Koiraharrastus, kiire ja melkein rikkinäinen hella

Kiire kiire kiire. Työssäkäyvän arkea, kun täytyy koko ajan miettiä, mitä ehtii ja mitä ei. Kiire on sellainen tunne, joka imaisee mukaansa niin helposti ja niin kokonaan, jos sille antaa valtaa.

Koirien kanssa treenaaminen istuu huonosti kiireen kanssa. Etenkin tällaiselle tallaajalle jolle työn ja koirallisen vapaa-ajan väli on hyvinkin häilyvä. Mulla on jo pidemmän aikaa ollut sellainen ajatus, että koirien treenaaminen kuuluu työaikaan - eli siihen, joka tehdään kaikesta kiireestä huolimatta. Olisi niin helppoa kiireen aikaan lykätä omien koirien treenaaminen siihen seuraavaan päivään ja seuraavaan päivään, kunnes "on aikaa" - mutta kun ei sitä aikaa sen enempää ole silloinkaan. Joten parempi todeta että joustetaan sitten jostain muusta kohdasta, ja pidetään kiinni siitä että joka päivä on "lupa" treenata koiria. Jotta meistä ei tulisi zombieita. Se on tässä työssä ihan täydellinen välttämättömyys.

Mietin paljon sitä, miten paljon oma treenaamiseni on muuttunut sen myötä kun elämä on muuttunut kiireisemmäksi. Miten iso merkitys on aiemmin ollut sillä, että treenaaminen ja kouluttaminenkin on ollut vain sitä rentouttavaa vapaa-aikaa, jolloin kelloa ei katsottu ja vähintään 40% ajasta treeneissä meni siihen treenikavereiden kanssa hengailuun ja jutusteluun ja treenien purkamiseen. Sen parempaa stressinpoistoa en keksikään.

Kiireisyys ei katoa kiirehtimällä, mutta kiireen tuntu tekee helposti sen, ettei käytettävissä olevasta ajasta saa napattua kiinni. Tämän asian tajuaminen, ja siitä kiinni pitäminen on ollut tärkeää siinä, ettei tiukka aikataulu pilaa sitä treenihetkeä. Kellonviisareiden tikitystä seuraillen ei vaan voi tehdä parastaan.

Voisin oikeastaan myydä tarvitsevalle tällaisen downshiftautussuperkoneen  - paras tarjous voittaa, tarjoukset lähtevät 3000 eurosta. Sellainen masiina, joka takaa käyttäjälleen viikossa viisi tuntia omaa aikaa. Kuulostaako luksukselta? Sitä se on.

Tämä ihmeellinen downshiftauskone on minun minihellani. Asun vanhan rintamamiestalon yläkerrassa, jossa sähkötys on, sanotaanko, mielenkiintoinen. Mitään mikroa isompaa viritelmää tänne ei saa ellei halua polttaa taloa maan tasalle. Joten uunista ja liedestä täällä käy sellainen pieni mökkikäyttöön tarkoitettu mikroa muistuttava miniliesi, joka on uskollisesti minua palvellut jo huomattavasti pidempään kuin mitä tuollaisen laitteen käyttöikä keskiarvoltaan on. Se on mahtava masiina. Kerran viikossa kasaan keittiööni hirmuisen läjän kaikenlaisia raaka-aineita, ja valmistaudun downshiftaamaan viideksi tunniksi. Teen viikon ruoat valmiiksi pakkaseen, koska sattuneesta syystä viikolla sitä ei ehdi tehdä. Ja kiitos tämän downshiftausuunini, mulla onkin yhtäkkiä käsissäni vähintään viisi tuntia vapaa-aikaa. Eli treeniaikaa.

Vaikka laittaisin veden kiehumaan ensin teenkeittimeen ja sitten vasta lämpimälle liedelle, riisin valmistumisessa kestää silti 30-45 minuuttia. Ainoastaan toinen levyistä toimii, joten jokainen raaka-aine on kypsennettävä erikseen. Jos uuni on päällä, viimeinenkin levy toimii entistä heikommin. Eli parin ruokalajin tekemiseen saa ihan kevyesti menemään usean tunnin verran.

Sitä voisi tietysti hermoilla siitä, miten paljon turhaa aikaa tähän ruoanlaittoon menee, mutta toisaalta - mulla on viisi tuntia siinä veden kiehumista odotellessa aikaa treenata koirat ja kissat (jotka aloittivat tällä viikolla noseworktreenit) ilman minkäänlaista kiirettä tai painetta tai seuraavaa alkavaa ryhmää jota pitää takaraivossa jo työstää samaan aikaan. Riittää kun välissä käy hämmentämässä keitoksiaan.

Voi kun joskus pääsisi siihen tilanteeseen, että sen treeniin ajan voisi sen verran unohtaa kiireet ja tulevat koitokset, ettei tarvitsisi rikkinäistä pientä liettä opettamaan itselleen uudelleen niitä harrastuksen tärkeimpiä asioita.  

Jatkuva tyytymättömyys - väsyneen työläisen epäselvä selostus

Epäilen jo tässä vaiheessa, että saatan löytää otsikon tympeälle kakkossanalle toisenkin sanan, joka kuvaa vielä paremmin sitä, mitä koetan sanoa, mutta katsotaan nyt, löytyykö se työpäivänjälkeisten koomaisten aivojen perukoilta.

Olen jo pitkän aikaa miettinyt sekä työni, että harrastuksen luonnetta. Ja yksi asia, joka näitä kahta asiaa yhdistää on jatkuva tyytymättömyys.

Syy miksi tyytymättömyys ei ole nyt se sana, jota oikeasti haen on se, että se ei tarkoita sitä etten olisi tyytyväinen. Päin vastoin, olen yleensä jopa ihan typeryyteen asti onnellinen sekä töissä että treeneissä. Huonoja päiviä ja huonoja hetkiä tottakai on, mutta noin pääsääntöisesti nautin suuresti molemmista puuhista. Se asia jota nyt yritän saada näppäimistöltäni eteenpäin valumaan on se, että en halua tyytyä siihen, mitä tällä hetkellä teen. Ja toivon, etten koskaan niin tee.

Koulutusohjaaminen työnä on äärimmäisen mielenkiintoista hommaa. Ensinnäkin jo se, että jokaiseen pieneenkin tehtävään, jota yleensä kursseilla teetetään alkaa löytymään jo niin suuri määrä erilaisia variaatioita, joiden kanssa pystyy kikkailemaan mikäli se ensimmäinen kokeiltu keino ei jostain syystä toimikaan. Miten erilaisia persoonia ja tyylejä mahtuukaan tähän maailmaan, niin koirissa kuin ohjaajissakin.

Olen myös huomannut, että sisälläni asuu sittenkin pieni tilastotieteilijä. Joka kerta, kun kokeilen jotain uutta asiaa kurssilla (ja kyllä, niitä tulee vaihtelevalla menestyksellä kokeiltua ihan jatkuvasti ja koko ajan muutosta tapahtuu), lähtee päässäni pieni sisäinen laskuri käyntiin. Miten pitkään menee, että ensimmäinen koirakko onnistuu? Kuinka moni onnistuu muutaman minuutin sisään? Miten pitkään menee, ennen kuin koko ryhmä onnistuu harjoituksessa? Vai onnistuuko? Entä jatko? Joidenkin harjoitusten vaikutuksen näkee heti, joidenkin harjoitusten hedelmät saattavat näkyä vasta muutaman vuoden päästä.

Jatkuva tyytymättömyys ei tarkoita sitä, etten olisi tyytyväinen siihen, miten ryhmäni edistyvät. Mutta aina takaraivossa on se pieni ääni: mitä voisi vielä tehdä paremmin? Mitä asioita voi vielä tehdä, jotta ennaltaehkäisisi tulevia ongelmia? Jos käyn vielä tämän asian tarkemmin teoriassa läpi, auttaako se ihmisiä edistymään paremmin vai sekoittaako se vain? Miten voisin vielä saada parempia tuloksia, onnellisempia koiria ja taitavampia ohjaajia.

Sama tarina jatkuu oman koiran kanssa treenatessa. Se pieni "mutta" kulkee aina mukana niissä parhaissakin suorituksissa. Että kyllähän se on hyvä, mutta voisi olla nopeampikin. Tarkempikin. Tehdä pienemmällä avulla. Isommassa häiriössä. Olen iloinen onnistumisista ja edistymisistä, mutta en silti ole tyytyväinen. Tai mikä hyvänsä se sana onkaan, joka ei nyt suostu päähäni välähtämään, joka kuvaa tätä asiaa paremmin. Happy, content, satisfied - miten suomen kieli ei nyt meinaa taipua näihin ajatuksiini niin kuin haluaisin. Pöh.

Jatkuva tyytymättömyys on tärkeä osa elinikäistä oppimista, koska tyytyväisyys tappaa kehityksen. Ja jos kehittyminen ei ole työssä ja harrastuksessa itseisarvo, en tiedä mikä on.

"Eikö se nyt riitä jos..." ei yleensä riitä.

Voi mun blogiraasuani, joka on hylättynä odottanut sitä hetkeä, että ehtii istahtaa ja naputella asioita kasaan. Työkiireet ovat meinanneet vaikeuttaa blogin pitoa, mutta löysin onneksi hyvän ratkaisun tähän pulmaan (kuka nyt yöunia tarvitsee, pyh).

Tällä kertaa ajattelin kirjoittaa aiheesta "eikö se nyt riitä...", aihe joka on pyörinyt takaraivossa jo pidemmän aikaa ja huutanut haluavansa tulla kirjoitetuksi. Se on myös asia jonka kanssa olen kamppaillut nyt uutta lajia treenatessani. Ilmiö ei ole niin pienimmässäkään määrin harvinainen, mutta olin silti melko yllättynyt, miten helposti löysin sen itsestäni.

Visioikaa tilanne: olen treenannut tositarkoituksella agilityä nyt kymmenkunta kertaa, lainakoirana joko hyvin nopea ja kuuma bortsu Riimi tai karjisnarttu Seela-Sentti-Penttinen. Rataantutustumisesta 90% menee yli hilseen, kun edelleen miettii että miten helvetissä on mahdollista saada koira suorittamaan estevälin 1-2. Seuraa armotonta ajatustyötä, jossa isossa osassa on "mikä on vasen, mikä on oikee, missä mun jalka on". Ja sitten sen kohdan saa kuin saakin onnistumaan! Ja sen maagisen ohjauskuvion, joka tämän asian mahdollisti, nimi on saksalainen.

Sitten kun olet jotain asiaa noin suurella hartaudella pohtinut ja saanut onnistumaan, siitä onnistumisesta pitää kiinni kuin pienestä palasta kultaa. Tällä hetkellä teen paljon mielummin saksalaista kuin mitään muuta ohjaamiskuviota, juuri siksi että sillä tiettävästi olen joskus jonkun koiran saanut ohjattua jonnekin. Siitä saa myös hyvää buustausta aloittelevan harrastajan egolle. "Haa, ihan kaikki ei osaakaan saksalaista, mutta määpäs osaan (ei sitten kerrota niille että perusvalssin kanssa on ongelmia)".

Eli kyllä, tällä hetkellä saksalainen on mun sydänkäpyseni eri ohjauskuvioista. Mutta meillä meinasi olla ryppy rakkaudessa, ja sen nimi on "eikö se nyt riitä jos".

Agilityn koulutusohjaajakurssilla teimme yhtenä harjoituksena saksalaista esimerkkiharjoituksena siitä, kuinka jotain ohjauskuviota voidaan havainnollistaa. Ja siinä kun katsoo parinkymmenen erittäin pätevän aksaajan version tästä omasta sydänkäpysestään, ei voi tulla kuin yhteen lopputulokseen: ei se tainnut olla oikein muuta kuin vähän sinne päin. Ja tässä kohtaa se alkaa:

"Eikö se nyt riitä jos koira vaan pystyy lukemaan sen ohjauksen"
"Eikö se nyt riitä jos on jotakuinkin tarpeeksi lähellä oikeaa suorituskohtaa, että koira pystyy sen suorittamaan"
"Eikö se nyt riitä jos jotenkin päätyy samaan paikkaan, vaikka hallittujen askelten sijasta käyttää vimmaisesti rynnistävä virtahepo -askellustekniikkaa"

Mistä tämä ajatuskierto sitten lähtee?

Totesin että omalla kohdallani se on kavalien aivojeni kikka jolla se ilmoittaa, että tallennustila on loppu. "That's it, tän päivän oppimiskykyquota on nyt käytetty, enempää et saa. Et varmana pysty enää sisäistämään tätä juttua tän päivän aikana. Mutta koska siinä seistä törötät ja yrität sitä uutta tietoa pakkosyöttää niin hei, miten olisi tällainen vaihtoehto: jos uskoisitkin ettet oikeastaan halua oppia tätä asiaa. There, problem solved".

"Eikö se nyt riittäis" ei oikeastaan ole kysymys. Koska se kysymys olisi "haluanko oikeasti oppia tämän asian kunnolla", ja vastaus siihen on kyllä, ehdottomasti haluan. "Eikö se riittäis" on päänsisäistä muutosvastarintaa.

"Eikö se nyt riittäis" on aika yleinen ilmiö kentällä. Joillakin se johtuu siitä, että tavoitteet kertakaikkiaan ovat sen verran matalat, ettei ohjaajasta oikein meinaa löytyä sitä paloa jota tarvitaan siihen, että yhtään työläämpien oppimisprojektien läpikäynti olisi mielekästä. Eikä siinä mitään, ei missään nimessä tarvitsekaan olla - kukin tavoitteidensa mukaan.

Mutta mikäli olet ohjaaja jolla on tavoitteet korkealla ja huomaat ajattelevasi jostain asiasta "eikö se riitä - ", otat tukasta kiinni ja ravistat kunnes moinen ajatus kaikkoaa päästä. Koska "eikö se riitä - " ei riitä. Pystyt parempaan.

"Eikö se nyt riitä jos ohjaaja tekee facepalmia dobopallon päällä koiran hepuloidessa?"

Uudet asiat ei aina ole helppoja. Kuvaajana Ninja K.

Ajatuksia agilityn alkutaipaleelta: miten kurittomat aivot saa ruotuun?

Joku saattaakin muistaa tekstin, jossa pohdiskelin että voiko agilitya oppia ensin ilman koiraa. Kokeiltu on, ja vaikea sanoa mikä merkitys sillä on, koska en nyt saa kiskaistua itsestäni rinnakkaistodellisuuden verrokkia joka ei olisi yrittänyt jotain lajista ymmärtää jo etukäteen.

Nyt kuitenkin takana on mahtavat pari viikkoa, joiden ajalta voin lähestulkoon sanoa harrastaneeni aksaa. Ja hitto että on mahtava ja vaikea laji. Olen antanut itselleni luvan tässä postauksessa käyttää sanaa "mahtava" niin monta kertaa kuin sattuu näppikseltä lipsahtamaan.

Pari ajatusta, joita laji on tähän mennessä herättänyt, joista ensimmäinen on tämä: osaava koira on aloittavan ohjaajan taivaan (tai siskon, tai työkaverin) lahja.

Olen siis saanut itselleni lainakoiraksi kahta koiraa, työkaverini Julian bortsua sekä siskoni karjista Seelaa. Hyvin erilaisia ohjattavia, todella opettavaisia kavereita.

Se syy, miksi olen aivan riemuissani siitä että saan todella osaavia ja pitkälle treenattuja lainakoiria nyt alkuvaiheessa harrastusta on se, että yksi kortti lisää tähän korttitaloon romauttaisi sen pakan. Ja se yksi kortti lisää olisi varmasti koira, jota pitäisi kouluttaa samalla kun itse opettelee alkeellista ohjausta.

Parahin treenikaveri Seela

Eli teesini on tämä: jos aloittaisi aksaamisen osaamattoman koiran kanssa, oppisin pakostikin samalla sellaisia ohjaamistapoja ja maneereja jotka eivät pidemmän päälle ole kovin tehokkaita, koska keskittyminen olisi silloin siinä koirassa. Saatte ihan kaikessa rauhassa kumota tämän väitteen, mutta tätä sanoo tällä hetkellä ystäväni perstuntuma.

Se, miksi olen niin iloinen siitä etten ole ohjannut koiraa aiemmin kovin paljoa on se, että opin yllättävän nopeasti. En tarkoita tätä nyt prassaillen ja verrattuna muihin ihmisiin, vaan verrattuna itseeni muissa tilanteissa. Tulepa antamaan mulle joku neuvo miten toimia eri tavalla tokossa, ja katso miten pitkään menee ennen kuin pystyn toteuttamaan sen käytännössä. Siinä voi mennä useita päiviä ja treenikertoja ennen kuin saan kropan tottelemaan, kun se vanha tapa on niin tiukassa. Mutta aksassa olen tehnyt hyvin vähän oikeaa ohjausta, joka on itse asiassa ihan hiton hyvä juttu. Kun mulle sanotaan että älä tee niin, tee näin, mikään ei kinnaa vastaan kropassa, kun "aina oon aiemmin tehnyt tälleen", vaan sen neuvon pystyy toteuttamaan yllättävän nopeasti. Tässä kohtaa kullan arvoinen apu on tietysti kouluttaja joka osaa tehokkaasti syöttää sitä oikeaa tietoa koko ajan.

Aivot kyllä sitten kinnaavat. Tällaista keskustelua käymme aivojeni kanssa joka kerta aksatreeneissä:

Aivot: "Jee opitaan uutta jee!"
Minä: "Jes, mahtavaa, tää on nyt opittu, nyt opetellaan seuraava juttu."
Aivot: "Eikun mä mietin vielä sitä edellistä uutta juttua jonka opin, oota vähän."
Minä: "Eikun nyt siirryttiin jo seuraavaan asiaan, ei sun enää sitä juttua tarvii miettiä. Kaivat vaan muistista sen sit kun seuraavan kerran mennään radalla siihen kohdalle missä sitä tarvitaan."
Aivot: "No joo joo, mutta nyt alkaa sitten tallennustila olla lopussa että vähän nyt hillitse sitä uuden tiedon tulvaa."
Minä: "Hyvä, ja sit tuli jo seuraava pala infoa, pureskeles tää nyt äkkiä. Niinkun ÄKKIÄ, me tarvitaan tätä kohta!"
Aivot: "Ääää, ei näin nopsaan, ootta vähän. Mennäänkö tauolle? Jooko? Ostetaan sellainen aikuisten värityskirja ja värikyniä että saan vähän huilata välissä?"
Minä: "Hei nyt skarppina, seuraava uusi juttu, tää pitää saada nyt mahtumaan kans prosessointiin. Kyllä vielä mahtuu tällainen juttu päähän, varmasti mahtuu."
Aivot: "Ei mahdu!"
Minä: "Kyllä mahtuu!"
Aivot: "Haluan välissä kissavideon youtubesta!"
Minä: "Toimikaa nyt, aivot!"
Aivot: "Ääää mä en tiedä missä mun jalat on"
Minä: "Nyt rataa rataa vaan, kaivas nyt vähän äkkiä ne tiedot sieltä esiin! Niinkun NYT!"


Eli jos törmäät minuun agihallilla ja hädin tuskin muistan miten puhutaan ja kävellään samaan aikaan - älä ihmettele, olen todennäköisesti tullut juuri radalta ja rääkätyt aivot ovat jo lähteneet tauolle.

Eli tässä vaiheessa ainakin henkisesti hyvin raskas laji.  Mutta niin mahtava. Niin mahtava.

Onko vietistä tullut mörkö?

Tällaisen ajatuksen herätti tämä ylen uutinen tällä kertaa. Kertakaikkiaan upea uutinen, ja en voisi enää sydämellisemmin ottaa tätä muutosta vastaan.

Kuitenkin hieman korvaani kalskahti tämä lause:

"Pasasen mukaan aiemmin Rajavartiolaitos hyödynsi koulutuksessaan nykyistä enemmän koiran luontaisia viettejä. Seurauksena oli, että koirat kävivät kierroksilla ja olivat ajoittain stressaantuneita."

Miksikö tämä kalskahtaa korvaan? Koska asiaan ei paneuduta sen kummemmin, ja asiaan perehtymätön ihminen voi aika helposti tässä vetää johtopäätöksen että hetkinen, viettien käyttö olikin sitä samaa huttua pakotteiden ja tehottomien keinojen kanssa, kannattaa kyllä nyt vältellä sitten sitäkin.

Sanamuotohan on todella hyvin aseteltu, eli nimenomaan sana "enemmän" tekee ison merkityksen tässä lauseessa. Mutta se on vain yksi pieni sana aika isossa kokonaisuudessa.

Yhdistetäänkö vieteistä puhuminen liikaa pakotteilla treenaamiseen? Onko vietistä tullut yhtäkkiä synonyymi stressille ja hermostuneisuudelle?

Koiran viettirakenteet ovat asia, joka voidaan ihan iloisesti ohittaa koulutuksessa. Riittää että kokeilee, haluaako koira namppaa vai lelua vai rakkautta ja käytetään sitä, millä saadaan aikaiseksi sopiva vire. Vire ja mielentila ovatkin syrjäyttäneet treenikenttädiskurssissa viettitermit melko tehokkaasti. Eikä siinä ole mitään haittaa. Mutta siinä vaiheessa kun vieteistä puhumisesta tulee mörkö, jotain menee kyllä pahasti pieleen. 

Harrastuskoiran oppitunti nro 1: nakki on hyvää

On ihan herttaisen yhdentekevää puhutaanko vireestä vai vieteistä: jos käytät ruokaa, lelua tai kehua, käytät viettejä. Jolloin on mielestäni ihan asiallista tarkastella tarkemmin, mitä siinä palkkaamisen aikana on meneillään ja silloin kun kaikki ei mene niinkuin strömsössä, on tarpeen ottaa tarkempaan tarkasteluun, mitä siellä viettien ihmeellisessä maailmassa oikein tapahtuu.

Sellaisilla koirilla, joilla on helposti nostettava, hyvin kestävä ja suoritukseen nähden hyvin lähellä ideaalia oleva vire, on usein yhtä tyhjän kanssa lähteä analysoimaan sitä koiraa viettitasolla. Ne työkalut mitä sen koiran kanssa toimimiseen tarvitaan on löydetty jo. Eniten viettirakenteiden tarkastelusta on ollut hyötyä sellaisten koirien kanssa, joiden paras mahdollinen työskentelyvire on vielä pahasti hakusessa.

Tyypillisimmin se tilanne jossa ensimmäisen kerran on tarpeen tarkastella koiran viettejä on se hetki kun ruvetaan leikittämään sitä koiraa ensimmäisiä kertoja treeneissä. On katsottu että tekeepäs ton toisen ohjaajan koira kauheen kivasti töitä sen lelun eteen, kokeillaan itse samaa. Ja otetaan kotoa mukaan se lelu jonka kanssa se koira tykkää kotona möheltää. Sitten tullaan kentälle ja halutaan tarjota sille koiralle se ihana lelu. Jonka jälkeen ihmetellään miksi se katsoo lelua pettyneenä ja kävelee paikalta pois.

Kuva (c) Milla M.

Pari syytä sille, miksi leikin aloittaminen treeneissä on usein ohjaajille vaikeita. Ensimmäinen on se oma palkantarjoamistapa, joka on jäänyt automaattiseksi toiminnaksi selkäytimeen. Otetaan jotain taskusta ja tarjotaan se koiralle. Namilla toimii älyttömän hyvin, ei muuta kun luukku auki ja ääntä kohti. Lelun kanssa vaste tällaiselle palkkion antamistavalle on usein aikalailla surkea. Miksi?

Toinen kohta, missä usein tulee ongelmia on se hetki, kun koira on vihdoin vähän saatu leikkimään. Sillä pikkuhiljaa alkaa silmät kirkastua. "Hahaa, täähän voiskin olla aika nasta juttu tää leikkiminen". Jolloin omistaja on onnesta pyöreänä siitä miten kivasti koira leikkii, joten nappaa lelun pois ja antaa koiralle palkkioksi namin. Seuraavalla kerralla koira ei sitten leikikään. Miksi?

Kiihtyminen kuuluu koiran elämään. 

Emmehän me näiden asioiden selittämiseen tarvita viettiteoriaa. Voidaanhan me sanoa, että no se koira kiinnostuu lelusta enemmän jos se lähtee poispäin koirasta ennemmin kuin kohti koiran naamaa, tai että se koira ei nyt halua enää sitä lelua koska se odottaa enemmän sitä namia nyt kun se äsken sai sen. Mutta toisaalta - eikö treeneihin nimenomaan tulla oppimaan jotain uutta siitä omasta koirasta? Eikö silloin olisi ihan paikoillaan käsitellä se asia sellaisella tasolla, joka pistää ohjaajan ajattelemaan koiraansa vähän uusin silmin? Eikö silloin olisi paikoillaan tarkastella sitä koiraa siitä näkökulmasta, että mitä sen viettimaailmassa tapahtui näissä tilanteissa? Miksi? Miten nämä asiat voitaisiin tehdä vielä tehokkaammin, tavalla joka puhuttelee koiran viettejä sellaisella tavalla jolla saadaan se haluttu vaste palkkaamistilanteessa?

Vieteistä puhuminen ei ole sama asia, kuin vietti-pakko-vietti -koulutus. Kukaan ei ole sitä sanaa copyrightannut pelkkään omaan käyttöönsä, eikä se tuo mukanaan minkäänlaista painotusta pakotteiden käyttöön tai käyttämättömyyteen. Vieteistä puhuminen ei ole vain palveluskoirarotuisten koirien ohjaajien yksinoikeus. Vietit kuuluvat kaikille, oli sitten ihan treenaamisen alkutaipaleella tai arvokisatasolla. Se, mitä niillä vieteillä tekee on sitten asia erikseen. Mutta niiden ymmärtäminen tai viettitermeillä puhuminen ei ole mitään rakettitiedettä, siinä ei ole mitään pelottavaa tai millään tavalla ohjaajaa leimaavaa. 

Syy sille, miksi koen tärkeänä sen, että vieteistä voi puhua ilman pelkoa väärinkäsityksistä tai leimaamisesta koiran henkiseksi pahoinpitelijöiksi on se, että koiran viettimaailman tarkastelusta löytyy usein sellaisia avaimia koiran toimintaan joita ei oikein meinaa muualta löytää. Ja usein nimenomaan niille koirille, joilta se moottori toimimiseen on vielä kateissa. 

Ette ikinä arvaa, mitä siellä heinikon takana hartaudella pureskellaan? 

"Mitä mä teen väärin?"

Iso osa koiran kouluttamista on kysymysten kysymistä. Jos osaat esittää oikeita kysymyksiä, saat niitä vastauksia jotka vievät sinua eniten eteenpäin.

Yleisin kysymys, jota suosittelen kysymään on "miksi?"

"Miksi " on tärkeä kysymys siitä syystä, että se ohjaa meitä miettimään syy-seuraussuhteita, jotka ovat ihan äärettömän tärkeä asia ymmärtää koiran toiminnassa. Miksi se tekee näin, miksei se tee noin? Miksi toi kaverin koira toimii eri tavalla kuin minun koirani? Vaikka olen opettanut tätä asiaa vaikka piten pitkään, miksi se ei vieläkään toimi?

