Matkaan lähdettiin perjantaiaamuna kello kuuden jälkeen kohti ensimmäistä treenipistettä: treenikaverini Paulan luokse Juupajoelle nosettamaan.
Yksi syy, miksi nautin Paulan kanssa treenaamisesta, on se että meillä on aika samanlainen visio tästä lajista - miltä näyttää hyvä noseworketsintä. Rehellisyyden nimissä täytyy eilisistä treeneistä myöntää että ihan aina ei tätä visiota saada toteutettua, mutta eikös se niin ollut että virheistä oppii ja kuka niitä täysin onnistuneita treenejä olisi ees halunnut...? :)
Lenkillä jossainpäin Tamperetta
Mutta sitten siihen visioon ja pyrkimykseen tämän lajin osalta. Aina kun treenaan ja koulutan tätä lajia, pyörittelen päässäni kysymystä: minkälaista on hyvä nosetus?
Laji kun on uusi ja kisoja vasta odotellaan, on vielä hieman vaikeakin arvioida, mikä tulee olemaan lopulta se kaikista tuottavin tyyli työskennellä ja kuinka erityyppisiä ohjauksia sitä tuleekaan vielä kokeiltua sen tehokkaimman tavan metsästyksessä. Siitä huolimatta että aivan varmasti tämä visio tulee vielä tarkentumaan ja muuttumaan matkan varrella, muutamasta asiasta olen ihan varma: hyvä nose ei ole haahuilua eikä turhautunutta sähläämistä.
Nämä kaksi ongelmaa ovat ihan klassisia ilmiöitä lajin parissa. Toisessa ääripäässä meillä on koira joka ei tiedä mitä se on tekemässä, joten se käyttää aikansa haahuillen (ja kuseskelemalla) pitkin aluetta, yllättyen aina yhtä paljon kun sieltä jossain vaiheessa lyö kärsään tuttu haju joka tietää palkkiota. Toinen ääripää taas sitten tietää että kun lähtee alueelle ja tekee jotain, sitten jostain syystä jossain kohtaa tulee sitä maailman ihaninta palkkaa, joten sitten lähdetään hullun lailla sinne alueelle ja yritetään ymmärtää, tuleeko palkkio tällä kertaa ohjaajan tuijottamisesta, nenän avaamisesta vai laatikon raapimisesta. Näiden kahden arkkityypin väliin jää toki monen monta harmaan sävyä.
Näille kahdelle äärityypille on molemmille omat syynsä ja selityksensä.
Ensimmäinen esimerkki on koirasta, joka ymmärtää yhden osa-alueen lajista mutta ei kokonaisuutta. Se tietää että haju on merkityksellinen, mutta kun se ei vaan valitettavasti riitä. Minua ei kiinnosta tippaakaan osaako se koira tehdä kuperkeikkailmaisun vai ei, tai mikä sen onnistumisprosentti on hajuerotteluradalla, jos se alueelle lähtiessään näyttää siltä että se mieluiten etsisi jonkun mukavan nurkan jonne köllähtää nukkumaan.
Sama asia pätee lajissa kuin lajissa: alusta pitäen tulisi pitää mielessä paljon muutakin kuin se, mitä koira tekee. "Mitä" on perusoletus - se auttaa alkuun mutta ei pidemmälle. Mitä syvemmälle lajiin mennään ja mitä lähemmäs päästään sitä lajin ydintä, sitä tärkeämmäksi tulee kysymys "miten" tai oikeastaan "millä tavalla". Ja silloin ollaan totuuden lähteellä. Etsiikö se innolla, innottomasti, tarkasti, itsenäisesti, jäljestäen, fokus ehjänä vai katkeillen. Kouluttajina meidän tulisi pyrkiä pitämään kaikki narut käsissämme sitä koiraa rakentaessa uuteen lajiin: luoda ymmärrystä kokonaisuudesta ja avaamalla koiraa tehtävään sellaisella tavalla joka tuottaa haluamaamme suoritustyyliä. Eikä koskaan ole sellaista lopullista ideaalia johon pyritään, vaan ihan varmasti painotukset vaihtuu ja lajin kulttuuri vaihtuu (esimerkkinä toko ja vauhti...). Mutta sellainen ote tähän lajiin kaivataan, että ei ole ihan sama miten se koira sinne alueelle lähtee ja miten se siellä kulkee.
