Viides etappi: nosea Patrickin luona

Kun vihdoin ja viimein päädyimme koirien kanssa Helsinkiin, päästiin yhteen koulutuksista joita odotin etukäteen kaikista eniten: ajeltiin 100 Paw Scent Dogsin tiloihin Patrick Stewartin yksityistunnille.

Alkuperäinen suunnitelma oli treenata ensin koiria tunti, ja sen jälkeen siirtyä "train the trainer" - koulutukseen. Kuitenkin tekniset ongelmat tulivat vastaan, ja train the trainer - materiaalit eivät olleet silloin saatavilla, joten päädyimme treenaamaan mun koiria kahden tunnin ajan. Jälkikäteen ajateltuna olen todella tyytyväinen tähän ratkaisuun, koska todellakin saatiin kaksi tuntia menemään hyvin kahden koiran treenaamiseen.

Päätin ennen reissuun lähtöä että otan sitten paljon kuvia ja videoita kaikista koulutuksista blogia varten, mutta kuten arvata saattaa, eihän siellä voinut muuhun keskittyä kuin treeniin vain. 

Aloitimme hajuerotteluradalla, jossa molemmat koirat tekivät hyvin töitä. Sen jälkeen siirryimme kahteen sisäetsintään. Rita teki hyvin mielenkiintoisen sisäetsinnän: se jäi hyvin vahvasti työstämään yhtä kulmaa huoneesta, kiipeillen huonekalujen päälle nenä korkealla, useamman minuutin ajan. Haju kuitenkin löytyi aivan vastakkaisesta suunnasta huonetta. Ritalle tyypilliseen tyyliin se myös kävi aluetta läpi zuumaillen vähän mistä sattuu ja useampaan otteeseen, palaten aina siihen nurkkaan missä oli vahva siirtymähaju mutta ei piiloa.

Juttelimme jälkikäteen Ritan etsinnästä Patrickin kanssa, ja hieman jo kohtalooni tyytyneenä vailla mitään erityistä uskoa että sen ihmeellisempää vastausta saisin täältäkään kuin mistään muualtakaan josta asiaa olen kysynyt (eli aikalailla kaikilta nosekouluttajilta joilla olen käynyt), eli "onko etsintään mahdollista saada lisää vauhtia". Koska vaikka Rita on varma koira etsinnöissä ja motivoitunut työntekoon, se ei ole mikään tykki vaan menee aluetta läpi lähestulkoon nautiskellen. Koska vaikka maksimiaikoihin Ritan tyyppisen koiran kanssa pitäisi pystyä yltämään, ei se koskaan tuolla tyylillä tule olemaan kärkikahinoissa.

Vastaus oli yksikantainen "yes".

Patrickin ajatus oli hyvin yksinkertainen ja jos en olisi ollut niin innoissani että kerrankin joku oikeasti antaa mulle eväitä tähän aiheeseen, olisin saattanut hieman hakata päätäni seinään kun en itse ole tullut tätä ajatelleeksi loppuun asti. Kaikessa yksinkertaisuudessaan: alueen systemaattinen läpikäynti koiraa ohjaten niin, että koira ei käy samaa kohtaa läpi kuin kerran. Alueelle mentäessä suunnitellaan koiran käymät linjat ja lähetetään se etsimään noita linjoja pitkin kunnes löytö tulee.

Tuntuu että vihdoin löysin sellaisen kouluttajan jonka ajatusmaailma sopii tällaiselle kilpailuorientoituneelle luonteelle. Siinä missä monen kouluttajan tärkein johtoajatus on että kunhan kaikilla on tosi kivaa niin kaikki menee hyvin, Patrick totesi ihan ykskantaan että "it's all about the speed" :D. Eli niinkuin tätä lajia voi tehdä monella tavalla, on hyvä että on myös eri asioihin painottavia kouluttajia joista voi valita omiin tavoitteisiinsa sopivan hepun. Ei tarvinne jatkossa miettiä mihin rahansa kantaa kun haluaa hyvää nosekoulutusta.

Mietin tätä ohjaamisasiaa jonkun verran ja tulin siihen lopputulokseen että syy miksi tämä ei mulle ollut aiemmin kirkastunut oli se, että hyvää ohjattua etsintää näkee niin harvoin. Ohjatusta etsinnästä tulee lähinnä mieleen koira, joka ei tee itsenäisesti töitä vaan seuraa haluttomana ohjaajan perässä. Lisäksi mielestäni koiralla tulee olla tietty pohja itsenäiseen työskentelyyn ennen kuin sen kanssa pääsee käsiksi ohjattuun työskentelyyn: mikäli koira ei vielä ymmärrä että sen oletetaan tekevän töitä ohjaajasta riippumatta, on melko iso vaara että koira ohittaa hajun ohjaajan viedessä sitä eteenpäin.

Näin jälkikäteen katsoen täytyy sanoa, että nämä yksityistreenit antoivat kyllä vastetta rahoille ihan reilunlaisesti. Tämä matkakertomuksen kirjoittaminen tulee sen verran jälkijunassa kiireisten päivien takia, että tässä välissä olemme ehtineet jo käydä kisaamassa ensimmäiset viralliset NWF:n alaiset kisamme mummukoira Katlan kanssa, joka on a) hitain mun koirista, b) ei ole treenannut aktiivisesti yli vuoteen. Aikalailla näillä opeilla alueita edeten ansaitsimme toisena päivänä 1.sijan ja nopeimman sisäetsinnän.

Katla lauantain ulkoetsinnässä (c) Terhi Pusaaniemi)

Uuden lajin parissa tuntuu ihanalta se, että vielä näin pari vuotta treenanneena vielä löytyy sellaisia ohjeita ja neuvoja jotka antavat niin paljon lisää maustetta lajiin. Odotan innolla että ehdin tehdä lisää eläinkokeita tämän vapaa etsintä vs. ohjattu etsintä - asian tiimoilta.

Teimme Patrickin kanssa vielä pari aluetta lisää: ajoneuvoetsintää sekä ulkoetsintää peitteisessä metsämaastossa. Molemmat koirat tekivät hienosti töitä ja saivat paljon kehuja työskentelystään.
Näistä treeneistä jäi kerrassaan euforinen tunnelma ja niissä mainingeissa lähdimmekin ajelemaan kohti Lahtea ja Huotareiden treenejä.

Katlan vinkit nose work-kisaviikonlopulle

Huh mikä viikonloppu takana Lappeenrannassa, kaksipäiväisissä nosekisoissa. Nyt vietettiin siis laatuaan 2. ja 3. Nose Work Finlandin alaisia nose work kisoja, joihin päästiin muorin kanssa osallistumaan molempina päivinä.

300 pisteen tiimi lauantain jälkeen 

Kisapaikalle meno - varaudu kofeiinin lievällä yliannostuksella ja hyvillä kavereilla

Kisaa täytyy aina edeltää joku säätö - harmonisesti ja sujuvasti ei kisaviikonloppu vaan voi alkaa. Meidän kohdalla tämä säätö oli perinteisistä perinteisin "missähän Katlan rekkarit muuten on, olisin voinut vannoa että ne on täällä meidän koirien paperikansiossa...". Ehdin jo jossain vaiheessa kämppää kääntäessäni miettiä, että ei se mua kyllä haittaa jos Katla ei pääse kisaamaan, kiva mennä muuten vaan katselemaan muiden suorituksia. Ja olen tässä jo pari viikkoa muutenkin harmitellut että junnut ei pääse kisaamaan kun en oo saanut vielä aikaiseksi viedä niitä hajutestiin. Mutta löytyi ne paperit sitten viimeinkin ja täten saatiin aikaiseksi myös toinen tärkeä kisoja edeltävä rutiini, eli pirun huonosti nukutut ja lyhyet yöunet.

Tärkein nosekisaajan varuste on hyvä eväslaukku täynnä kofeiinipitoisia juomia, joiden avulla selvitään kisapaikalle asti hyvin niukoilla yöunillakin.

Sitten päästään siihen viikonlopun tärkeimpään osuuteen, eli piknikkiin. Koirien sirujenluvun ja kisojen alkamisen välillä ehti hyvin pystyttää teltan, keräillä kasaan kaikki tutut ja vähän tuntemattomiakin osaksi leiriä. En ole ikinä ollut tällaisissa kisoissa, yleensä ihmiset ravaavat ympäriinsä ja seisoskelevat levottomina paikoillaan odottaen että hetkenä minä hyvänsä päästään kehään ja hommiin. Nosessa totesimme aika pian että kiire ei oo mihinkään, joten ei muuta kuin eväät esille ja välissä vaikka pienille tirsoille.

Odottelua kisapaikalla (c) Nina Norring

Nosekisoihin kannattaa ihan ehdottomasti lähteä seurassa. Voin sanoa että lauantain 12 tuntiseksi venynyt kisapäivä olisi ollut hyvin erilainen jos sen olisi viettänyt yksin. Odotteluajat eivät haitanneet tippaakaan kun otti päivän sillä mentaliteetillä että mikäs tässä on loikoillessa auringossa ja jauhaessa paskaa kavereiden kanssa, mutta voin vaan kuvitella kuinka tympeäksi päivä olisi käynyt jos sen olisi viettänyt yksin autossa istuen. Onneksi seurasta ei ollut puutetta ja kyllä noseväestä löytyy sen verran mukavaa porukkaa että jos sitä matkaseuraa ei ole omasta takaa niin sitä kyllä löytää paikan päältä. Samalla ehtii hyvin tutustua uusiin ihmisiin. Mikäli seuraa ei ole omasta takaa eikä vieraisen kanssa huvita jutustella, kannattaa mukaan varata vaikka hyvä kirja tai neule, koska odottamista on PALJON.

Koiran jaksamisesta saa kyllä myös pitää tarkasti huolta. Nesteytys, viilennys ja lepo ovat ihan ykkösjuttuja että koira jaksaa pitkän päivän kisapaikalla.

Alueelle suunnitelman kanssa mutta avoimin mielin

Rataantutustumisessa kannattaa pistää koiran työskentelytyyli ja radan "profiili" vierekkäin ja miettiä siltä pohjalta, miten etsintään kannattaa lähteä. Katlan tapa työskennellä on verkkainen mutta varma, ja sen mielikuva lajista on "etsin asioista" enemmän kuin "etsin tilasta". Joten tämän pohjalta teimme suunnitelman: sen sijaan että antaisin sen itse valita mihin se menee, osoitan sille reitin jonka itse koin tehokkaimmaksi ja nopeimmaksi kattaa aluetta. Jos olisin kisannut vaikka Maurin kanssa, tilanne olisi ollut ihan erilainen: sen mielikuva on "etsin tilasta", jolloin siltä kannattaa oikeasti kyselläkin vähän reittiohjeita alueelle mennessä. Katlan kanssa se johtaisi vaan turhaan pörräämiseen.

"Etsin asioista" - koiran kanssa on aika tuuripeliä myös, mille ajoille pääsee. Lauantain ulkoetsinnän suunnitelma oli käydään ensin läpi alueen keskellä olevat esineet, siitä siirrytään seinään ja sen jälkeen käydään tsekkaamassa pyöräteline, sen jälkeen skannataan alue vielä siksakilla läpi maapiilon varalta. Ja kun se piilo sitten oli siellä pyörätelineellä (ja käytiin yksi ylimääräinen kieppi vielä seinällä kun koira teki siihen vahvaa reaktiota) niin pitkä aikahan siitä tuli. Sunnuntain sisäetsinnässä taas suunnitelma oli lähetetään koira alueen vasenta puolta myöten etsimään, jonka jälkeen mennään huone läpi kulmasta kulmaan, siitä siirrytään alueen keskelle käymään läpi siellä olevat tuolit ja pulpetit. Ja kun piilo sattui olemaan alueen vasemmassa sivussa n. 5 metrin päässä lähetyslinjasta niin siitähän tuli päivän nopein löytö. Olin itse asiassa alun perin suunnitellut meneväni huoneen läpi ristimuodostelmassa, mutta totesin että Katla käy esineet sen verran verkkaisesti läpi, kun taas seinäpintoja se etenee nopeasti, että parempi on olla peippailematta heti alkuun siellä pulpettien välissä. Eli vähän taidolla ja paljon tuurilla mentiin eilen.

Piilon kohdan arvailu ei oikein ole kannattavaa touhua, koska silloin ohjaaja saattaa jäädä kiinni oletuksiin alueesta joka voi haitata työskentelyä.

Kisapaikan evästyksen voi hoitaa myös trangialla. Tässä valmistuu kokin erikoinen johon tuli mm. kananmunaa, herkkusientä, pekonia, nektariinia ja voikukkia. "Luota Terhiin!"

Älä kuuntele alueella käyneitä

Yllätyin hieman, miten paljon kisapäivänä tulikin henkisen pelin pelaamista ja omien ajatusten nollaamista. Kukaan ei tietenkään puhunut alueista mitään, mutta toki he puhuivat siitä, minkälaiset olosuhteet siellä oli ja kuinka hyvin heidän koiransa oli pärjännyt. Ja molemmat voivat vaikuttaa siihen omaan mielentilaan sitten kun jännittää sitä omaa suoritustaa. "Tää oli tosi helppo", "nyt on olosuhteet muuttuneet, nyt ei enää ulkoalueelta hajut löydy", "tää olikin källi!", "kylläpä joutui tekemään töitä", "niin selkee valeilmaisu tuli että oli pakko nostaa käsi" tuli kaikki kuultua viikonlopun mittaan. Voin vain kuvitella mikä fiilis oli treenikaverilla lähteä sunnuntain ulkoalueille sen jälkeen kun joku tosiaan oli todennut että nyt ei muuten sieltä enää hajut löydy, kun alkupäivästä ihmiset tulivat oikein hyvillä mielin ulkoalueilta pois. Sekä helpoksi että vaikeaksi leimaaminen voi olla pahasta jos niitä puheita jää miettimään ja kuuntelemaan. Helpoksi todettu alue voi aiheuttaa suorituspaineita, valeilmaisutarinat voivat saada jännittämään onko siellä jotain mihin omakin koira voisi reagoida ja etenkin ne vaikeaksi kuvaillut alueet voivat päästä aika pahastikin ohjaajan korvien väliin. En kyllä usko että kukaan tänä viikonloppuna kisannut lähti lauantaina iltapäivästä kevyin mielin ulkoalueelle, sen jälkeen kun alettiin olla paria tuntia jäljessä aikataulusta siksi että ulkoalueilla meni aikaa melkein joka koiralla sen verran paljon että viiden minuutin maksimiaika ei ollut yhtään liioiteltu.

Sunnuntain leiri sekä kaikkensa antanut muorikoira

Luota koiraan, toimi tiiminä

Jossain vaiheessa kun Ritalla oli paha valeilmaisuongelma päällä, olin aika valmis vetämään turpaan jokaista joka sanoi että luota siihen koiraan. "Muttakun se ei ole luotettava" oli siinä kohtaa usein vastaus. Mutta on siinä perää - jos on päässyt koiran kanssa siihen pisteeseen, että on kisaamassa lajissa, silloin ei vaan auta kuin luottaa siihen mitä se koira näyttää. Luottamus koiraan syntyy niistä yhteisistä kilometreistä mtä on käyty, ja siihen että siitä on niin monta kertaa nähnyt reaktion hajuun ja reaktiot muihin hajuihin, että ne pystyy erottamaan toisistaan. Itse haluaisin lisätä myös sellaisen ajatuksen, että luota koulutusprosessiin. Jos sen koiran kanssa on treenattu fiksusti ja oikein, ei kisoissa pitäisi olla tarvetta kikkakolmosille tai övereille varmisteluille.

Muori lähti jo huilimaan kun junnut lähtivät humpalle Lappeenrannan ihaniin rantamaisemiin

Luota koiraan on sellainen asia, että ei se autuaaksi tee - ne koirat ei ole koneita ja vaikkapa valeilmaisuja voi tulla täysin ymmärrettävistä syistä. Mutta siinäkin tapauksessa - mitä muuta siinä tilanteessa voisi tehdä kuin luottaa siihen mitä koira näyttää?

Vaikein tilanne tämän viikonlopun kisoissa oli lauantain viimeinen etsintä. Katla oli aivan puhki ulkoalueen jälkeen ja autoetsintään se lähti aivan nuutuneena. Etsittiin ja etsittiin eikä kohdennusta tullut. 30 sekuntin ilmoitus tuli ja meni ja pikkuisen meinasi hikikarpalot nousta otsalle - ei muuta kuin ohjaamaan koira varmaan kymmenettä kertaa siihen kohtaan mihin oli tullut vahvin reaktio, edelleen varmana että kyllä se muori sen hajun vielä sieltä saa. Löytö tuli 8 sekunttia ennen maksimiajan täyttymistä. Jännä, jännä laji!

Tulos viikonlopulta oli lauantailta 100p, 1 virhepiste (hyppäsi autoa vasten) ja sunnuntaina muori ei olisi voinut työskennellä hienommin kiskaisten 100p, nopein sisäetsintä ja 1. sijan. Ekaa kertaa ikinä tuli palkintojenjaossa tippa linssiin, Katlan kanssa kun on kaikki kisahaaveet haudattu niin moneen kertaan sen terveyden takia. Kun kisojen virallistuminen venyi ja venyi, olin varma että mulla on muori jo kuopassa ennen kuin ikinä päästään kisaamaan sen kanssa.  Ja täytyy sanoa että lauantaina kun jäätiin kärjen ajoista yli viiden minuutin päähän, olin varma ettei meillä ole mitään mahdollisuutta yltää sijoituksille näin kovassa seurassa.

Upea viikonloppu! Kiitokset avusta ja tsempeistä huipuille tiimiläisille Emmille ja Terhille, sekä etätiimiläisille Tainalle ja Paulalle, teitte tästä niin kivan viikonlopun. Ja iso hatunnosto kisan järjestäjille ja talkoolaisille. Eka kisa ei oo koskaan helppo järjestää ja ihan huiman työn olivat tehneet että saatiin onnistuneet ja kivat kisapäivät kaikille.

Neljäs etappi: Torronsuon kansallispuisto

Suunnitelma sunnuntaille oli seuraava: herään aikaisin, käyn ihan pienen kiepin verran vain Torronsuolla ja sitten ajelen saman tien TOKO:n SM-kisoihin turistiksi ja jännittämään finaalia.

Noh, lopputulos oli hieman erilainen. Mitään muistikuvaa mulla ei ole puhelimen lätkäisemisestä hiljaiseksi, mutta sieltä se löytyi teltan nurkasta vailla mitään vihjettäkään hälytyksestä. Olin sen verran pitkään ihastellut kuvia Torronsuolta että halusin silti käydä pienen kiepin siellä, ajatuksena että ehdin kyllä sitten katsella vielä osan suorituksista kuitenkin. 

Olisihan se pitänyt arvata, tällä suuntavaistolla, että yritykseksi se jäi. Sen sijaan päädyttiin samoilemaan upeissa maisemissa useempi tunti ja vielä useempi kilometri. Sen verran pitkiä päiviä oli takana treeneissä ja ajossa, että yksi samoilupäivä teki kyllä terää kaikille meistä. Mauri ja Rita menivät nätisti fleksissä, vaikka aluksi olin vähän skeptinen että kuinkahan nää höyrypäät taipuu näin pitkään hihnailuun.

Ainoa huono puoli tuossa kiepissä joka valittiin oli se, että viimeiset pari kilometriä tallaattiinkin ison autotien varressa. En ihan päässyt perille eri reittivaihtoehdoista, mutta sanoisin että Torronsuo on ehdottomasti reissun arvoinen paikka, kannattaa vaan suunnitella hieman paremmin että minkä kiepin aikoo heittää.  

 

Kolmas etappi: Porin rauniopäivä

Ylöjärven keikan jälkeen ajeltiin koirien kanssa kohti Poria iltaa kohden. Siinä vaiheessa kun tien pientareelta olin morjestanut kahta hirveä, totesin että nyt voisikin olla hyvä paikka pistää maja pystyyn ja painella unille. Ei muuta kuin isolta tieltä poies, metsää kohden ja rauhalliseen paikkaan telttaa pystyttämään.

Olin melko varma että Mauri saa nukkua autossa, kun tämä rauhoittumispuoli ei ole sen vahvimpia. Mulla oli jo visio siitä kuinka teltta vyöryy mäkeä alas kun Mauri pistää leikiksi. Mutta niin se vaan köllähti poikakoirakin nukkumaan rauhassa jalkoihin kun saatiin leiri pystyyn. Viileä yö ei tuntunut missään kun Rita käytti ilmiömäisiä karjakoiran pieneen tilaan änkeytymisen taitoaan ja tuli kainaloon nukkumaan makuupussin sisälle. Tätä ominaisuutta en oo aiemmin ymmärtänyt karjiksissa arvostaa, ennen kuin taloon tuli malinois joka ei todellakaan ole mikään kokoontaittuva versio.

Aamusta sitten matka jatkui kohti Poria ja rauniorataa. En ole aikaisemmin käynyt raunioradalla, joten paljoa minulla ei ole mihin verrata, mutta muutamia yllätyksiä minulle tuli radasta. Pudotukset olivat hyvinkin korkeita, ja vaikka varovasti menevä koira varmasti henkensä kanssa pääsee radalta pois, olin melko epävarma lähtemään itse raunioille peippailemaan Maurin kanssa, jonka motoriikka ei ole vielä aikuisen koiran luokkaa, ja vaikka se onkin rotuisekseen rauhallinen ja harkitseva, vähän hirvitti miettiä että entä sitten jos se saa hajun jostain kolme metriä alempaa ja päättää lähteä suorinta reittiä hajulle. Kouluttajakin onneksi noteerasi tämän asian, ja kaikki harjoitukset tehtiin joko itse raunioilla matalalla tai sen läheisyydessä olevien elementtien (kontteja, autoja ja betonikasoja) seassa, niin että ei tarvinnut pelonsekaisin tuntein pistää koiraa töihin.

Maurin kanssa tehtiin ensin pari näkölähtöä maalimiehelle että nähtiin sen suhtautumista vaihteleviin alustoihin. Todella rauhallisella ja harkitsevalla askelluksella Mauri meni radalla.

(c) Minkeli Welling

Kakkoskierros tehtiinkin sitten ihan hajunnostona - laitettiin kolme ukkoa piiloon ja partioitiin aluetta läpi. Vahvat reaktiot tuli hajuihin ja vieraat ihmiset ja vieras paikka ei ollut juttu eikä mikään. Tosi hyvä mieli jäi meidän treenistä.

Se mitä jäin miettimään tämän päivän osalta on taas tämä hajujen mystinen maailma. Nosessa sitä on tottunut että koirat tekevät hyvinkin tarkkaa pinpoint - työskentelyä sen hajun kohdentamisen kanssa. Raunioilla taas näki että koirat reagoivat vahvasti hajuun, mutta tarkempi kohdennus oli haasteellista. Totesin tämän siinä vaiheessa kun olin pimeässä kontissa istumassa nurkassa lattialla. Koira tuli paikalle ja aloitti ilmaisun vastakkaiselle seinälle niin, että samalla peruutti mun syliini niin että häntä hakkasi mua naamaan, eikä siinäkään vaiheessa vielä huomannut missä maalimies oli "piilossa". Liekö kyseessä nyt enemmän kriteerinasettelu (rauniokoiralle tärkeää ilmaista haju vaikka se olisi fyysisesti kaukana, nosekoiralle tärkeää päästä niin lähelle kuin mahdollista), vai siinä että ihmisen haju on sen verran paljon vahvempi ja hajupilvi isompi, että tarkempi kohdennus on haastellista.

Päivä oli antoisa ja mielenkiintoinen, oli hienoa nähdä hyvin erityylisiä koiria työskentelemässä radalla.

Toinen etappi: rally-tokoa Ylöjärvellä ja pohdiskelua nosesta

Kuten lupasin, palaan hieman ajassa taaksepäin tämän reissuni alkuun ja ajatuksiin jota se herätti.

Matkaan lähdettiin perjantaiaamuna kello kuuden jälkeen kohti ensimmäistä treenipistettä: treenikaverini Paulan luokse Juupajoelle nosettamaan.

Yksi syy, miksi nautin Paulan kanssa treenaamisesta, on se että meillä on aika samanlainen visio tästä lajista - miltä näyttää hyvä noseworketsintä. Rehellisyyden nimissä täytyy eilisistä treeneistä myöntää että ihan aina ei tätä visiota saada toteutettua, mutta eikös se niin ollut että virheistä oppii ja kuka niitä täysin onnistuneita treenejä olisi ees halunnut...? :)

Lenkillä jossainpäin Tamperetta

Mutta sitten siihen visioon ja pyrkimykseen tämän lajin osalta. Aina kun treenaan ja koulutan tätä lajia, pyörittelen päässäni kysymystä: minkälaista on hyvä nosetus?

Laji kun on uusi ja kisoja vasta odotellaan, on vielä hieman vaikeakin arvioida, mikä tulee olemaan lopulta se kaikista tuottavin tyyli työskennellä ja kuinka erityyppisiä ohjauksia sitä tuleekaan vielä kokeiltua sen tehokkaimman tavan metsästyksessä. Siitä huolimatta että aivan varmasti tämä visio tulee vielä tarkentumaan ja muuttumaan matkan varrella, muutamasta asiasta olen ihan varma: hyvä nose ei ole haahuilua eikä turhautunutta sähläämistä.

Nämä kaksi ongelmaa ovat ihan klassisia ilmiöitä lajin parissa. Toisessa ääripäässä meillä on koira joka ei tiedä mitä se on tekemässä, joten se käyttää aikansa haahuillen (ja kuseskelemalla) pitkin aluetta, yllättyen aina yhtä paljon kun sieltä jossain vaiheessa lyö kärsään tuttu haju joka tietää palkkiota. Toinen ääripää taas sitten tietää että kun lähtee alueelle ja tekee jotain, sitten jostain syystä jossain kohtaa tulee sitä maailman ihaninta palkkaa, joten sitten lähdetään hullun lailla sinne alueelle ja yritetään ymmärtää, tuleeko palkkio tällä kertaa ohjaajan tuijottamisesta, nenän avaamisesta vai laatikon raapimisesta. Näiden kahden arkkityypin väliin jää toki monen monta harmaan sävyä.

Näille kahdelle äärityypille on molemmille omat syynsä ja selityksensä.

Ensimmäinen esimerkki on koirasta, joka ymmärtää yhden osa-alueen lajista mutta ei kokonaisuutta. Se tietää että haju on merkityksellinen, mutta kun se ei vaan valitettavasti riitä. Minua ei kiinnosta tippaakaan osaako se koira tehdä kuperkeikkailmaisun vai ei, tai mikä sen onnistumisprosentti on hajuerotteluradalla, jos se alueelle lähtiessään näyttää siltä että se mieluiten etsisi jonkun mukavan nurkan jonne köllähtää nukkumaan.

Sama asia pätee lajissa kuin lajissa: alusta pitäen tulisi pitää mielessä paljon muutakin kuin se, mitä koira tekee. "Mitä" on perusoletus - se auttaa alkuun mutta ei pidemmälle. Mitä syvemmälle lajiin mennään ja mitä lähemmäs päästään sitä lajin ydintä, sitä tärkeämmäksi tulee kysymys "miten" tai oikeastaan "millä tavalla". Ja silloin ollaan totuuden lähteellä. Etsiikö se innolla, innottomasti, tarkasti, itsenäisesti, jäljestäen, fokus ehjänä vai katkeillen. Kouluttajina meidän tulisi pyrkiä pitämään kaikki narut käsissämme sitä koiraa rakentaessa uuteen lajiin: luoda ymmärrystä kokonaisuudesta ja avaamalla koiraa tehtävään sellaisella tavalla joka tuottaa haluamaamme suoritustyyliä. Eikä koskaan ole sellaista lopullista ideaalia johon pyritään, vaan ihan varmasti painotukset vaihtuu ja lajin kulttuuri vaihtuu (esimerkkinä toko ja vauhti...). Mutta sellainen ote tähän lajiin kaivataan, että ei ole ihan sama miten se koira sinne alueelle lähtee ja miten se siellä kulkee.

Toinen ääripää sitten taas kertoo tehtävän epäselvyydestä koiralle sekä teknisen koulutuksen puutteesta. Tämä on yksi palkkausteknisesti anteeksiantamattomimpia lajeja. Voit kouluttaa monta valiota moneen eri lajiin niin että sulla on palkkaamisen tekniikka aivan päin hittoja ja ajoitukset sieltä tännepäin, koska niissä koira työskentelee ohjaajaa kohti ja sillä on koko ajan se kropanluku käynnissä niin että se ymmärtää mitä ohjaaja milloinkin haluaa. Nyt kun meillä on laji jossa koiran pitäisi työskennellä poispäin ohjaajasta, onkin äärimmäisen tärkeää että palkkaaminen tapahtuu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan jotta koiralla olisi työskentelyrauha. Käytännössä tärkeimpänä tässä on palkkavihjeen merkitys: koira pystyy huoletta jättämään ohjaajan selkänsä taakse siitä syystä että ensinnäkin ohjaajasta ei saa mitään hyödyllistä vihjettä hajun olinpaikasta (mikä vaatii paljon sokkotyötä) ja toisekseen koira on varma että tieto siitä, milloin palkkio tulee, tulee ensisijaisesti äänenä eikä liikkeenä. Mikäli koira odottaa liikevihjettä palkkiosta, se joutuu työskentelemään jatkuvassa ristiriidassa: pitäisi työskennellä poispäin ohjaajasta ja samalla katsoa siihen päin. Tähän kun yhdistetään koiran kokemusköyhyys lajista sekä suuri määrä intoa päästä palkalle niin paletti sähläämiselle ja turhautumiselle on valmis. Toinen tärkeä elementti tässäKIN lajissa on palkkiosta luopuminen, mutta ehkä en mene tässä kilometripostauksessa vielä sinne asti.

Mutta sittenpä se rally-toko. Eipä tarvinnut montaa kertaa miettiä että minne Riittaliisan kanssa lähdettäisiin hakemaan rally-toko-oppia, joten ei muuta kuin Ylöjärveä kohti ja Kristalle treenaamaan.

Ritan kanssa oli tärkeimpänä tavoitteena saada hyvä kotiläksylista. Rallyahan me tällä hetkellä treenaamme aika lailla yksinämme, joten jotta ei jäätäisi junnaamaan samoihin asioihin, lähdettiin siitä että tehtiin voi (-mes) rata ja katsottiin mitä siellä ilmeni. Ehdittiin käydä läpi paljon asiaa tunnissa: ratatreeni, kukkasia ulospäin ja sisäänpäin, edessä peruuttamista ja sen suoruutta sekä ihmeellisen haasteelliseksi muodostunutta ruokahoukutusta. Tällä luopumisharjoitusten määrällä sitä voisi kuvitella että koira ei enää loksahda offline -tilaan kesken seuraamisen, mutta eikä mitä, niin se vaan loksahti. Mulla on pieni teoria siitä kuinka nosen treenaamisessa vahvistettua ajatus siitä että unohda vaan se ohjaaja ja mee nenäsi perässä on yksi syy miksi tämä on niin kankeaa - näissäkin harjoituksissa Rita lähti ihan selkeisiin kohdennuseleisiin kun sai ruoan hajun nenäänsä. Eihän se mihkään lähde, mutta ei se oikeen nättiä ole noin osaavalta koiralta tiputtaa päätä seuraamisessa siksi että jossain on tsiisus kraist ruokaa kupissa, kuinka ennalta-arvaamaton ja järkyttävä ilmestys treenikentällä.

