lauantai 9. tammikuuta 2016

Paska treeni

Jos jostain asiasta en tässä maailmassa nauti, se on Pasilassa ajaminen liukkaalla tiellä - etenkin sen tiedon kera, että tarkoitus oli olla tässä vaiheessa Espoossa - ratikkaraiteilla, huonossa näkyvyydessä lumisateessa, navigaattorin huutaessa täyskäännöstä ja auton kellosta seuraten, kuinka sovitut treenit lähestyvät alkuaan ja todennäköisyys paikan päälle ehtimisestä pienenee pienenemistään. Ja kenen helvetin idea se oli, että 60km/h alueelle voi yhtäkkiä päsäyttää liikennevalot, joita ei tietenkään sieltä autoletkan perältä näe, vaan yhtäkkiä vaan letka vetää jarrut pohjaan. Tässä vaiheessa on hyvä huomata että ei, kitkarenkaat ei todellakaan olleet hyvä idea. Loppumatkalla ajat vielä kahteen kertaan pois reitiltä, kun et näe oikeita kaistoja ja koska hauislihaksesi alkavat olla pikkuhiljaa krampissa ratin puristamisesta.

Kurvaamme hallin pihaan 10 minuuttia sovitusta ajasta jäljessä. Kaivelen treenikamoja takaluukusta, josta on mennyt jousi rikki pari päivää sitten, joten pidän sitä ylhäällä takaraivollani, samalla kun kaivelen esille kontin pimeydestä koiraa, palloa ja hihnaa. Kynsi menee poikki juuri sillä tavalla ärsyttävästi että se jää roikkumaan niin ettei sitä saa puraistua irti häiritsemästä.

Suunnitelmana oli, että teemme tiukasti kokeenomaisen harjoituksen niin, etten puhu treeniseuralleni mitään ennen kuin ollaan saatu suoritus tehtyä, vaan yritetään pitää kisanomaisen jäykkä tunnelma loppuun saakka. Tarkoitus kuitenkin oli olla paikalla jo puolta tuntia ennemmin virittelemässä koiraa, antamassa sen katsella uutta treenihallia ja leikittää painetta pois.

Tässä vaiheessa olisi voinut vielä muuttaa suunnitelmaa, mutta ei, olen viikon ajan suunnitellut tätä kokeenomaista treeniä joten enhän minä nyt tietenkään voi puhua itselleni mitään järkeä. Kaksi perusasentoa, yksi maahanmeno ja pätkä nakkia saa luvan riittää virittelyksi.

Sitten itse harjoitukseen: juoksutarkastus kehään mennessä - ai kappas, mun koirani keksiikin pelätä tätä asiaa juuri tänään. No tämähän on varsin virkistävä uutinen. Teen lisämerkinnän jo aiempaan itselleni tehtyyn muistiinpanoon: älä oleta mitään, kun treenaat Ritan kanssa.

Seuraamisessa hetkittäin on yritystä, mutta äskeinen säikähdys juoksutarkastuksesta on edelleen pinnassa. Tulee haukku. Tulee huonoa virettä. Tulee seuraamisesta kertakaikkiaan pois kävely, mitä ei koskaa, siis koskaan ole Ritan kanssa käynyt. Liikkeestä maahanmenossa Riittis huutaa mun perääni hylätyn koiran katkeraa laulantaa. Liikkeeseensiirtymisvihjeen toimivuus vaihtelee surkuhupaisasta olemattomaan.

Pikkuhiljaa aletaan päästä jutun juoneen kiinni, ja muutama viimeisistä liikkeistä alkaa etäisesti muistuttaa tokoa.

Jos nyt treeneissä aikaiseksi saatuja asioita katselee, niin paskastihan se meni. Mutta yksi asia aina jaksaa lämmittää mieltä, vaikka miten infernaalisen surkea treeni olisi takana:

Ainakaan ei oltu kokeissa.

perjantai 8. tammikuuta 2016

Opetatko tehtävää, vai opitko opettamaan tehtävää?

Olen lähiaikoina huvittanut itseäni kertomalla ei-koirankouluttajasukulaisilleni, että olen menossa pääsiäisenä "kouluttamaan kanoja". Se pieni hiljaisuus, joka tästä toteamasta seuraa ja se ilme, joka kertoo selkeästi että kyllä, heidän mielestään olen mennyt täysin sekaisin, on jollain tapaa tyydyttävää.

Tietysti se pääpointti menee täysin ohi tässä mun tarinassani näin esitettynä, eli se etten minä tietenkään ole menossa kouluttamaan niitä kanoja, vaan itseäni. Ja mullehan toki kelpaa kaikki oppi mikä irti lähtee.



Tämä on myös hyvin tuttu teema kursseiltani. Enemmistö harjoituksista joita tehdään tähtää enemmän siihen, että ihminen oppisi kouluttamaan sitä koiraa, kuin siihen että koira oppisi sen tietyn asian. Koska se koira varmasti sen asian tulee oppimaan, se ei ole mikään ongelma kun puhutaan perustottelevaisuuden yksinkertaisista tehtävistä. Siinä onnistuu kuka hyvänsä. Mutta jos ihminen ei ymmärrä, miksi se toimii niinkuin se toimii, on melko todennäköistä että sekin oppi mikä koiran päähän saadaan niiden parin viikon aikana iskostettua, pikkuhiljaa hiipuu pois ja unohtuu. Mutta mikäli koiran ohjaaja oppii jotain opettaessaan koiralle sitä tehtävää, sen lisäksi että se tehtävän opettaminen onnistuu kaikella todennäköisyydellä erinomaisesti, pystyy ohjaaja soveltamaan saamaansa oppia niin että se helpottaa minkä tahansa muun asian opettamista jatkossa. Eli tästä päästään taas siihen perinteiseen "kala vai onki" - asetelmaan.

Yksi yksittäinen liike, jonka kanssa hetkittäin iskee pieniä turhaumia tämän asian tiimoilta on kapulan pito.

Kapulan pito tokossa tulee nykyään jo alokasluokassa, ja täytyy sanoa että vaikka itse pidänkin siitä liikkeestä, se on mielestäni haastetasoltaan ihan omaa luokkaansa noiden liikkeiden parissa. Eihän se vaikea liike ole opettaa - niin kauan kun sulla on koira joka ylipäänsä ottaa asioita suuhun. Monille kuitenkin liian nopeasti tullut liian suuri koulutustekninen haaste saa aikaiseksi melkolailla turhaumaa ja epätoivoa. Ja kun silloin lähdetään miettimään että miten se pito sitten opetetaan, aika usein vastaukseksi tulee pakkonouto. Eikä siinä mitään, tiedän monta koiraa joille se on ollut ehdottomasti paras tapa opettaa kapulan pitoa. Mutta missään nimessä ei enemmistölle treenaavista koirista.

Se syy, miksi mua tökkii tämä niin paljon on se, että se on ollut mulla yksi sellainen liike, joka vei ajatusta palkan ajoituksista eteenpäin ihan hurjasti. Ensinnäkin, mulla oli koira jonka lähtökohtainen ajatus kapulan pidosta on se, että se ottaa sen suuhunsa tasan niin pitkäksi ajaksi, että se saa sen heitettyä toiselle puolelle huonetta. Silloin se tuntui todella haastavalta pieneltä hetkeltä saada napatuksi kiinni. Toinen on se, että aika nopeasti sitä tuli sisäistettyä myös se, että ei ole mitään asiaa heilutella sitä kättä samaan aikaan palkkavihjeen kanssa, jos haluat saada sen pidon pysymään varmana silloinkin kun rupeat sitä kapulaa koiralta ottamaan pois. Tämä oli yksi sellainen harjoitus, jossa todella pystyi huomaamaan sen oman kehityksensä.

Mulla ei ole mitään pakkonoutoa vastaan, silloin kun se tehdään oikein ja osaavasti ja koiran hyvä mielentila mielessä pitäen. Pakkonouto kuulostaa vaan inhottavalta nimenä. Mutta se syy, miksi niin toivoisin että se ei olisi ensimmäinen tapa kouluttaa tätä tehtävää, jota aloittelevat tokoilijat lähtevät opettelemaan on se, että siinä noudon sheippaamisessa olisi niin paljon ihan älyttömän käyttökelpoista oppia joka ei tekisi yhdellekään tokoilijalle pahaa. Mua harmittaa niiden ohjaajien puolesta se, että niin hyvä koulutusosaamisen harjoitus menee sivu suun.



Joskus kuulin yhden mietelauseen, joka tästä hieman tulee mieleeni. Jotakuinkin se meni tähän malliin: Kun opettelet ensimmäistä kertaa polkupyörän käyttöä, pääset aluksi lujempaa jos juokset pyörää kantaen.

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Miten luodaan visio?

"Wau, vähänkö toi näytti hienolta!"

Tän tunteen tunnistaa varmasti kaikki. Ne ovat niitä sykähdyttäviä hetkiä, kun huomaat että koira suorittaa jonkun tehtävän, jonkun asian sellaisella voimalla, tarkkuudella ja asenteella, että henki meinaa salpaantua. Suoritus näyttää vaivattomalta, viimeistellyltä ja tyylikkäältä. Tai minkätyylinen suoritus nyt kehenkin vetoaa eniten.

Olen oppinut ajattelemaan niin, että se sykähdys joka tuollaisella hetkellä tapahtuu, on asia jota haluan vaalia. Miten usein se onkin niin, että ne sykähdyttävät hetket tapahtuvat joidenkin toisten koirille niin, että itse on vain sivustakatsojana ja ihailijana - ehkä siksi että silloin kun oman koiransa kanssa saavuttaa samankaltaisen osaamisen tason, on sitä treeniä takana jo niin paljon että hetkellistä flash - efektiä ei tule, vaan jotain muuta: tyydytys siitä, että työ on tuottanut tulosta.

Se, miksi näitä tilanteita pitäisi vaalia on se, että se on osa sitä visiota, joka tekee koiraharrastelijasta koiraharrastajan. Treenata voi ilman visiotakin, ja nauttia siitä paljonkin, mutta intohimoon tarvitaan visio.

Visio ei ole sama kuin tavoite. Tavoitteet ovat konkreettisia asioita, joihin aktiivisesti pyrimme ja joita meidän tulisi pystyä saavuttamaan ajan kanssa. Myönnän ihan auliisti sen, että mun koirillani ei ole sitä mitä tarvitaan, että saataisiin aikaiseksi sellaisia suorituksia, jotka liittyvät joihinkin visioihini koiraharrastukseen liittyen. Olin minä miten onnistunut koulutuksessani hyvänsä, eivät fysiikan lait anna periksi sitä että tuollainen knääpänen töppöjalkainen karjakoira saisi itsestään sellaista vauhtia irti kuin pitkäjalkainen bortsu tai yhtä paljon voimaa kuin maliuros. Eivätkä ne silloin ole myöskään tavoitteina. Mutta visio on eri asia.

Visio on vahvasti tunnepohjainen asia. Vision kautta pienistä asioista muodostuu isompia kokonaisuuksia. Otetaan esimerkiksi takapään käyttö. Joskus silloin kun Katla oli ihan pieni, en ollut vielä törmännytkään sellaiseen asiaan kuin takapään käyttö tokossa. Ei siitä kukaan silloin puhunut, niissä porukoissa joissa silloin treenasin. Sitten yksissä treeneissä katsoin yhden koiran (lyhytkarvainen collie) perusasentoon tuloa. Tämä koira oli hyvin innokas treenaaja ja selkeästi treenannut paljon takapään käyttöä, joskin aavistuksen verran omalaatuisella tavalla. Luoksetulossa se juoksi tuhatta ja sataa kohti omistajaa, ja yli metrin päässä ennen omistajaansa se heitti itsensä kiepillä niin, että se päätyi perusasentoon peruuttamalla melkoisen pitkän matkan. Sen lisäksi että tämä oli mun mielestäni hillittömän hauskaa, se selkeästi teki myös suuren vaikutuksen, koska muistan sen hetken edelleen kuin eilisen päivän vaikka siitä on varmaan se seitsemän vuotta aikaa. Ja ihan noinkin pienestä asiasta lähti liikkeelle se, että aloin kiinnittää huomiota koirien perusasentoon tulon tekniikkaan, takapään käyttöön ja tietysti korvat sauhuten rupesin miettimään, millä saisin omille koirilleni sitä opetettua. Ja sillä tiellä ollaan edelleen, ja yhä edelleen mua jaksaa sykähdyttää joka kerta kun näen että koira osaa todella käyttää kroppaansa kauniisti seuraamisessa.


Toki olisin tähän samaan asiaan törmännyt ennemmin tai myöhemmin, ja nykyäänhän et voi missään porukoissa treenata törmäämättä ennemmin todennäköisemmin kuin myöhemmin takapäänkäyttöharjoituksiin. Mutta se, miksi koen että niitä "wau" -hetkiä pitää vaalia ja arvostaa on se, että ne voivat kantaa harrastuksessa hyvin pitkälle.

Visio ei ole pelkästään yhden yksittäisen asian, kuten vaikka tuo takapäänkäyttö, arvostamista. Visio on sitä, kun kaikki nämä pienet, yksittäiset hetket luovat kokonaisuuden, josta tulee se treenaamisen tunneydin. Visio on pitkälti tunneperäinen liikkeellepotkija harrastuksessa. Eli mun neuvoni tähän pakkaspäivään: etsi oma "wau"si.

maanantai 4. tammikuuta 2016

Takaisin mukavuusalueelle

Loma tuli ja meni, ja rattoisasti menikin: hyvän loman merkki on se, että ei meinaa malttaa odottaa, että työt alkavat taas. Odotan innolla etenkin muutamaa uutta valmennusryhmää (kisaamaan tähtäävien pentujen valmennus & noseworkvalmennus) joita päästään aloittelemaan, sekä tietty myös vanhojen ryhmien jälleennäkemistä. Myös doboa ollaan treenattu ahkerasti, toiveissa saada sekin lajivalikoimiin tässä kevään aikana.

Joululoma oli rattoisa useammalla kuin yhdellä tavalla, ja yksi niistä tavoista oli se, että pääsimme Riittaliisan kanssa palaamaan tokossa mukavuusalueelle. Se kun meinasi meiltä kadota jossain vaiheessa.

Kehittyminen on äärimmäisen tärkeää. Se motivoi, opettaa tehokkaasti ja aika harvassa ovat ne treenaajat, jotka pystyvät ylläpitämään hyvää treenirutiinia ilman, että kehitystä tapahtuu. Ja tehokkaaseen kehittymiseen tarvitaan sitä, että joku raahaa pois mukavuusalueelta. Tämä on se syy, minkä takia vierailevien kouluttajien käynnit ovat niin antoisia ja aina pitäisi säännöllisesti pyrkiä pääsemään sellaisen ihmisen treeneihin, joka tekee asiat vähän eri tavalla kuin itse tekisi. Ettei jäisi pyörimään samaa pientä, mukavaa kehää treeniensä kanssa. Tärkeää ei ole ainoastaan sen tajuaminen, että voisi itse tehdä joissain asioissa jotain paremmin, vaan myös se, että vahvistaa omia ajatuksiaan siitä, mitä ei halua treenitavoissaan muuttaa.

Nyt kun olen saanut syksyn aikana paljon uusia mahdollisuuksia treenaamiseen eri ihmisten kanssa, huomaan puskeneeni aika pitkän ajan putkeen poissa mukavuusalueeltani. Lisäksi ollaan työstetty Ritan kanssa paljon ylempien luokkien liikkeitä, eikä ihan ongelmitta. Koko ajan puskettiin vähän mukavuusalueesta yli. Ei paljoa, mutta sen verran että se hieman meinasi jo hukkua. Onneksi se kuitenkin löytyi, tutuista treenikavereista.

Tehtiin me vähän uudenvuodenlupauksiakin

Mukavuusalue minulle tokotreenissä on muutakin kuin se, että tehdään helppoja liikkeitä vanhoilla totutuilla kaavoilla, ja tämän tajuaminen on ollut minulle aika tärkeää. Minulle mukavuusalueen luovat myös tutut treenikaverit: sellaiset ihmiset jotka tunnen, joiden kanssa on helppo rentoutua ja jotka tuntevat minut ja koiran. Vaikka uudet treenikaverit ovat iso ilon aihe ja vievät paljon eteenpäin, niin tällaiselle koiratermein kuvailtuna pidättyväiselle ihmiselle uusi treeniseura on silti aina pieni ponnistus pois mukavuusalueelta.

Kehittymisen toiveissa jatkuva mukavuusalueelta poistuminen voi olla hyvin raskasta pidemmän päälle. Eikä siinä ole mitään vikaa, niin sen pitääkin olla. Mutta silloin tällöin ei tee yhtään pahaa pitää lomaa epämukavuusalueesta ja treenata niitä tuttuja, helppoja asioita sellaisessa ympäristössä, jossa on helppo tuntea että me osataan tämä, tässä me ollaan tosi hyviä.