla lähikontaktissa, edes treenitilanteessa. Mikään koulutuksellinen onnistuminen ei riitä siihen, että koira hetkeäkään saisi olla lasten kanssa tekemisissä niin että sillä on mahdollisuus niitä satuttaa.

Toki kaikki pureminen ei ole aggressiosta kumpuavaa ja monien koirien kohdalla tilanne on täysin erilainen. Meillä ei Mion kanssa ollut lähipiirissä lapsia, joiden sen kanssa olisi ollut pakottava tarve olla samassa tilassa. Jos Mio olisi edes jossain vaiheessa elämäänsä asunut lapsiarjessa, tilanne olisi ollut erilainen. Mutta satunnaiset lapsikohtaamiset ja koira jonka lähtökohdat olivat ne mitkä olivat tekivät asiasta hyvin selkeän: lapset eivät vaan saa kuulua sen koiran elämään millään tavalla.

Ottaen huomioon, miten isoista asioista tässä on kysymys, olen raivon partaalla turhautunut, pettynyt ja mykistynyt siitä, miten aikuiset, fiksut ihmiset tietoisesti ja tarkoituksella ajavat koiransa ja lapsensa sellaisiin tilanteisiin, jotka pahimmillaan johtavat todella tuhoisiin seurauksiin. Eikö edes kaksi vaakakupissa niin paljon painavaa olentoa kuin oma koira ja oma lapsi saa aikaiseksi sitä, että ihan hetkeksi se saatanan kännykkäkamera pistettäisiin pois ja pysähdyttäisiin miettimään, onko tämä oikeasti sen arvoista? Ja vaikka se oma video omasta mielestään olisikin niin söpö ja kiva, miten tärkeää sitä on päästä levittämään sellaisten ihmisten silmille, jotka someaivottomuuden voimalla haluavat ottaa omista mussukoistaan samanlaisia videoita, osaamatta arvioida, onko tilanne oikeasti sama vai asteen tai pari lähempänä sitä rajaa, jossa aletaan puhua jo todellisesta vaaratilanteesta?

Aikuiset, mikä vittu teitä oikein vaivaa?

Put the camera down - kampanja