Yksi syy miksi pidän Koirakoutsin treeneistä (olen Mikalla käynyt tokovalkussa pitkät pätkät) on se, että siellä on kunnon tekemisen meininki. Sen lisäksi että koulutus on taatusti laadukasta, voit olla varma että niitä harjoituksia riittää työstettäväksi sen tunnin aikana mitä siellä ollaan. Osaan arvostaa sitä että ei tehdä loputtoman pitkiä analyysejä tai mietitä sitä ja tätä ja tuota ja kaivella nenää, vaan ei muuta kuin koira kentälle ja töihin. Niitä pitkiä analyysejä ja pohdiskelua tarvitaan myös, mutta sanotaanko näin että pieni määrä ei aina takaa laatua harjoituksissakaan.

Seuraavana etappina Pori ja rauniopäivät :)

Ensimmäinen etappi: Laukaan rally-tokokisat ja asiaa kisoja edeltävistä valmisteluista.

Niin se lähti vihdoin reissu käyntiin! Perinteisesti monen mutkan ja hidasteen kautta, mutta kuitenkin. Tällä hetkellä istun jossain ABC:llä Ylöjärven lähettyvillä ja sulattelen tämänaamuisia treenejä. Ennen kuin saan niistä ajatukset kuosiin, kirjoittelenpa toisesta asiasta joka on ollut mielen päällä aika tehokkaasti tässä pari päivää.

Reissuunlähtöä ennen oli tiedossa vielä Laukaan rally-tokokisat, joissa kisailtiin lainakoira Messi "Mestarin" kanssa 97p voittajaluokasta (2.sija) ja Riittaliisan kanssa 96 pistettä avoimesta luokasta (1.sija).

Nyt kun Ritan kanssa ollaan vähän päästy jo pelissä alulle, olen paljon miettinyt kisarutiineja ja niiden muodostumista. Meillä kisarutiinit jakaantuvat kolmeen osa-alueeseen: valmistavat harjoitukset, viimeisen illan paniikkitreenit ja kisapäivän rutiinit. Tällaiset valmistelut edelsivät tätä kisapäivää meidän tapauksessamme - nämä ovat hyvin koirakohtaisia asioita, joten koetan perustella, miksi näin.

(c) Paiju Vatanen

1. Valmistavat harjoitukset

Valmistavat harjoitukset ovat osa ihan normaalitreenirutiinia, mutta ennen kisoja treeni painottuu aika pitkälti näihin. Eli hetkeksi lähtee tauolle uusien tehtävien opettelut, eläinkokeet ja treenaaminen keskittyy enemmän tulevaa kisaa varten. Valmistavien harjoitusten tarkoitus on tukea heikkouksia ja ylläpitää vahvuuksia.

- Kaupanpihatreeni

Ritan epävarmuus ihmisten kanssa tulee hyvin herkästi esille kisatilanteessa, joten ihan ensisijaisen tärkeää Ritalle on ollut kisoja edeltä kaupanpihatreeni. Ekat kerrat se oli aivan helvetillisen vaikeaa, koira oli tuhannen solmussa ja mikään helpoinkaan tehtävä ei vaan onnistunut. Joten ei muuta kuin toistoa toistoa vaan, pikkuhiljaa vaikeuttaen. Ritaa on turha yrittää nostaa sieltä suosta ylös, sen pitää saada itse kerätä itsensä. Siinä vaiheessa homma loksahti kohdalleen, kun Rita tajusi että täälläkin kaupan pihassa, jossa usein vieraat ihmiset sieppaa ja murhaa pieniä punaisia karjakoiria, voi tulla se tuttu ja turvallinen perusasennontarjoamistreeni. Ja koska koskaan ei oo perusasennontarjoamistreenissä kukaan tullut sieppaamaan ja murhaamaan pieniä punaisia karjakoiria, saattaa kaupan pihassa uskaltaa olla ja siellä voi olla jopa mukavaa. Muutamien toistokertojen jälkeen Rita on jopa ihan ilolla tullut autosta ulos kaupan pihassa, toiveikkaana että pääsisi treenaamaan.

- Lähtötreeni

Paljon toistoja monessa eri paikassa ja mahdollisimman paljon varioiden palkkion paikkaa, lähtökyltille siirtymistä. Tullaan kentälle, koira tarjoaa perusasennon, otetaan hihna irti, seuruutetaan lähtökyltille, kontaktin kesto perusasennossa, liikkeellelähtö. Yksinkertaista mutta työlästä

- Tekniikan tukitreeni

Ennen kisoja skannataan tekniset asiat läpi ristikuulustelutreeneissä. Eli lisätään häiriötä ja katsotaan, rupeaako suoritus rakoilemaan. Esimerkkinä tästä treenistä tehtiin Ritan kanssa pyörähdystä vasemmalle niin, että vingutin samalla vinkulelua oikeassa kädessä. Saatiin aikaiseksi pientä epäröintiä pyörähdykseen lähdön kanssa, joten otettiin se tehotreeniin. Houkutus on toinen tehtävä joka on oikeastaan koko ajan meidän laiskanläksylistalla. Siihen otin täsmätreeniksi namien yli seuraamisen (heitän kourallisen ruokaa maahan levälleen ja seuruutan koiran siitä yli, kontaktin on pysyttävä ylhäällä) sekä vakiokäytöksenä perusasentoon tuloa houkutuksen "yli" (koiran ja ohjaajan välissä on avoin ruokakuppi, vapautusvihjeestä koira kiertää houkutuksen ja tulee perusasentoon). Eteenistumiseen tein edessäseuruutusta käännöksin, eli koira pitää rintamasuuntansa ohjaajan edessä suorana vaikka ohjaaja peruuttaa mutkitellen.

2. Viimeisen illan paniikkitreenit

Joita ei pitäisi tehdä. Koskaan! Ja aina ne vaan silti tehdään. Kehitellään ongelmia omassa päässä tehtäviin jotka on toimineet hyvin kuukausia tai jopa vuosia ja ajatellaan että ne voi korjata vikana iltana. Tuo viimeisin valmistavien treenien esimerkki eli edessäseuruutus oli mun toissailtainen älynväläykseni (halleluja, edessä istumisen voi rinnastaa seuraamiseen jotta se eteen suoritustuminen hahmottuisi tehokkaasti), josta maksoin kisoissa -3p uusinnalla kun koiralla oli inasen liikaa vetoa eteentuloon, eikä vaatinut suurta herpaantumista ohjaajalta että se ehti tienata sillä asentovirheen. Hyvä harjoitus, väärä ajoitus.

Rapiseva sammakkolelu oli mieleinen palkinto!

3. Kisapäivän valmistautuminen

Olen onnistunut pistämään kisapäivään virittäytymisen saman päivän aamuun, joka on suuri helpotus, koska siten saa vielä nukuttua hyvin edellisen yön. Mutta kuten tuli huomattua eilen, kun olisi ollut tuhat asiaa tehtävänä ennen reissuun lähtöä, ei vaan pystynyt tarttumaan mihinkään niistä koska ajatukset pyörii kisasuorituksessa.

Henkiseen valmistautumiseen kuuluu mulla best case scenarioiden läpikäynti, ja tämä on ihan tietoinen päätös. Jos rupean jossittelemaan jotain mikä voisi mennä pieleen, unohdan sen välittömästi ja alan visioida koiraa sellaisena kuin se on parhaimmillaan. Mietin miltä sen naama näyttää kun se on parhaassa vireessään, kuinka hienosti se tekee bravuuriliikkeensä ja kuinka se kisapaikalla unohtaa häiriöt ja kykenee tekemään hyvän kuplan. Pyörittelen näitä visioita päässä koko kisaa edeltävän ajan. Tähän kuuluu myös kisabiisi, jota pitää toki soittaa jatkuvalla toistolla koko matkan kisapaikalle, täysillä.

Siitä lähtee meidän kisapäivä liikkeelle. Nämä rutiinit muokkautuvat pikkuhiljaa kun opin tuntemaan Ritan kisakoirana. Tämänkertaiset valmistelut eivät olleet täysin onnistuneet, joten nyt sitten pyörittelen päässäni jo suunnitelmaa, miten niitä säätönuppeja väännellään ennen seuraavaa koitosta.

Mauri ja Lempi kaverikuvauksessa. Näistä kavereista kuullaan vielä! (c) Paiju Vatanen

On upeaa että olen löytänyt niin loistavan lainakoiran itselleni, jonka oma ohjaaja kulkee samoilla aaltopituuksilla kisoihin valmistautumisen suhteen. Että jos kerta tehdään niin tehdään kunnolla. Meidän treenimäärät ei päätä huimaa Mestarin kanssa, mutta tällaista koiraa on ihana viedä kehään, kun se osaa ja ymmärtää tehtävät, jolloin mun tehtäväksi jää vain pitää pää kylmänä ja yrittää olla sössimättä sen suoritusta.

Myös kisoja edeltävä valmistautuminen onnistuu hienosti kun on koiran oma ohjaaja joka ymmärtää mistä tuulee. Eli jos olen vinkannut vaikkapa että paikalla käännös oikealla oikealle ei kulkenut aivan täysin sujuvaksi, on seuraavaan treenikertaan mennessä asia treenattu kuntoon. Yhdessä pohdistaan sopivia harjoituksia toisillemme toteutettaviksi ja käydään läpi huomioita koiran toiminnasta ja miten se pitäisi otta huomioon niin treeneissä kuin kisatilanteessakin. Mestarin puikoissa on etuoikeus päästä keikkumaan!  

Team Messi (c) Aija Tanskanen

Harrastajan unelmaloma - vihdoin!

Eeppinen kesälomareissu lähestyy!

Hetken jo näytti siltä, että istun koko loman kotona tökkimässä kepillä malinoisin paskaa, kun Mauri kävi varastamassa tiskialtaasta sulamassa olleita lihoja ja söi puolikkaan pötkön kuorineen. Tästä seurasi viikon verran repaleisia hermoja, paskantongintaa ja parafiiniöljyn käyttöön liittyviä sivuilmiöitä (herkkiä lukijoita säästääkseni en kerro yksityiskohtia, mutta sanotaanko että aamulla tiesi kummalla kyljellä koira oli nukkunut yönsä). Tänään sitten lähdettiin Almavettiin ostamaan 180 eurolla mielenrauhaa, otettiin röntgenit ja saatiin vihreetä valoa reissuun lähtöön. Todennäköisesti muovit on päässeet mun paskantonkimisseulan läpi jossain vaiheessa, rtg ei paljastanut mitään mistä pitäisi olla huolissaan. Seuraillaan vieläkin tilannetta toki, mutta jospa pieni poikakoira pysyisi hyvässä kuosissa ja tästä saataisiin vielä ihan oikea kesäloma leivottua.

Ja sitten ne kesälomasuunnitelmat! Aijai, tämä hivelee kyllä sielua.

25.5. Rally-tokokisat, Jyväskylä

26.5. Rally-tokoyksäri, Krista Karhu, Ylöjärvi
27.5. SAKKRY:n rauniopäivä, Pori
28.5. TOKO SM-kisat turistina, Vantaa
30.5. Nose yksäri, Patrick Stewart, Espoo
31.5. Toko -ja agi yksärit, Oili & Pete Huotari, Heinola
1.6. Joensuuhun porukoille, hakua & tottista?
4.6. Maurin nuorten koirien tokoringin pääsykoe, Jyväskylä

Matkan varrella olisi tarkoitus vielä morjestella kavereita, löytää upeita lenkkipaikkoja koirien kanssa, telttailla ja rentoutua.

Nyt kun toi Maurin muoviepisodi tuli ennen reissua, jäi suunnitelmatkin hieman puolitiehen. Olin jo viittä vaille perumassa koulutukset, enkä hennonut kiusata itseäni suunnittelemalla tarkemmin matkaa, joka ei välttämättä toteutuisikaan. Joten hieman tässä on vielä mustia aukkoja suunnitelmissa. Katla kuitenkin lähti jo äitini luokse Joensuuhun, ei mummun jalat ole enää tarkoitettu tällaisille reissuille.

Otetaan vastaan vinkkejä seuraaviin: 

- 29.5. pääkaupunkiseudun suunnille treeniä tai muuta koiramaista tekemistä? 

Lajivalikoima on sen verran pitkä että helpompi kenties summata että melkein kaikki muut lajit käy paitsi vetohiihto, ja ainoa kriteeri on se, etä koulutuksen pitää olla laadukasta. Muutoin ei ole väliä onko se luento, kimppatreeni, yksäri vai mikä. Koetin kovasti saada tottikseen itselleni buukattua edes yhden tunnin Maurille, mutta olin ihan liian myöhässä liikenteessä enkä päässyt edes onnenkantamoisella niille kouluttajille joita himoitsin. Mutta varmasti niitä on muitakin kuin ne jotka mulle ensimmäisenä tuli mieleen, joten jos tiedät jonkun jonka koulutuksia voit täydestä sydämestäsi suositella ja jolle voisi saada lyhyellä varoitusajalla aikoja niin vinkkaapas menemään.

- Missä kantsii lenkkeillä Porissa? Tai Porin ja Helsingin välillä? Hakusassa olisi komeita maisemia ja luonnon rauhaa.

- Onko pääkaupunkiseudulla tai sen lähimaastossa jotain huikeeta lenkkipaikkaa jota voisi kokeilla?

Paljon on vielä hommaa ennen kuin päästään liikkeelle, mutta ai piru vie että mä odotan tätä reissua! 

Muttakun ohjaaja tahtoo treenata!

Olen ehkä jokuseen kertaan kertonutkin meidän treenirutiineista: että treenataan aika paljon ja aika tiheästi. Sitä varten mä olen ne koirat hankkinut, että saisin niiden kanssa tehdä jotain. Kuitenkin ihan jatkuvasti, kun olen treenaamassa, pyörii päässäni jotakuinkin tällainen laskukaava.

- Mikä on harjoituksen kokonaiskesto ja pystynkö siitä karsimaan jotain ylimääräistä vielä pois?
- Mikä on koiran viretila ja vastaako se tehtävän tavoitetta?
- Mikä on palkkion laadun ja määrän suhde harjoituksen vaikeustasoon?
- Onko harjoituksen jatkamisella mitään lisäarvoa koiralle?

Tähän liittyen mietin myös ulkoilut ja ruokailut melkolailla tarkasti. En hysteerisesti laskeskellen, vaan ottaen mahdollisuuksien mukaan päivän ohjelmissa huomioon tulevat treenit.

Oonan häiriötreeneissä

Kolme tuntia lenkkiä aamusta? Sinä iltana ei treenata muuta kuin ehkä pientä tekniikkaa tai nosea jos koirat ehtii nukkua ihan kunnon huilit. Rankat treenit tulossa? Pitkä lenkki vasta sen jälkeen. Huomenna hakutreenit? 20% pois iltaruoasta koska aamulla on tulossa ekstraa. Paikkamakuutreeni tarjolla ja koira kimpoilee kumipallona kun eilinen on ollut lepopäivä? Jätän välistä ja pistän korvan taakse että paikkamakuu treenilistalle.

Lisäksi treeneissä mietin koko ajan koiran sitoutumistasoa harjoitukseen. Onko koira 100% töissä? Säröileekö se tai tippuuko se pois tehtävästä kokonaan? Onko koira siitä hetkestä lähtien vain ja ainoastaan kiinnostunut löytämään omistajan hukkuneet hajuvedet kun tulee vihjeet päälle lähteä nosettamaan, vai katkeaako sen ajatus välissä johonkin? Jos lähdetään kentälle tekemään jotakin tottelevaisuuslajia, pystyykö koira uppoutumaan vain ja ainoastaan siihen kuplaan jota yritän luoda?

(c) Terhi Pusaaniemi

Treenaan säännöllisesti ryhmissä, joissa se treeniaika on sen tunnin. Eikä kukaan koira jaksa vastaavaa aikaa tehdä tottelevaisuutta satanen lasissa. Jolloin olen hyvin, hyvin tiukkana siitä että koiralla on tasan kaksi moodia: työmoodi ja parkkimoodi. Parkissa huilataan, mutta ei haistella tai tuusailla omiaan. Töissä ollessa tehdään taas niin säheesti kun vaan irtoaa. Näitäkin me tarvitaan ja iso osa tuon treenin annista on se, että en voi liikaa jäädä niihin minitreeneihin junnaamaan mukavuusalueelle vaan se kestokin on sieltä joskus nostettava mukaan. Mutta 1-2 tunnin treeniä viikossa on meille ehdoton maksimi -Ritalle max 2  ja Maurille max 1. Ihan joka ikinen muu treeni on keskiarvoltaan varmaan sen neljä minuuttia pitkä. Maurilla isoin osa tuosta ajasta näin vuoden ikäisenä on vielä leikkimistä. Näitä pätkiä taas sitten voi tehdä ja tehdäänkin useampia.


Mun mielestä jokaisella treenaajalla pitäisi olla sellainen peruskalliotreeni: sellainen joka melko varmasti onnistuu aina, jossa koiralla eikä ohjaajalla ole yhtään aikaa nenänkaiveluun, jonka häiriötaso on tarpeeksi matala että se jää koiran reaktiorajan alle, ja koiran viretila vastaa tehtävän tavoitemielentilaa ainakin lähestulkoon 100% ajasta. Tämän kallion päälle rakennetaan ne häiriöt ja se tekniikka ja kesto ja kisanomaisuus ja palkattomuus. Ei niin että harjoitus on suurimman osan ajasta liian vaikea koiralle, eikä oikein ohjaajallakaan jalat koske pohjaan, ja jokainen lisätty elementti vie koirakon kauemmas ja kauemmas tavoitteesta.

Kuvien välillä n. 10kk. Taidan olla kutistumaan päin. 

Ja jotta niin ei kävisi, pitäisi niiden ohjaajien joskus malttaa lopettaakin. Koska jos ohjaaja jää sellaiseen napostelumoodiin (vielä yks! Ja vielä yksi! Nyt kyllä lopetan, heti tän toiston jälkeen!), helposti sumentuu se harjoituksen kokonaiskuva: kuvastiko treeni sitä, mitä koiran kanssa yritetään saada aikaiseksi - kokonaisuutena?

Luulenpa että isolla osalla koirista tulokset treeneistä paranisivat huomattavasti jos treeniajasta tiputettaisiin puolet pois.


Minkälaisen treeniaikatauluttamisen olet kokenut itsellesi sopivaksi? Miten paljon otat treenit huomioon muussa päivän ohjelmistossa?

Tärkeä virhe

Aika paljon on ehtinyt taas tapahtua tässä päivitysten välissä. Olen muuttanut koirien kanssa kerrostaloon kämpästä löytyneen homevaurion takia, Mauri ehti täyttää jo vuoden ja Riittaliisa alkaa pikkuhiljaa väläytellä sellaista työskentelyä että sitä voisi varovasti ajatella omistavansa kisakoiran. Nyt olemme korkanneet tokokisat (184p KP) sekä rally-tokosta keränneet RTK1:n (3 x 100p ja sijoitus 1.,2., & 1.). Nyt tuntuu siltä että päästään vihdoin peliin kiinni. 

Muuramen kisoissa Rita 100p. 1.sija RTK1 ja lainakoira Messi "Mestari" voi 88p. 1.sija.

Kirjoittelin myös pitkät pätkät Maurista sen synttäreiden kunniaksi, mutta se kirjoitus katosi jonnekin bittiavaruuden ö-mappiin, joten voi olla että internetistä meinasi loppua tila liiallisen Maurihehkutuksen takia. Todettakoon vain, että niin hieno ja mulle käteen sopiva koira.

kuva (c) Heli & Jouni

Mutta sittenpä aiheeseen eli tärkeään virheeseen. Ja nyt puhun virheestä kategorisesti, enkä mistään tietystä mokasta, vaikka monia tärkeitä sellaisia on matkan varrelle sattunut jotka helposti hyppäävät mieleen. Sellaisia mokia joissa ohjaaja on tehnyt jotain ihan idioottimaista, tai sitten ihan vaan huolellisesti ja pikkutarkasti on työstänyt jotain asiaa ihan päin helvettiä useita kuukausia. Tai sitten "koiran mokat" - koira joka näytön paikassa tekeekin jotain ihan muuta kuin mitä ohjaaja on kuvitellut koiralleen kouluttaneensa.

Olen aikaisemminkin sivunnut asiaa, mutta nyt haluan vielä palata siihen siksi, että se ilmiö että pelätään sitä virhettä on niin iso asia että se käytännössä joskus halvaannuttaa oppimisprosessin.

Mitä täydellinen suoritus opettaa meille? Ei tasan tarkkaan mitään. Viekö se eteenpäin? No ei todellakaan. Ellei ohjaaja vaan sattunut tarvitsemaan jotain itsetuntobuustausta. (Nyt kun asiasta mainitsin niin kolmen vuoden takkuamisen kanssa Ritan kanssa tuntuu siltä että taisin kyllä todella tarvita tuota kolmen satasen aloitusta uralle. Teki hyvää, en voi kieltää. Täydellisiä suorituksia ne ei silti tietenkään olleet, mutta hieman lämmittää silti perfektionistin sydäntä.)

Haku on tullut uusimpana lajivalikoimaan ja ai että mä nautin tästä!

Tässä työssä olen joutunut miettimään todella paljon virheen tekemistä ja sen seurauksia. Koska olen perfektionistiluonne, perinteisesti olen ottanut aika raskaasti jos koirat toimii huonosti. Sitten lisätään tähän vielä sellainen paine olla aina hyvä siksi, että itse kouluttaa. Jossain vaiheessa sain aikaiseksi ihan kauheat suorituspaineet koirien kanssa niin, että jos tiesin että joku katsoo meidän treeniä, saatoin esimerkiksi treenata vain niitä liikkeitä jotka olivat hyvällä mallilla. Tosi kehittävää, eikö niin?

Tällä hetkellä voin sanoa melko hyvin karistaneeni moiset typerät ajatukset ihan siksi, että jumalauta että siihen jää helposti tällainen ihminen kiinni. Jos jossain tilanteessa rupeet miettimään että ei saa mokata ei saa mokata ei saa mokata, sitä halvaantuu ihan täysin siihen tilanteeseen. Ja heti jos joku tulee heiluttamaan sitä korttitaloa, homma murenee käsiin. Joten olen heivannut (suurella vaivalla kylläkin) typerät suorituspaineet ja tätä nykyä kehtaan tehdä vaikka kenen edessä niitä liikkeitä jotka toimii surkeimmin, testata ihan älyttömiä eläinkokeita ja sössiä asiat täydellisesti. 

kuva (c) Heli & Jouni

Olen tehnyt myös tietoisia päätöksiä tämän asian eteen. Olen alkanut nyt muutamissa viikonloppukoulutuksissa nosen osalta tehdä niin, että ennen luento-osan alkua otan Maurin ja teen sille etsinnän. Vieras paikka, paljon ihmisiä pienessä tilassa ja nuori koira - ei todellakaan mikään pomminvarma yhdistelmä ja aiemmin olisin varmaan tukehtunut niihin worst case scenarioihin ennen kuin saan koiraa edes autosta ulos. Tätä nykyä totean, että noi on niin hyviä treenitilanteita Maurille, ja koulutus lähtee niin kivasti käyntiin sillä että jutellaan yhdessä läpi että mitä siinä koiran etsiessä oikeastaan tapahtui ja mitä ihmiset näki, että otan sen epäonnistumisen riskin ilolla vastaan.

Se, miksi taas kerran jaarittelen itsestäni ja koiristani johtuu siitä että tunnistan saman suorituspainesyndrooman niin monessa treenaajassa. Usein siihen liittyy jokin "näytön paikka", kuten juurikin asiantuntijarooli, hyvin pärjänneen helpon koiran jälkeen vähän heikompi koira käsissä, tai minkä tahansa korttitalon kukakin nyt on itselleen rakentanut. Tyypillisiä oireita näille ihmisille (ja minulle, vielä joku vuosi taaksepäin) on tiettyjen koulutustilanteiden tai harjoitusten välttäminen, jossa koiran puutteet voisivat tulla esiin, koulutuksissa suurien ongelmien sivuuttaminen ja hyvin toimivien kokonaisuuksien detaljien esittelyä, epäonnistumisen pelkoa kisatilanteissa ja loputtomat selittelyt sitten jos se koira vilauttaa sitä ongelmaansa. 

Maurin uusi "pikkusisko", kaverini koira Lempi 

Olin joskus ehkä reilu vuosi sitten Korrien koulutuksessa. Tehtiin Ritan kanssa kisanomainen alokasluokka, tai tää oli suunnitelma. Koiralla flippasi välittömästi kun yhdistettiin vieras kenttä, yksi vieras ihminen ja ohjaaja jota jännitti. Se huusi mulle seuraamisen ja huusi mulle liikkeestä maahanmenon, jääden paikalleen kiljumaan seisten maahanmenokäskystä. Lopetettiin siihen. Tämä on yksi tapahtuma jota aina palaan muistelemaan. Kouluttaja oli ihanan rehellinen eikä edes yrittänyt löytää jotain positiivista sanottavaa suorituksesta, ja totesi vain että koirasta näkee että sitä ollaan viety eteenpäin ajatuksen kanssa, ja että hän olisi erittäin huolissaan tuon koiran kisauran suhteen. Ehkä suurimmat edistysaskeleet mitä koulutusurallani olen kokenut, ovat tulleet tuon hetken jälkeen, koska se niin selkeästi läväytti naamalle kuinka pahasti kaadutaan sitten kun se korttipakka leviää. Sitten ei muuta kuin lakkia käteen ja miettimään, mitä kaikkia virheitä Ritan kanssa oli tehty siihen mennessä, kuinka monta asiaa olin ehtinyt pilata ihan täysillä, ja sitten se viimeinen, millä tiellä ollaan edelleen: miten se korjataan.   

Rennon harrastamisen perusedellytys on se, että voit allekirjoittaa tasostasi riippumatta koiran osaamisen, jolloin voit allekirjoittaa myös ne virheet mitä se koira sillä tasollaan esittää. Ainoa tapa jolla saat koulutuksista paljon irti on hyväksyä ne virheet ja suhtautua niihin analyyttisesti ja vailla suurta tunnelatausta.

Nykyään ainoa asia joka mua ihan aidosti hävettää on se, jos en ole treenannut jotain mitä olisi pitänyt treenata, ja siinäkin koetan olla itselleni armollinen.   

Rita ekan tokokisansa jälkeen (c) Terhi Pusaaniemi

  

Koiria ja kanoja

Lähiaikoina on ollut niin monta loistavaa koulutusta, treeniä ja suunnitelmaa että välillä tuntuu että päässä on pyörinyt. Kohokohtina viimeisten viikkojen aikana on olleet kanakurssi 4 Tommyn opissa, Simon Prinsin hajutyöskentelyworkshop, Korrin videovalmennus sekä loistavat treenit uuden noseporukan kanssa. Kirjoitettavaa näiltä viikoilta olisi enemmän kuin puolikkaaseen tietokirjaan, mutta koetan vähän palastella.

Kanakurssit alkavat käymään vähiin - ensi viikolla vuorossa on viimeinen eli 5. kurssi. Kanakurssien antien auki kirjoittaminen on ollut hieman hankalaa, pääosin siksi että oikeastaan kaikilla kursseilla se oppi ja anti on auennut kunnolla vasta kurssien loputtua. Ne tulevat siinä vaiheessa kun huomaan että omaa koiraa treenatessa tai asiakkaita ohjatessa ne opit ja avut ovat itse asiassa juuri niitä samoja jotka auttoivat kanojen kanssa eteenpäin. Kaikki asiat ovat olleet sellaisia, jotka vähän tavallaan on tiennyt jo aiemminkin, mutta vasta kanakurssin kiteytyksen jälkeen asiat ovat auenneet uudelle tasolle. Mikä on ilahduttavaa huomata, koska voin ihan auliisti myöntää että olen ollut aiemmin hyvin skeptinen sen suhteen, kuinka paljon annettavaa kanakursseilla on. Voin myös auliisti myöntää että aika iso osa skeptisyydestäni johtui myös siitä että matkan varrelle oli sattunut yksi jos toinenkin kanakurssin käynyt, joiden koirat eivät oikein sitten toimineetkaan tarkoituksenmukaisesti. Ja kun edelleen mua kiinnostaa kyllä muidenkin eläinten koulutus siinä mielessä että ihan kiva katsoa mitä kissalle saa opetettua ja jos tilaisuus tarjoutuu niin mikä ettei sitä testaisi jonkun muunkin eläimen kanssa toimimista - mutta koirien kanssa eteenpäin vievä tieto on se mitä mä tarvitsen ja haluan. Se, miten ongelmitta kanakurssien opit ovat integroituneet omiin treeneihin on ollut hyvin positiivinen yllätys, ja tämä on toinen asia jonka auliisti myönnän: olen ollut ennakkoluuloinen myös sen takia, että usein olen kokenut vahvasti operanttien kouluttajien rajoittavan työkalurepertuaaria koirien kanssa - milloin ei saa käyttää lelupalkkaa tai ei saa katkaista paskakäytöstä. Huojentuneena totean, että sen sijaan että olisin kokenut näin kanakurssitettuna että pitäisi rajata jotain työkaluja pois käytöstä, olen saanut vaan lisää tavaraa siihen pakkiin. Tästä olen iloinen ja kiitollinen ja odotan jo innolla 5. kurssia.

Katla ja lainalapsi Prii aka kiukkupulla

Paljon on tapahtunut nyt ihan tässä tämän vuoden puolella asioita, jotka ovat ihan huimasti tehostaneet meidän treeniä. Ja tässäkin on nyt monta oppia monelta eri taholta saatuina, joista haluan vielä kirjoittaa erikseen. Mutta jos yksi ainoa asia pitää poimia, se on ehdottomasti tämä: treeniryhmän tärkeys.

Mun suuri puutostilani treeniryhmistä on nyt yhden lajin osalta ratkaistu, kun sain vihdoin aikataulut joustamaan sen verran että sain lyöttäydyttyä yhteen parin muun innokkaan nosetreenaajan kanssa. Vaikka treeniryhmättömyydestä (kummallisten työaikojen takia pääasiassa) kärsin edelleen muiden lajien osalta, on niissä kuitenkin niin paljon muita mahdollisuuksia jotka auttavat: maksulliset treenit, yksityistunnit sekä videovalmennukset. Omaa harjoitteluakin on hieman helpompi pitää kurissa ja kuosissa videoinnein ja kirjaamisin. Mutta voi nose, mikä murheenkryyni se oli yksin treenattavana lajina. Teepä siinä sitten sokkoja ja tuplasokkoja tai hanki hajuja jotka ei haise itseltäsi.

Treeniporukan etuihin kuuluu ehdottomasti paljon enemmänkin kuin vain se, mitä treenien aikana saa, eli apua harjoitusten tekemiseen ja toteuttamiseen, palautetta ja ohjeita. Se tunne, että jotakin muutakin kiinnostaa, mitä meidän treeneissä tapahtuu, tuo paljon ryhtiä ja intoa tekemiseen.

Tämän asian olen varmasti kirjoittanut jo aikaisemminkin, mutta sietää toisenkin kerran päästä ruudulle. Jos sulla on hyvä treenikaveri, pidä siitä kynsin ja hampain kiinni. Paras tapa tähän lienee yrittää itse olla hyvä treenikaveri vuorostaan.