Toinen ääripää sitten taas kertoo tehtävän epäselvyydestä koiralle sekä teknisen koulutuksen puutteesta. Tämä on yksi palkkausteknisesti anteeksiantamattomimpia lajeja. Voit kouluttaa monta valiota moneen eri lajiin niin että sulla on palkkaamisen tekniikka aivan päin hittoja ja ajoitukset sieltä tännepäin, koska niissä koira työskentelee ohjaajaa kohti ja sillä on koko ajan se kropanluku käynnissä niin että se ymmärtää mitä ohjaaja milloinkin haluaa. Nyt kun meillä on laji jossa koiran pitäisi työskennellä poispäin ohjaajasta, onkin äärimmäisen tärkeää että palkkaaminen tapahtuu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan jotta koiralla olisi työskentelyrauha. Käytännössä tärkeimpänä tässä on palkkavihjeen merkitys: koira pystyy huoletta jättämään ohjaajan selkänsä taakse siitä syystä että ensinnäkin ohjaajasta ei saa mitään hyödyllistä vihjettä hajun olinpaikasta (mikä vaatii paljon sokkotyötä) ja toisekseen koira on varma että tieto siitä, milloin palkkio tulee, tulee ensisijaisesti äänenä eikä liikkeenä. Mikäli koira odottaa liikevihjettä palkkiosta, se joutuu työskentelemään jatkuvassa ristiriidassa: pitäisi työskennellä poispäin ohjaajasta ja samalla katsoa siihen päin. Tähän kun yhdistetään koiran kokemusköyhyys lajista sekä suuri määrä intoa päästä palkalle niin paletti sähläämiselle ja turhautumiselle on valmis. Toinen tärkeä elementti tässäKIN lajissa on palkkiosta luopuminen, mutta ehkä en mene tässä kilometripostauksessa vielä sinne asti.
Mutta sittenpä se rally-toko. Eipä tarvinnut montaa kertaa miettiä että minne Riittaliisan kanssa lähdettäisiin hakemaan rally-toko-oppia, joten ei muuta kuin Ylöjärveä kohti ja Kristalle treenaamaan.
Ritan kanssa oli tärkeimpänä tavoitteena saada hyvä kotiläksylista. Rallyahan me tällä hetkellä treenaamme aika lailla yksinämme, joten jotta ei jäätäisi junnaamaan samoihin asioihin, lähdettiin siitä että tehtiin voi (-mes) rata ja katsottiin mitä siellä ilmeni. Ehdittiin käydä läpi paljon asiaa tunnissa: ratatreeni, kukkasia ulospäin ja sisäänpäin, edessä peruuttamista ja sen suoruutta sekä ihmeellisen haasteelliseksi muodostunutta ruokahoukutusta. Tällä luopumisharjoitusten määrällä sitä voisi kuvitella että koira ei enää loksahda offline -tilaan kesken seuraamisen, mutta eikä mitä, niin se vaan loksahti. Mulla on pieni teoria siitä kuinka nosen treenaamisessa vahvistettua ajatus siitä että unohda vaan se ohjaaja ja mee nenäsi perässä on yksi syy miksi tämä on niin kankeaa - näissäkin harjoituksissa Rita lähti ihan selkeisiin kohdennuseleisiin kun sai ruoan hajun nenäänsä. Eihän se mihkään lähde, mutta ei se oikeen nättiä ole noin osaavalta koiralta tiputtaa päätä seuraamisessa siksi että jossain on tsiisus kraist ruokaa kupissa, kuinka ennalta-arvaamaton ja järkyttävä ilmestys treenikentällä.
Yksi syy miksi pidän Koirakoutsin treeneistä (olen Mikalla käynyt tokovalkussa pitkät pätkät) on se, että siellä on kunnon tekemisen meininki. Sen lisäksi että koulutus on taatusti laadukasta, voit olla varma että niitä harjoituksia riittää työstettäväksi sen tunnin aikana mitä siellä ollaan. Osaan arvostaa sitä että ei tehdä loputtoman pitkiä analyysejä tai mietitä sitä ja tätä ja tuota ja kaivella nenää, vaan ei muuta kuin koira kentälle ja töihin. Niitä pitkiä analyysejä ja pohdiskelua tarvitaan myös, mutta sanotaanko näin että pieni määrä ei aina takaa laatua harjoituksissakaan.
Seuraavana etappina Pori ja rauniopäivät :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti