keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Toinen etappi: rally-tokoa Ylöjärvellä ja pohdiskelua nosesta

Kuten lupasin, palaan hieman ajassa taaksepäin tämän reissuni alkuun ja ajatuksiin jota se herätti.

Matkaan lähdettiin perjantaiaamuna kello kuuden jälkeen kohti ensimmäistä treenipistettä: treenikaverini Paulan luokse Juupajoelle nosettamaan.

Yksi syy, miksi nautin Paulan kanssa treenaamisesta, on se että meillä on aika samanlainen visio tästä lajista - miltä näyttää hyvä noseworketsintä. Rehellisyyden nimissä täytyy eilisistä treeneistä myöntää että ihan aina ei tätä visiota saada toteutettua, mutta eikös se niin ollut että virheistä oppii ja kuka niitä täysin onnistuneita treenejä olisi ees halunnut...? :)

Lenkillä jossainpäin Tamperetta


Mutta sitten siihen visioon ja pyrkimykseen tämän lajin osalta. Aina kun treenaan ja koulutan tätä lajia, pyörittelen päässäni kysymystä: minkälaista on hyvä nosetus?

Laji kun on uusi ja kisoja vasta odotellaan, on vielä hieman vaikeakin arvioida, mikä tulee olemaan lopulta se kaikista tuottavin tyyli työskennellä ja kuinka erityyppisiä ohjauksia sitä tuleekaan vielä kokeiltua sen tehokkaimman tavan metsästyksessä. Siitä huolimatta että aivan varmasti tämä visio tulee vielä tarkentumaan ja muuttumaan matkan varrella, muutamasta asiasta olen ihan varma: hyvä nose ei ole haahuilua eikä turhautunutta sähläämistä.

Nämä kaksi ongelmaa ovat ihan klassisia ilmiöitä lajin parissa. Toisessa ääripäässä meillä on koira joka ei tiedä mitä se on tekemässä, joten se käyttää aikansa haahuillen (ja kuseskelemalla) pitkin aluetta, yllättyen aina yhtä paljon kun sieltä jossain vaiheessa lyö kärsään tuttu haju joka tietää palkkiota. Toinen ääripää taas sitten tietää että kun lähtee alueelle ja tekee jotain, sitten jostain syystä jossain kohtaa tulee sitä maailman ihaninta palkkaa, joten sitten lähdetään hullun lailla sinne alueelle ja yritetään ymmärtää, tuleeko palkkio tällä kertaa ohjaajan tuijottamisesta, nenän avaamisesta vai laatikon raapimisesta. Näiden kahden arkkityypin väliin jää toki monen monta harmaan sävyä.



Näille kahdelle äärityypille on molemmille omat syynsä ja selityksensä.

Ensimmäinen esimerkki on koirasta, joka ymmärtää yhden osa-alueen lajista mutta ei kokonaisuutta. Se tietää että haju on merkityksellinen, mutta kun se ei vaan valitettavasti riitä. Minua ei kiinnosta tippaakaan osaako se koira tehdä kuperkeikkailmaisun vai ei, tai mikä sen onnistumisprosentti on hajuerotteluradalla, jos se alueelle lähtiessään näyttää siltä että se mieluiten etsisi jonkun mukavan nurkan jonne köllähtää nukkumaan.

Sama asia pätee lajissa kuin lajissa: alusta pitäen tulisi pitää mielessä paljon muutakin kuin se, mitä koira tekee. "Mitä" on perusoletus - se auttaa alkuun mutta ei pidemmälle. Mitä syvemmälle lajiin mennään ja mitä lähemmäs päästään sitä lajin ydintä, sitä tärkeämmäksi tulee kysymys "miten" tai oikeastaan "millä tavalla". Ja silloin ollaan totuuden lähteellä. Etsiikö se innolla, innottomasti, tarkasti, itsenäisesti, jäljestäen, fokus ehjänä vai katkeillen. Kouluttajina meidän tulisi pyrkiä pitämään kaikki narut käsissämme sitä koiraa rakentaessa uuteen lajiin: luoda ymmärrystä kokonaisuudesta ja avaamalla koiraa tehtävään sellaisella tavalla joka tuottaa haluamaamme suoritustyyliä. Eikä koskaan ole sellaista lopullista ideaalia johon pyritään, vaan ihan varmasti painotukset vaihtuu ja lajin kulttuuri vaihtuu (esimerkkinä toko ja vauhti...). Mutta sellainen ote tähän lajiin kaivataan, että ei ole ihan sama miten se koira sinne alueelle lähtee ja miten se siellä kulkee.

Toinen ääripää sitten taas kertoo tehtävän epäselvyydestä koiralle sekä teknisen koulutuksen puutteesta. Tämä on yksi palkkausteknisesti anteeksiantamattomimpia lajeja. Voit kouluttaa monta valiota moneen eri lajiin niin että sulla on palkkaamisen tekniikka aivan päin hittoja ja ajoitukset sieltä tännepäin, koska niissä koira työskentelee ohjaajaa kohti ja sillä on koko ajan se kropanluku käynnissä niin että se ymmärtää mitä ohjaaja milloinkin haluaa. Nyt kun meillä on laji jossa koiran pitäisi työskennellä poispäin ohjaajasta, onkin äärimmäisen tärkeää että palkkaaminen tapahtuu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan jotta koiralla olisi työskentelyrauha. Käytännössä tärkeimpänä tässä on palkkavihjeen merkitys: koira pystyy huoletta jättämään ohjaajan selkänsä taakse siitä syystä että ensinnäkin ohjaajasta ei saa mitään hyödyllistä vihjettä hajun olinpaikasta (mikä vaatii paljon sokkotyötä) ja toisekseen koira on varma että tieto siitä, milloin palkkio tulee, tulee ensisijaisesti äänenä eikä liikkeenä. Mikäli koira odottaa liikevihjettä palkkiosta, se joutuu työskentelemään jatkuvassa ristiriidassa: pitäisi työskennellä poispäin ohjaajasta ja samalla katsoa siihen päin. Tähän kun yhdistetään koiran kokemusköyhyys lajista sekä suuri määrä intoa päästä palkalle niin paletti sähläämiselle ja turhautumiselle on valmis. Toinen tärkeä elementti tässäKIN lajissa on palkkiosta luopuminen, mutta ehkä en mene tässä kilometripostauksessa vielä sinne asti.



Mutta sittenpä se rally-toko. Eipä tarvinnut montaa kertaa miettiä että minne Riittaliisan kanssa lähdettäisiin hakemaan rally-toko-oppia, joten ei muuta kuin Ylöjärveä kohti ja Kristalle treenaamaan.

Ritan kanssa oli tärkeimpänä tavoitteena saada hyvä kotiläksylista. Rallyahan me tällä hetkellä treenaamme aika lailla yksinämme, joten jotta ei jäätäisi junnaamaan samoihin asioihin, lähdettiin siitä että tehtiin voi (-mes) rata ja katsottiin mitä siellä ilmeni. Ehdittiin käydä läpi paljon asiaa tunnissa: ratatreeni, kukkasia ulospäin ja sisäänpäin, edessä peruuttamista ja sen suoruutta sekä ihmeellisen haasteelliseksi muodostunutta ruokahoukutusta. Tällä luopumisharjoitusten määrällä sitä voisi kuvitella että koira ei enää loksahda offline -tilaan kesken seuraamisen, mutta eikä mitä, niin se vaan loksahti. Mulla on pieni teoria siitä kuinka nosen treenaamisessa vahvistettua ajatus siitä että unohda vaan se ohjaaja ja mee nenäsi perässä on yksi syy miksi tämä on niin kankeaa - näissäkin harjoituksissa Rita lähti ihan selkeisiin kohdennuseleisiin kun sai ruoan hajun nenäänsä. Eihän se mihkään lähde, mutta ei se oikeen nättiä ole noin osaavalta koiralta tiputtaa päätä seuraamisessa siksi että jossain on tsiisus kraist ruokaa kupissa, kuinka ennalta-arvaamaton ja järkyttävä ilmestys treenikentällä.

Yksi syy miksi pidän Koirakoutsin treeneistä (olen Mikalla käynyt tokovalkussa pitkät pätkät) on se, että siellä on kunnon tekemisen meininki. Sen lisäksi että koulutus on taatusti laadukasta, voit olla varma että niitä harjoituksia riittää työstettäväksi sen tunnin aikana mitä siellä ollaan. Osaan arvostaa sitä että ei tehdä loputtoman pitkiä analyysejä tai mietitä sitä ja tätä ja tuota ja kaivella nenää, vaan ei muuta kuin koira kentälle ja töihin. Niitä pitkiä analyysejä ja pohdiskelua tarvitaan myös, mutta sanotaanko näin että pieni määrä ei aina takaa laatua harjoituksissakaan.

Seuraavana etappina Pori ja rauniopäivät :)

perjantai 26. toukokuuta 2017

Ensimmäinen etappi: Laukaan rally-tokokisat ja asiaa kisoja edeltävistä valmisteluista.

Niin se lähti vihdoin reissu käyntiin! Perinteisesti monen mutkan ja hidasteen kautta, mutta kuitenkin. Tällä hetkellä istun jossain ABC:llä Ylöjärven lähettyvillä ja sulattelen tämänaamuisia treenejä. Ennen kuin saan niistä ajatukset kuosiin, kirjoittelenpa toisesta asiasta joka on ollut mielen päällä aika tehokkaasti tässä pari päivää.

Reissuunlähtöä ennen oli tiedossa vielä Laukaan rally-tokokisat, joissa kisailtiin lainakoira Messi "Mestarin" kanssa 97p voittajaluokasta (2.sija) ja Riittaliisan kanssa 96 pistettä avoimesta luokasta (1.sija).

Nyt kun Ritan kanssa ollaan vähän päästy jo pelissä alulle, olen paljon miettinyt kisarutiineja ja niiden muodostumista. Meillä kisarutiinit jakaantuvat kolmeen osa-alueeseen: valmistavat harjoitukset, viimeisen illan paniikkitreenit ja kisapäivän rutiinit. Tällaiset valmistelut edelsivät tätä kisapäivää meidän tapauksessamme - nämä ovat hyvin koirakohtaisia asioita, joten koetan perustella, miksi näin.

(c) Paiju Vatanen


1. Valmistavat harjoitukset

Valmistavat harjoitukset ovat osa ihan normaalitreenirutiinia, mutta ennen kisoja treeni painottuu aika pitkälti näihin. Eli hetkeksi lähtee tauolle uusien tehtävien opettelut, eläinkokeet ja treenaaminen keskittyy enemmän tulevaa kisaa varten. Valmistavien harjoitusten tarkoitus on tukea heikkouksia ja ylläpitää vahvuuksia.

- Kaupanpihatreeni

Ritan epävarmuus ihmisten kanssa tulee hyvin herkästi esille kisatilanteessa, joten ihan ensisijaisen tärkeää Ritalle on ollut kisoja edeltä kaupanpihatreeni. Ekat kerrat se oli aivan helvetillisen vaikeaa, koira oli tuhannen solmussa ja mikään helpoinkaan tehtävä ei vaan onnistunut. Joten ei muuta kuin toistoa toistoa vaan, pikkuhiljaa vaikeuttaen. Ritaa on turha yrittää nostaa sieltä suosta ylös, sen pitää saada itse kerätä itsensä. Siinä vaiheessa homma loksahti kohdalleen, kun Rita tajusi että täälläkin kaupan pihassa, jossa usein vieraat ihmiset sieppaa ja murhaa pieniä punaisia karjakoiria, voi tulla se tuttu ja turvallinen perusasennontarjoamistreeni. Ja koska koskaan ei oo perusasennontarjoamistreenissä kukaan tullut sieppaamaan ja murhaamaan pieniä punaisia karjakoiria, saattaa kaupan pihassa uskaltaa olla ja siellä voi olla jopa mukavaa. Muutamien toistokertojen jälkeen Rita on jopa ihan ilolla tullut autosta ulos kaupan pihassa, toiveikkaana että pääsisi treenaamaan.

- Lähtötreeni

Paljon toistoja monessa eri paikassa ja mahdollisimman paljon varioiden palkkion paikkaa, lähtökyltille siirtymistä. Tullaan kentälle, koira tarjoaa perusasennon, otetaan hihna irti, seuruutetaan lähtökyltille, kontaktin kesto perusasennossa, liikkeellelähtö. Yksinkertaista mutta työlästä

- Tekniikan tukitreeni

Ennen kisoja skannataan tekniset asiat läpi ristikuulustelutreeneissä. Eli lisätään häiriötä ja katsotaan, rupeaako suoritus rakoilemaan. Esimerkkinä tästä treenistä tehtiin Ritan kanssa pyörähdystä vasemmalle niin, että vingutin samalla vinkulelua oikeassa kädessä. Saatiin aikaiseksi pientä epäröintiä pyörähdykseen lähdön kanssa, joten otettiin se tehotreeniin. Houkutus on toinen tehtävä joka on oikeastaan koko ajan meidän laiskanläksylistalla. Siihen otin täsmätreeniksi namien yli seuraamisen (heitän kourallisen ruokaa maahan levälleen ja seuruutan koiran siitä yli, kontaktin on pysyttävä ylhäällä) sekä vakiokäytöksenä perusasentoon tuloa houkutuksen "yli" (koiran ja ohjaajan välissä on avoin ruokakuppi, vapautusvihjeestä koira kiertää houkutuksen ja tulee perusasentoon). Eteenistumiseen tein edessäseuruutusta käännöksin, eli koira pitää rintamasuuntansa ohjaajan edessä suorana vaikka ohjaaja peruuttaa mutkitellen.

2. Viimeisen illan paniikkitreenit

Joita ei pitäisi tehdä. Koskaan! Ja aina ne vaan silti tehdään. Kehitellään ongelmia omassa päässä tehtäviin jotka on toimineet hyvin kuukausia tai jopa vuosia ja ajatellaan että ne voi korjata vikana iltana. Tuo viimeisin valmistavien treenien esimerkki eli edessäseuruutus oli mun toissailtainen älynväläykseni (halleluja, edessä istumisen voi rinnastaa seuraamiseen jotta se eteen suoritustuminen hahmottuisi tehokkaasti), josta maksoin kisoissa -3p uusinnalla kun koiralla oli inasen liikaa vetoa eteentuloon, eikä vaatinut suurta herpaantumista ohjaajalta että se ehti tienata sillä asentovirheen. Hyvä harjoitus, väärä ajoitus.

Rapiseva sammakkolelu oli mieleinen palkinto!


3. Kisapäivän valmistautuminen

Olen onnistunut pistämään kisapäivään virittäytymisen saman päivän aamuun, joka on suuri helpotus, koska siten saa vielä nukuttua hyvin edellisen yön. Mutta kuten tuli huomattua eilen, kun olisi ollut tuhat asiaa tehtävänä ennen reissuun lähtöä, ei vaan pystynyt tarttumaan mihinkään niistä koska ajatukset pyörii kisasuorituksessa.

Henkiseen valmistautumiseen kuuluu mulla best case scenarioiden läpikäynti, ja tämä on ihan tietoinen päätös. Jos rupean jossittelemaan jotain mikä voisi mennä pieleen, unohdan sen välittömästi ja alan visioida koiraa sellaisena kuin se on parhaimmillaan. Mietin miltä sen naama näyttää kun se on parhaassa vireessään, kuinka hienosti se tekee bravuuriliikkeensä ja kuinka se kisapaikalla unohtaa häiriöt ja kykenee tekemään hyvän kuplan. Pyörittelen näitä visioita päässä koko kisaa edeltävän ajan. Tähän kuuluu myös kisabiisi, jota pitää toki soittaa jatkuvalla toistolla koko matkan kisapaikalle, täysillä.

Siitä lähtee meidän kisapäivä liikkeelle. Nämä rutiinit muokkautuvat pikkuhiljaa kun opin tuntemaan Ritan kisakoirana. Tämänkertaiset valmistelut eivät olleet täysin onnistuneet, joten nyt sitten pyörittelen päässäni jo suunnitelmaa, miten niitä säätönuppeja väännellään ennen seuraavaa koitosta.

Mauri ja Lempi kaverikuvauksessa. Näistä kavereista kuullaan vielä! (c) Paiju Vatanen


On upeaa että olen löytänyt niin loistavan lainakoiran itselleni, jonka oma ohjaaja kulkee samoilla aaltopituuksilla kisoihin valmistautumisen suhteen. Että jos kerta tehdään niin tehdään kunnolla. Meidän treenimäärät ei päätä huimaa Mestarin kanssa, mutta tällaista koiraa on ihana viedä kehään, kun se osaa ja ymmärtää tehtävät, jolloin mun tehtäväksi jää vain pitää pää kylmänä ja yrittää olla sössimättä sen suoritusta.

Myös kisoja edeltävä valmistautuminen onnistuu hienosti kun on koiran oma ohjaaja joka ymmärtää mistä tuulee. Eli jos olen vinkannut vaikkapa että paikalla käännös oikealla oikealle ei kulkenut aivan täysin sujuvaksi, on seuraavaan treenikertaan mennessä asia treenattu kuntoon. Yhdessä pohdistaan sopivia harjoituksia toisillemme toteutettaviksi ja käydään läpi huomioita koiran toiminnasta ja miten se pitäisi otta huomioon niin treeneissä kuin kisatilanteessakin. Mestarin puikoissa on etuoikeus päästä keikkumaan!  

Team Messi (c) Aija Tanskanen









maanantai 22. toukokuuta 2017

Harrastajan unelmaloma - vihdoin!

Eeppinen kesälomareissu lähestyy!

Hetken jo näytti siltä, että istun koko loman kotona tökkimässä kepillä malinoisin paskaa, kun Mauri kävi varastamassa tiskialtaasta sulamassa olleita lihoja ja söi puolikkaan pötkön kuorineen. Tästä seurasi viikon verran repaleisia hermoja, paskantongintaa ja parafiiniöljyn käyttöön liittyviä sivuilmiöitä (herkkiä lukijoita säästääkseni en kerro yksityiskohtia, mutta sanotaanko että aamulla tiesi kummalla kyljellä koira oli nukkunut yönsä). Tänään sitten lähdettiin Almavettiin ostamaan 180 eurolla mielenrauhaa, otettiin röntgenit ja saatiin vihreetä valoa reissuun lähtöön. Todennäköisesti muovit on päässeet mun paskantonkimisseulan läpi jossain vaiheessa, rtg ei paljastanut mitään mistä pitäisi olla huolissaan. Seuraillaan vieläkin tilannetta toki, mutta jospa pieni poikakoira pysyisi hyvässä kuosissa ja tästä saataisiin vielä ihan oikea kesäloma leivottua.

Ja sitten ne kesälomasuunnitelmat! Aijai, tämä hivelee kyllä sielua.

25.5. Rally-tokokisat, Jyväskylä
26.5. Rally-tokoyksäri, Krista Karhu, Ylöjärvi
27.5. SAKKRY:n rauniopäivä, Pori
28.5. TOKO SM-kisat turistina, Vantaa
30.5. Nose yksäri, Patrick Stewart, Espoo
31.5. Toko -ja agi yksärit, Oili & Pete Huotari, Heinola
1.6. Joensuuhun porukoille, hakua & tottista?
4.6. Maurin nuorten koirien tokoringin pääsykoe, Jyväskylä

Matkan varrella olisi tarkoitus vielä morjestella kavereita, löytää upeita lenkkipaikkoja koirien kanssa, telttailla ja rentoutua.

Nyt kun toi Maurin muoviepisodi tuli ennen reissua, jäi suunnitelmatkin hieman puolitiehen. Olin jo viittä vaille perumassa koulutukset, enkä hennonut kiusata itseäni suunnittelemalla tarkemmin matkaa, joka ei välttämättä toteutuisikaan. Joten hieman tässä on vielä mustia aukkoja suunnitelmissa. Katla kuitenkin lähti jo äitini luokse Joensuuhun, ei mummun jalat ole enää tarkoitettu tällaisille reissuille.


Otetaan vastaan vinkkejä seuraaviin

- 29.5. pääkaupunkiseudun suunnille treeniä tai muuta koiramaista tekemistä? 

Lajivalikoima on sen verran pitkä että helpompi kenties summata että melkein kaikki muut lajit käy paitsi vetohiihto, ja ainoa kriteeri on se, etä koulutuksen pitää olla laadukasta. Muutoin ei ole väliä onko se luento, kimppatreeni, yksäri vai mikä. Koetin kovasti saada tottikseen itselleni buukattua edes yhden tunnin Maurille, mutta olin ihan liian myöhässä liikenteessä enkä päässyt edes onnenkantamoisella niille kouluttajille joita himoitsin. Mutta varmasti niitä on muitakin kuin ne jotka mulle ensimmäisenä tuli mieleen, joten jos tiedät jonkun jonka koulutuksia voit täydestä sydämestäsi suositella ja jolle voisi saada lyhyellä varoitusajalla aikoja niin vinkkaapas menemään.

- Missä kantsii lenkkeillä Porissa? Tai Porin ja Helsingin välillä? Hakusassa olisi komeita maisemia ja luonnon rauhaa.

- Onko pääkaupunkiseudulla tai sen lähimaastossa jotain huikeeta lenkkipaikkaa jota voisi kokeilla?

Paljon on vielä hommaa ennen kuin päästään liikkeelle, mutta ai piru vie että mä odotan tätä reissua! 

maanantai 15. toukokuuta 2017

Muttakun ohjaaja tahtoo treenata!

Olen ehkä jokuseen kertaan kertonutkin meidän treenirutiineista: että treenataan aika paljon ja aika tiheästi. Sitä varten mä olen ne koirat hankkinut, että saisin niiden kanssa tehdä jotain. Kuitenkin ihan jatkuvasti, kun olen treenaamassa, pyörii päässäni jotakuinkin tällainen laskukaava.

- Mikä on harjoituksen kokonaiskesto ja pystynkö siitä karsimaan jotain ylimääräistä vielä pois?
- Mikä on koiran viretila ja vastaako se tehtävän tavoitetta?
- Mikä on palkkion laadun ja määrän suhde harjoituksen vaikeustasoon?
- Onko harjoituksen jatkamisella mitään lisäarvoa koiralle?

Tähän liittyen mietin myös ulkoilut ja ruokailut melkolailla tarkasti. En hysteerisesti laskeskellen, vaan ottaen mahdollisuuksien mukaan päivän ohjelmissa huomioon tulevat treenit.

Oonan häiriötreeneissä



Kolme tuntia lenkkiä aamusta? Sinä iltana ei treenata muuta kuin ehkä pientä tekniikkaa tai nosea jos koirat ehtii nukkua ihan kunnon huilit. Rankat treenit tulossa? Pitkä lenkki vasta sen jälkeen. Huomenna hakutreenit? 20% pois iltaruoasta koska aamulla on tulossa ekstraa. Paikkamakuutreeni tarjolla ja koira kimpoilee kumipallona kun eilinen on ollut lepopäivä? Jätän välistä ja pistän korvan taakse että paikkamakuu treenilistalle.

Lisäksi treeneissä mietin koko ajan koiran sitoutumistasoa harjoitukseen. Onko koira 100% töissä? Säröileekö se tai tippuuko se pois tehtävästä kokonaan? Onko koira siitä hetkestä lähtien vain ja ainoastaan kiinnostunut löytämään omistajan hukkuneet hajuvedet kun tulee vihjeet päälle lähteä nosettamaan, vai katkeaako sen ajatus välissä johonkin? Jos lähdetään kentälle tekemään jotakin tottelevaisuuslajia, pystyykö koira uppoutumaan vain ja ainoastaan siihen kuplaan jota yritän luoda?

(c) Terhi Pusaaniemi





Treenaan säännöllisesti ryhmissä, joissa se treeniaika on sen tunnin. Eikä kukaan koira jaksa vastaavaa aikaa tehdä tottelevaisuutta satanen lasissa. Jolloin olen hyvin, hyvin tiukkana siitä että koiralla on tasan kaksi moodia: työmoodi ja parkkimoodi. Parkissa huilataan, mutta ei haistella tai tuusailla omiaan. Töissä ollessa tehdään taas niin säheesti kun vaan irtoaa. Näitäkin me tarvitaan ja iso osa tuon treenin annista on se, että en voi liikaa jäädä niihin minitreeneihin junnaamaan mukavuusalueelle vaan se kestokin on sieltä joskus nostettava mukaan. Mutta 1-2 tunnin treeniä viikossa on meille ehdoton maksimi -Ritalle max 2  ja Maurille max 1. Ihan joka ikinen muu treeni on keskiarvoltaan varmaan sen neljä minuuttia pitkä. Maurilla isoin osa tuosta ajasta näin vuoden ikäisenä on vielä leikkimistä. Näitä pätkiä taas sitten voi tehdä ja tehdäänkin useampia.


Mun mielestä jokaisella treenaajalla pitäisi olla sellainen peruskalliotreeni: sellainen joka melko varmasti onnistuu aina, jossa koiralla eikä ohjaajalla ole yhtään aikaa nenänkaiveluun, jonka häiriötaso on tarpeeksi matala että se jää koiran reaktiorajan alle, ja koiran viretila vastaa tehtävän tavoitemielentilaa ainakin lähestulkoon 100% ajasta. Tämän kallion päälle rakennetaan ne häiriöt ja se tekniikka ja kesto ja kisanomaisuus ja palkattomuus. Ei niin että harjoitus on suurimman osan ajasta liian vaikea koiralle, eikä oikein ohjaajallakaan jalat koske pohjaan, ja jokainen lisätty elementti vie koirakon kauemmas ja kauemmas tavoitteesta.

Kuvien välillä n. 10kk. Taidan olla kutistumaan päin. 


Ja jotta niin ei kävisi, pitäisi niiden ohjaajien joskus malttaa lopettaakin. Koska jos ohjaaja jää sellaiseen napostelumoodiin (vielä yks! Ja vielä yksi! Nyt kyllä lopetan, heti tän toiston jälkeen!), helposti sumentuu se harjoituksen kokonaiskuva: kuvastiko treeni sitä, mitä koiran kanssa yritetään saada aikaiseksi - kokonaisuutena?

Luulenpa että isolla osalla koirista tulokset treeneistä paranisivat huomattavasti jos treeniajasta tiputettaisiin puolet pois.


Minkälaisen treeniaikatauluttamisen olet kokenut itsellesi sopivaksi? Miten paljon otat treenit huomioon muussa päivän ohjelmistossa?

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Tärkeä virhe

Aika paljon on ehtinyt taas tapahtua tässä päivitysten välissä. Olen muuttanut koirien kanssa kerrostaloon kämpästä löytyneen homevaurion takia, Mauri ehti täyttää jo vuoden ja Riittaliisa alkaa pikkuhiljaa väläytellä sellaista työskentelyä että sitä voisi varovasti ajatella omistavansa kisakoiran. Nyt olemme korkanneet tokokisat (184p KP) sekä rally-tokosta keränneet RTK1:n (3 x 100p ja sijoitus 1.,2., & 1.). Nyt tuntuu siltä että päästään vihdoin peliin kiinni. 

Muuramen kisoissa Rita 100p. 1.sija RTK1 ja lainakoira Messi "Mestari" voi 88p. 1.sija.
Kirjoittelin myös pitkät pätkät Maurista sen synttäreiden kunniaksi, mutta se kirjoitus katosi jonnekin bittiavaruuden ö-mappiin, joten voi olla että internetistä meinasi loppua tila liiallisen Maurihehkutuksen takia. Todettakoon vain, että niin hieno ja mulle käteen sopiva koira.
kuva (c) Heli & Jouni

Mutta sittenpä aiheeseen eli tärkeään virheeseen. Ja nyt puhun virheestä kategorisesti, enkä mistään tietystä mokasta, vaikka monia tärkeitä sellaisia on matkan varrelle sattunut jotka helposti hyppäävät mieleen. Sellaisia mokia joissa ohjaaja on tehnyt jotain ihan idioottimaista, tai sitten ihan vaan huolellisesti ja pikkutarkasti on työstänyt jotain asiaa ihan päin helvettiä useita kuukausia. Tai sitten "koiran mokat" - koira joka näytön paikassa tekeekin jotain ihan muuta kuin mitä ohjaaja on kuvitellut koiralleen kouluttaneensa.

Olen aikaisemminkin sivunnut asiaa, mutta nyt haluan vielä palata siihen siksi, että se ilmiö että pelätään sitä virhettä on niin iso asia että se käytännössä joskus halvaannuttaa oppimisprosessin.

Mitä täydellinen suoritus opettaa meille? Ei tasan tarkkaan mitään. Viekö se eteenpäin? No ei todellakaan. Ellei ohjaaja vaan sattunut tarvitsemaan jotain itsetuntobuustausta. (Nyt kun asiasta mainitsin niin kolmen vuoden takkuamisen kanssa Ritan kanssa tuntuu siltä että taisin kyllä todella tarvita tuota kolmen satasen aloitusta uralle. Teki hyvää, en voi kieltää. Täydellisiä suorituksia ne ei silti tietenkään olleet, mutta hieman lämmittää silti perfektionistin sydäntä.)

Haku on tullut uusimpana lajivalikoimaan ja ai että mä nautin tästä!


Tässä työssä olen joutunut miettimään todella paljon virheen tekemistä ja sen seurauksia. Koska olen perfektionistiluonne, perinteisesti olen ottanut aika raskaasti jos koirat toimii huonosti. Sitten lisätään tähän vielä sellainen paine olla aina hyvä siksi, että itse kouluttaa. Jossain vaiheessa sain aikaiseksi ihan kauheat suorituspaineet koirien kanssa niin, että jos tiesin että joku katsoo meidän treeniä, saatoin esimerkiksi treenata vain niitä liikkeitä jotka olivat hyvällä mallilla. Tosi kehittävää, eikö niin?

Tällä hetkellä voin sanoa melko hyvin karistaneeni moiset typerät ajatukset ihan siksi, että jumalauta että siihen jää helposti tällainen ihminen kiinni. Jos jossain tilanteessa rupeet miettimään että ei saa mokata ei saa mokata ei saa mokata, sitä halvaantuu ihan täysin siihen tilanteeseen. Ja heti jos joku tulee heiluttamaan sitä korttitaloa, homma murenee käsiin. Joten olen heivannut (suurella vaivalla kylläkin) typerät suorituspaineet ja tätä nykyä kehtaan tehdä vaikka kenen edessä niitä liikkeitä jotka toimii surkeimmin, testata ihan älyttömiä eläinkokeita ja sössiä asiat täydellisesti. 


kuva (c) Heli & Jouni

Olen tehnyt myös tietoisia päätöksiä tämän asian eteen. Olen alkanut nyt muutamissa viikonloppukoulutuksissa nosen osalta tehdä niin, että ennen luento-osan alkua otan Maurin ja teen sille etsinnän. Vieras paikka, paljon ihmisiä pienessä tilassa ja nuori koira - ei todellakaan mikään pomminvarma yhdistelmä ja aiemmin olisin varmaan tukehtunut niihin worst case scenarioihin ennen kuin saan koiraa edes autosta ulos. Tätä nykyä totean, että noi on niin hyviä treenitilanteita Maurille, ja koulutus lähtee niin kivasti käyntiin sillä että jutellaan yhdessä läpi että mitä siinä koiran etsiessä oikeastaan tapahtui ja mitä ihmiset näki, että otan sen epäonnistumisen riskin ilolla vastaan.

Se, miksi taas kerran jaarittelen itsestäni ja koiristani johtuu siitä että tunnistan saman suorituspainesyndrooman niin monessa treenaajassa. Usein siihen liittyy jokin "näytön paikka", kuten juurikin asiantuntijarooli, hyvin pärjänneen helpon koiran jälkeen vähän heikompi koira käsissä, tai minkä tahansa korttitalon kukakin nyt on itselleen rakentanut. Tyypillisiä oireita näille ihmisille (ja minulle, vielä joku vuosi taaksepäin) on tiettyjen koulutustilanteiden tai harjoitusten välttäminen, jossa koiran puutteet voisivat tulla esiin, koulutuksissa suurien ongelmien sivuuttaminen ja hyvin toimivien kokonaisuuksien detaljien esittelyä, epäonnistumisen pelkoa kisatilanteissa ja loputtomat selittelyt sitten jos se koira vilauttaa sitä ongelmaansa. 

Maurin uusi "pikkusisko", kaverini koira Lempi 


Olin joskus ehkä reilu vuosi sitten Korrien koulutuksessa. Tehtiin Ritan kanssa kisanomainen alokasluokka, tai tää oli suunnitelma. Koiralla flippasi välittömästi kun yhdistettiin vieras kenttä, yksi vieras ihminen ja ohjaaja jota jännitti. Se huusi mulle seuraamisen ja huusi mulle liikkeestä maahanmenon, jääden paikalleen kiljumaan seisten maahanmenokäskystä. Lopetettiin siihen. Tämä on yksi tapahtuma jota aina palaan muistelemaan. Kouluttaja oli ihanan rehellinen eikä edes yrittänyt löytää jotain positiivista sanottavaa suorituksesta, ja totesi vain että koirasta näkee että sitä ollaan viety eteenpäin ajatuksen kanssa, ja että hän olisi erittäin huolissaan tuon koiran kisauran suhteen. Ehkä suurimmat edistysaskeleet mitä koulutusurallani olen kokenut, ovat tulleet tuon hetken jälkeen, koska se niin selkeästi läväytti naamalle kuinka pahasti kaadutaan sitten kun se korttipakka leviää. Sitten ei muuta kuin lakkia käteen ja miettimään, mitä kaikkia virheitä Ritan kanssa oli tehty siihen mennessä, kuinka monta asiaa olin ehtinyt pilata ihan täysillä, ja sitten se viimeinen, millä tiellä ollaan edelleen: miten se korjataan.   

Rennon harrastamisen perusedellytys on se, että voit allekirjoittaa tasostasi riippumatta koiran osaamisen, jolloin voit allekirjoittaa myös ne virheet mitä se koira sillä tasollaan esittää. Ainoa tapa jolla saat koulutuksista paljon irti on hyväksyä ne virheet ja suhtautua niihin analyyttisesti ja vailla suurta tunnelatausta.

Nykyään ainoa asia joka mua ihan aidosti hävettää on se, jos en ole treenannut jotain mitä olisi pitänyt treenata, ja siinäkin koetan olla itselleni armollinen.   

Rita ekan tokokisansa jälkeen (c) Terhi Pusaaniemi