Kun näitä kysymyksiä osaa asettaa itselleen ja vaatii niihin itseltään tai ulkopuolisilta tahoilta tyydyttävät vastaukset, on päässyt taas lähemmäs sitä yhteisymmärrystä koiran kanssa, jota onnistuneeseen koulutukseen tarvitaan.

Kuitenkin on vielä yksi kysymys, jota itselleni jatkuvasti asetan, ja se on "mitä mä teen väärin".

Tämä saattaa kuulostaa todella raskaalta tavalta ajatella, mutta se ei ole: "mitä mä teen väärin" ei ole syytös tai itsensä ruoskintaa, vaan se on ihan rehellinen kysymys johon haluan löytää selkeän vastauksen. "Mitä mä teen väärin" ei ole itsensä asettamista huonoon valoon tai arvottamista muihin treenaajiin nähden; se ei ole lannistuneen ihmisen viimeinen epätoivoinen puuskahdus. "Mitä mä teen väärin" on tapa kehittyä.

Koiran kouluttamiseen ainoa avain löytyy kouluttajasta itsestään, ja jos tämän vastuun aikoo itselleen ottaa, on "mitä mä teen väärin" -kysymys vääjäämätön seuraus siitä. Jossain vaiheessa sitä huomaa jättävänsä sellaiset kysymykset kuin "mitä tarvitaan jotta koira toimisi tässä tilanteessa oikein" pois valikoimista. Ei siihen kysymykseen saada sellaista vastausta joka ajaisi toimintaan. Vastaus tähän kysymykseen voisi olla jotain sen tyylistä kuin että "tarvitaan lisää tehokkuutta palkkaamisten oikea-aikaisuuteen". Mutta jos kysyn itseltäni "mitä teen väärin", on vastaus kysymykseen samalla toimintasuunnitelma. Jos vastaus itselleni tähän kysymykseen on "en ole treenannut tarpeeksi oikea-aikaista palkkausta", voin olla varma että seuraavana päivänä olen ihan tikkana treenaamassa juuri sitä. Ja se on asia, johon haluan pyrkiä. Oikealla kysymysten asettelulla saada sellaisia vastauksia, joista on minulle todellista hyötyä.

Jos koirani juoksee pupun perässä pitkin metsiä ja minä seison tumput suorina miettimässä että "miksi koira tekee noin", on vastaus jotain sellaista kuin "koska sen saalisvietti on niin suuri", joka on melkeinpä sama asia kuin antaisin itselleni tekosyyn olla treenaamatta asiaa. Onhan tässä ihan selkeä syy koiran käytökselle, tottakai se ajaa jänistä kun sillä on niin vahva saalisvietti! Kun taas jos katson koiran jäniksen perässä loittonevaa takamusta ja mietin mielessäni "mitä mä teen väärin", on vastaus ihan erilainen. "En treenaa tarpeeksi luoksetuloa ja saalisviettihallintaa". Voilá, se on siinä: mulla on vastaus joka vie minua eteenpäin ja jatkossa koira joka ei juokse peräsuoli pitkällä huutaen jäniksen perässä.
 

Koiravalokuvaus kouluttajan näkökulmasta

Jos olet yhtään samanlainen kamerasi ja kännykkäsi kanssa kuin minä, tulee koirista räpsittyä kuvia ihan hervottomia määriä. Ja kaikille on ihan varmasti tuttua huttua se, miten hypitään kameran kanssa ja huidotaan käsillä ja heitellään käpyjä että koira katsoisi oikeaan suuntaan. Tässä vuosien varrella joita olen kameran kahvassa roikkunut ja maannut rähmälläni maassa täydellisen kuvan metsästyksessä, on tullut muutamia kuvauksia helpottavia asioita vastaan koulutuksellisesta näkökulmasta, joita ajattelin jakaa kanssanne. Muut kuvausopit saatte hakea ihan muilta. Mutta tässä muutama vinkkiviitonen siihen, miten koirat saadaan toimimaan kivasti kameran kanssa.

1. Paikallaolo

Paikallaolo on yksi ihan perusasioista, jotka helpottavat kuvaajan elämää. Usein parhaat kuvat tulevat tilanteista silloin kun koirat huitovat hurrikaanina ympäriinsä, mutta paikallaanpönötyskuvillakin on paikkansa tässä maailmassa. Eli tämä on asia, jota kannattaa harjoitella erikseen: että koira malttaisi pysyä erilaisissa asennoissa kohtuullisen pitkiä aikoja.

Pelkkä paikallaolo ei kuitenkaan riitä, vaan jos koira keskittyy rautaisesti paikalla pysymiseen, sen ilme yleensä menee aika tympeän näköiseksi. Valokuvauspaikallaolossa koiralla olisi hyvä olla suuri odotus vapautukseen: paikallaolon mielentilan ei pitäisi ole vain se, että siinähän pönötät maailman tappiin. Valokuvauspaikallaolo olisi hyvä rakentaa ajatuksella että "kun nyt pysyt ihan hetken paikoillasi, sitten saat singota sieltä hakemaan palkkaa".

Yksi harjoiteltava seikka on myös se, että koira kestää omistajan katoamisen kameran taakse, kyykistymisen ja makaamaanmenon koiran edessä, koska yleensä niitä kuvia on ihan turha koettaa räpsiä suorilta jaloiltaan. Mikäli kuvaat koiria ulkosalla ja sulla ei ole kuvaussession jälkeen paskaiset vaatteet, teet jotain väärin.

Isoista porukoista on kiva saada myös ryhmäkuvia

2. Pysähtyminen etäälle

Tämä on yksi kuvauskikka jota käytän paljon. Aika usein koirat juoksennellessaan sattuvat osumaan jollekin kauniille kuvauspaikalle, jonne niitä on käsin vaikea mennä asettelemaan. Silloin on todella näppärää, mikäli koira osaa käskystä pysähtyä niille sijoilleen, katsoa omistajaa (kameraa) kohti ja malttaa odottaa vapautusta ennen kuin lähtee viilettämään eteenpäin. Ihan alkeistreeninä tälle käytän lihapullapommitusta. Koira juoksentelee omissa maailmoissaan lähistöllä, minä nappaan käteeni kokonaisen lihapullan, visioin keskelle koiran otsaa maalitaulun ja pistän pullan lentämään. Juuri ennen kuin pulla kolahtaa silmien väliin, huikkaan perään pysähtymiskäskyn. Toki täytyy pitää huolta ettei koira traumatisoidu moisesta ruoallamäiskinnästä. Omilla koirillani tästä on kehkeytynyt kivan napakka pysähdys ja hyvin onnellisen odottavainen ilme kameraa kohti.

Menepä asettelemaan koira tuonne niin saat kuvan jossa on paljon lytättyjä kukkia ja tylsistyneen näköinen koira. 

3. Vahvista valokuvauksellisuutta

Tämä voi kuulostaa lähtökohtaisesti hieman mielenkiintoiselta, mutta uskokaa pois, se kannattaa.Mikäli tarpeeksi paljon valokuvaa, huomaa jossain vaiheessa että se oma silmä kulkee tuolla maailmalla hyviä kuvauskohteita etsiskellen, vaikka kamera lojuisi unohdettuna kotona. Se, mitä silloin voi tehdä on vahvistaa niitä hetkiä, asentoja, ilmeitä ja paikkoja, joissa koira on kuvauksellinen. Eli jos huomaat ajattelevasi että tulisipa tuosta hyvä kuva: palkkaa koira! Yllätyt, miten nopeasti niitä kuvauksellisia hetkiä sattuu lenkkien varrelle hetken päästä. Itse palkkaan koiria paljon siitä, että ne mm. menevät kivien päälle patsastelemaan, seisahtuvat katselemaan kaukaisuuteen ryhdikkäinä, ilmehtivät mua kohti kivasti tai hakeutuvat paikkoihin, joissa ne näyttävät kivoilta. Nykyään koirat heti hakeutuvat pönöttämään sellaiselle paikalle, jota hetken jään katselemaan, siinä toivossa että tiedossa saattaisi olla valokuvausta ja/tai palkkaa.

"Katso kaihoisasti kaukaisuuteen" on ihan hyvä vahvistettava asia

4. Opeta hyvä ilme kameralle

Monet koirat lipeävät paikalta siinä kohtaa kun kamera kaivetaan esiin, ja monet ihan syystä. Kannattaa olla tarkkana, minkälaisen mielentilan kuvaukseen yhdistää. Onko kuvaaminen tylsää? Seuraako kameran esille ottamisesta aina tylsä paikallaolotehtävä? Vai tarkoittaako kamera sitä, että kohta tapahtuu jotain mukavaa, nyt kannattaa olla skarppina? Pennun kanssa aloitan kuvaukset ihan siitä, että kumarrun kameran taakse ja heitän pennulle namin muutaman metrin päähän. Se pian oppii odottamaan jotain mukavaa kameran takaa, ja ilmeet ovat heti mukavammat.

Salaman käyttöä suoraan koiran naamalle en missään nimessä suosittele. Iso osa koirista jotka väistävät kameraa ovat aloittaneet tapansa siitä, että on räiskitty salamalla menemään. Onnea vaan jatkossa naamakuvien ottamiseen sen jälkeen. 

"Ai näin vai?"

5. Opeta tekemään omia juttujaan kameran lähellä

Avustaja on ihan korvaamaton koiria kuvatessa. Avustaja voi ihan vaan liikuskella koirien kanssa ympäriinsä ja kutsua koirat pois jos ne ovat liian kiinnostuneita kuvaajasta. Mikäli avustajaa ei ole tarjolla, voit aloittaa vaikka nakkaamalla koirille lelun ja pidättäytymällä itse taka-alalla niin kauan kun leikki on aktiivisena. Usein koirat lakkaavat tekemästä mitään mistä irtoaisi mielenkiintoisia kuvia jos itse päjähtää paikoilleen kameran kanssa. Yksin koiria kuvatessa niiden ohjaaminen onkin aikalailla tasapainoilua sen kanssa, miten hyvin saa koiria ohjattua tekemään kuvauksellisia asioita kameraa kohti, ja miten hyvin ne saa ohjattua tekemään omia juttujaan lähistöllä välittämättä kamerasta. 

6. Targetit ja alustalle nousut

Mikäli tykkää ottaa paljon paikoillaan olevia kuvia, on todella hyvä ajatus opettaa koiralle muutama muukin asento kuin istuminen ja maassaolo kuvaamisia varten, koska näiden vaihtoehdot on aika nopeasti käyty läpi. Sen takia itse suosin sitä, että koira mielellään mm. laittaa etujalat jonkin alustan päälle ja malttaa pysyä siinä hetken aikaa, tai hakeutuu targetille eli sen voi ohjata erilaisille kosketusalustoille joissa se pysyy mielellään. Tällä saa vähän mielenkiintoisempia poseerauksia aikaiseksi, ja ympäristöä pystyy käyttämään tehokkaammin hyväkseen. 

Toisenn syy, miksi nyt olen ihastunut alustojen käyttöön on koirien ohjaamisen helppous. Joskus se useamman koiran ohjaaminen juuri oikeaan kohtaan (etenkin yksin kuvatessa) on ihan tuskaa, kun aina on joku koirista sen kaksi senttiä vino tai edessä tai takana. Jos koira osaa hakeutua kosketusalustan päälle ja pysyy siinä mielellään, saattaa kuvaajalle tulla ilon kyynel silmäkulmaan kun ei tarvitsekaan vääntä kättä niiden paikkojen kanssa: riittää että sijoittelee alustat sopiviin kohtiin ja pistää räiskien. 

Symmetriaa hakevat kuvat voivat olla haastavia ohjata

Behind the scenes -otos

Onko sinulla hyviä kuvaamisvinkkejä koulutusnäkökulmasta? Pistäpä tulemaan kommentteihin! 

Muutoksen tuulia: täältä tullaan, Haukkuvaara!

Blogi on pitänyt pientä hiljaiseloa, isolta osalta siksi että työn alla on ollut pienoinen mullistus työelämään. Olen siirtymässä kouluttajaksi Koirakeskus Haukkuvaaran riveihin.

Pää pyörällä olen ihmetellyt tätä parin vuoden tallattua taivalta tähän pisteeseen asti. Mistä Etoelävä sai alkunsa? Parista kansalaisopiston koirakurssista, joista pikkuhiljaa alkoi kehittyä ajatus "hieman erilaisesta kesätyöstä". Ja kuinka pikkuhiljaa toiminta vain kasvoi ja kasvoi, kunnes jossain vaiheessa tulin siihen lopputulokseen, että tämä on oikeastaan kaikkea mitä olen koskaan työltä halunnut: paras työ mitä kuvitella saattaa. Ja jotenkin tämä ajatus on vienyt minut tähän pisteeseen ja tämän mahdollisuuden äärelle.

Minulle tämä tarkoittaa tulevaisuutta rakastamani työn parissa. Niin kauan kun koulutukseni pyörivät ulkotiloissa, oli vain ajan kysymys milloin elämän realiteetit tulisivat läiskimään naamalle ja pakottamaan siirtymään kentiltä muihin töihin. Talvikuukausia sä kun et siellä kentällä pysty leipääsi tekemään, se on karu totuus. Ja se talvi on pitkä ja pirun kylmä. Ihan näin vinkiksi niille ketkä samaa polkua tallaavat: villasukat ovat kouluttajan paras ystävä.

Lämpimän hallin lisäksi Haukkuvaara tarjoaa niin paljon uusia mahdollisuuksia ammatilliselle kasvulle ja jotain mitä aiemmin mulla ei ole tässä työssä ollut: työyhteisön tuki. Tämä on jotain niin hienoa etten osaa edes sanoiksi pukea, miten paljon se minulle merkitsee. Kun teet yksin töitä, tulee monessa asiassa vastaan ihan puhtaasti se todellisuus, että itseäsi et voi kloonata kahteen paikkaan samaan aikaan ja omista koulutuksista irtautuminen yksin työskentelevänä lisäkouluttautumista varten on ollut todella haastavaa toteuttaa. Ja tämä jos mikä on kalvanut ja jatkuvasti pitänyt varpaillaan: tässä työssä et vaan voi tippua kehityksen kärryiltä, lakata kehittämästä itseäsi ja hakemasta uutta osaamista myös omien koiriesi kanssa. Yksi asia, jota Haukkuvaaran poppoossa arvostan ihan äärettömästi on heidän halunsa jatkuvasti kehittyä sekä itsensä takia että ammattinsa takia, ja se että sama mahdollisuus on nyt tarjolla on, noh - ihan pirun hienoa. Jos on yksi asia jota janoan, se on uusi tieto ja osaaminen koirien kanssa toimimisesta, enkä voisi tähän hätään keksi mitään tämän parempaa tapaa löytää itseäni sieltä tiedon lähteiltä. Rakastamani työn parista.

Olen aavistuksen verran mykistynyt ja hyvin, hyvin onnellinen. 

Häiriöt, osa 3: Reaktiorajan ylittävät häiriöharjoitukset

Maailman parhainkaan reaktiorajan alapuolella treenaava kouluttaja ei pysty viemään koiraa eteenpäin ilman, että joskus tulisi vastaan tilanteita joissa koiran reaktioraja ylittyisi. Ja niihin tilanteisiin me tarvitsemme niitä reaktiorajan ylittäviä häiriöharjoituksia. Eli haluamme, että koira kokee niin suurta häiriötä antamastamme ärsykkeestä että sen on _pakko_ siihen jollain tavalla reagoida. Tässä emme hae nyt täydellistä kontaktia tai täydellistä suoritusta, vaan haluamme pitää huolen siitä, että koira ei riko tehtävää silloinkaan, kun sen huomio kääntyy väkisinkin jonnekin muualle.

Reaktiorajan ylittäviä ärsykkeitä voi olla esim. lihapullan vierittäminen suoraan ahneen koiran nenän alta paikkamakuussa, saalisviettiselle koiralle lelun heitto jalkoihin kesken seuraamisen, sosiaaliselle koiralle se, että koirakaveri menee sitä nuuskimaan kesken paikkamakuun tms. Nämä eivät tosiaan ole niitä ensimmäisiä häiriöitä mitä kokeillaan, mutta sellaisia jotka yleensä ennemmin tai myöhemmin olisi hyvä päästä kokeilemaan varmassa tehtävässä osaavalla koiralla. 

Perusedellytys tällaisille häiriöharjoituksille on koira, joka toimii jo tehtävässä itsevarmasti ja halukkaasti – liian heikolla pohjalla olevat liikkeet voivat ihan kertakaikkiaan hajota jos niiden kanssa ryhdytään liian nopeasti ottamaan reaktiorajan ylittäviä harjoituksia.

Reaktiorajan ylittävillä harjoituksilla treenaamme hallintaa. Samoin kuin reaktiorajan alapuolella olevissa ärsykkeissä, aloitamme tarpeeksi pienellä ärsykkeellä ettei koira ajaudu virheeseen.  Kuitenkin poiketen reaktiorajan alapuolella tehtävistä harjoituksista, reaktiorajan ylittävissä treeneissä ei ole tarkoitus totuttaa koiraa häiriöihin, vaan nimenomaan varmistaa koiran tehtävän osaaminen aiheuttamalla ärsykkeitä, joihin se ei ole tottunut, turtunut tai vastaehdollistettu pois. 

Nämä harjoitukset ovat tärkeitä mikäli haluamme saada koiran pysymään hallinnassa todella yllättävissä tilanteissa. Jos kaikki muut paikkamakuurivin koirat yhtäkkiä lähtevätkin leikkimään keskenään, kehän läpi juokseekin yhtäkkiä hiiri tai pupu, tai joltain katsojalta karkaa koira kesken liikkeen omasi luokse. Tällaisissa tilanteissa on herttaisen yhdentekevää, pitääkö koira täydellistä kontaktia vai ei – tärkeintä olisi se, että koira ei riko tehtävää eli pysyy käskyn alla tilanteesta huolimatta. Joku on varmasti onnistunut koiralleen opettamaan kaikki nämäkin häiriöt reaktiorajan alapuolelle, mutta itse en pidä sitä kovin realistisena tavoitteena – mulle realistinen tavoite olisi se, että koira katsoo ärsykettä, harkitsee rikkovansa tehtävän mutta päättää kuitenkin itsenäisesti jatkaa tehtävän suorittamista. 

Tällaisiin tehtäviin on tärkeää olla hyvät pohjat itse tehtävällä – tarkoitus ei ole ajaa koiraa virheeseen. Mutta se, mitä näissä treeneissä on pidettävä tarkkana on se, ettei koira pääse vahvistamaan itse sitä tehtävän rikkoutumista, eli jos me nyt vaikka sitten käytämme sitä lihapullahäiriötä, meillä tulee olla varmuus tai varmistus sille, ettei se koira mene sitä lihapullaa kohlaisemaan suuhunsa ja toteamaan että olipa kiva harjoitus, tätä voidaan tehdä uudestaankin. 

Monet ohjaajat haluavat näissä harjoituksissa käyttää pakotteita varmistamaan sitä, että koira pystyy jatkamaan suoritusta. Ja useimmiten hyvillä tuloksilla. Mikäli kuitenkin ohjaaja mieluummin on antamatta koiralleen pakotteita, se ei tarkoita sitä, etteikö tätä tehtävää voisi silti tehdä. Tai no, ainakin se onnistuu mikäli pakotteen määritelmä ei ole se tiukin mahdollinen ja ohjaaja hyväksyy käytöksen katkaisun ihan vaan fyysisellä, paineistamattomalla väliinmenolla tai hihnavarmistuksella. Tärkeintä kuitenkin on, että koira ei koe saavansa vahvisteita tehtävän rikkomisesta. 

Tässä tehtävässä emme palkitse koiraa häiriön esiintymisen aikana kuten reaktiorajan alapuolella olevassa treenissä, koska mehän nyt sitten palkkaisimme koiraa siitä reagoinnista vaikka tehtävä itsessään olisikin vielä ehjänä. Mikäli palkkaamme silloin kun koiran ajatukset ovat vielä kiinnittyneinä siihen ärsykkeeseen, silloinkaan meille ei hyvä heilu. Tämän tehtävätyypin tärkein ajoitus on oikeaan toimintaan palaamisen jälkeen. Eli vahvistamme koiralle hyvän päätöksen tekemistä. Eli jos vaikka paikkamakuutreenissä joku hyppii ja hilluu koiran vieressä vinguttamassa vinkupalloa, emme vaadi koiralta sitä etteikö se saisi siihen katsahtaa. Mutta se, mitä haluamme saada aikaiseksi on tehokas palkkio silloin kun koira tekee oikean päätöksen ja palaa oikeaan tehtävään. Mikäli koira ei tee oikeaa päätöstä vaan tuijottelu jatkuu tai koira lähtee häiriötä kohti, on ärsyke ollut koiran koulutustasoon nähden liian vaikea. Silloin on ohjaajasta kiinni, annetaanko koiralle palaute siitä että se rikkoi tehtävän vai ei. Mikäli ohjaaja ei halua antaa koiralle palautetta tehtävän rikkomisesta, tulee toistojen kanssa olla ihan äärimmäisen varovainen ettei koira pääsisi tekemään uudestaan virhettä ja vahvistamaan väärää käytöstä – ja painottaa häiriötreenit reaktiorajan alapuolella tehtäviin harjoituksiin. 

Häiriöharjoituksia karjisleirillä (c) Niina Kälvinmäki

Tyypillisin ongelma kaikissa häiriötreeneissä on se, ettei variaatiota ole tarpeeksi – jäädään kiinni pelkästään reaktiorajan ylittäviin tai alittaviin treeneihin mutta ei muisteta ottaa molempia mukaan. Tyypillistä on myös, että harjoituksen tekniseen puoleen keskittyessä ei pidetäkään tarpeeksi huolta koiran tehokkaasta palkkaamisesta. Joissain tapauksissa ohjaajan ajoitusten väljyys aiheuttaa häiriötreeneissä ongelmia. Usein kuitenkin kaikista suurin ja yleisin ongelma on tämä: laiskuus. Tiedetään että häiriöitä pitäisi treenata erillisinä asioina, mutta ei sit vaan saadakaan aikaiseksi. Apuohjaajan kanssa treenaaminen tuntuukin jotenkin tyhmältä ja ihmeelliseltä tai ajatellaan että koira nyt muutenkin ottaa niin paljon häiriötä ettei ole järkevää tehdä vielä asiakseen siihen lisää häiriötä (mikä tietysti on aivan täyttä potaskaa ottaen huomioon että suunnittelemattomien häiriöiden kanssa on todella vaikeaa päästä muokkaamaan koiran suhtautumista häiriöihin tehokkaasti – tällaiset koirat nimenomaan hyötyvät eniten suunnitelluista häiriöharjoituksista).

Mutta tästä emme pääse yli emmekä ympäri: mikäli haluamme ääliövarman kisakoiran, häiriötreeneihin pitää panostaa ja niihin tulee hakea monia erilaisia näkökulmia, jotka tukevat koiran parasta mahdollista työskentelyintensiteettiä.

Häiriö, osa 2: reaktiorajan alapuolella treenattavat häiriöt

Reaktiorajan alapuolella olevat häiriöharjoitukset ovat äärimmäisen tärkeä osa häiriöiden treenaamista. Joku muu varmasti nimeää tämän harjoitustyypin eri tavalla, mutta itselleni tämä termi selkeyttää tehtävän ydintä: pyrimme toimimaan sillä häiriöiden vahvuudella, johon koira ei vielä reagoi. 

Tämä on äärimmäisen haastava harjoitus temperamenttisille ohjaajille ja jää monilta tekemättä. ”Jos se koira ei kerran reagoi, mitä häiriötä siinä silloin muka on” tuntuu olevan aika yleinen ajatusmaailma. Ja tottahan se on, että tämä harjoitus on ehkä lähempänä meditointia kuin mitä itsekään tykkäisin tehdä. Siinä ei ole mitään näyttävää, räväkkää tai erityisen jännää. Se on hyvin tekninen ja tavallaan mekaaninen harjoitus. Mutta sen merkitys koiran suoritukselle on todella suuri, ja tämän harjoituksen painoarvo kaikissa häiriöharjoituksissa on ihan mittaamaton. 

Reaktiorajan alapuolella tapahtuvan häiriön treenaamisen kauneus on siinä, mitä kaikkea me loppupeleissä saamme treenattua sinne reaktiorajan alapuolelle aiheuttamatta koiralle painetta tai stressiä ja pystymme ylläpitämään täydellisen fokuksen tehtävään ja ohjaajaan.

Tyypillinen harjoitus tälle häiriötyypille on perusasennon kontaktiharjoitus, jonka nopeasti käyn linjoiltaan läpi.

Lähtötilanteessa meillä on koira, joka osaa pitää kontaktia yllä useita sekunteja kerrallaan, eli mikäli koira on aktiivinen päänpyörittelijä, se ei ole vielä valmis tähän harjoitukseen. Voimme toki tehdä pentuversion tästä treenistä pitämällä ruokaa koiran nenän edessä harjoituksen aikana, mutta parhaan vasteen saamme siitä, että ohjaaja ei tue koiraa enää ruoalla tässä vaiheessa.

Apuohjaajan rooli on tässä harjoituksessa tärkein: apuohjaaja aloittaa niin pienillä häiriöillä, ettei koira varmasti niihin reagoi. Esim. viiden metrin päässä taputtaa käsiään hiljaisesti. Häiriöitä syötetään aluksi koiralle tiuhaan, muutamien sekuntien välein. Harjoituksen perimmäinen tarkoitus on päästä palkitsemaan koira mahdollisimman nopeasti häiriön kanssa yhdenaikaisesti, eli ohjaaja heti häiriön kuultuaan/huomattuaan reagoi palkkavihjeellä ja palkitsee koiran. Eli emme odota koiran reaktiota tai reagoimattomuutta, vaan palkitsemme koiran siitä, että sen ympärillä oli jokin häiriö. Mikäli koira ehti reagoida muutoin kuin hyvin pienellä korvan käännöllä tai ihan sekuntin murto-osan vilkaisulla, palkkiota ei anneta, mutta silloin apuohjaajan tulee heti pistää merkille reaktiorajan ylittyminen ja palata pienempään ja helpompaan häiriöön. Ja toki näitä reaktiorajan ylityksiä tuleekin, niiltä ei voi välttyä kun sitä rajan pintaa haetaan, mutta tarkoituksena olisi saada aikaiseksi ainakin 80-90 prosentin onnistumisprosentti. Mikäli sitä ei saavuteta, apuohjaaja ei ole ollut ihan tehtävänsä tasalla ja harjoitus siirtyy reaktiorajan ylittäväksi harjoitukseksi.

Treenit pidetään lyhyinä ja nopeatempoisina, ja sitä mukaa kun onnistuneita toistoja tulee, alamme lähestyä reaktiorajaa. Pienet reaktiot, kuten korvan heilahdus tai pieni pään liike ovat merkkejä siitä, että raja lähestyy emmekä halua kaivella koirasta sen isompaa reaktiota esille. 

Mikäli harjoitus etenee niin kuin Strömsössä, meillä pitäisi olla ihan muutamien minuuttien treenillä huomattavasti korkeampi reaktioraja kuin treeniä aloittaessa. Kun näitä treenejä pääsee toistamaan tarpeeksi erilaisilla häiriöillä, eri paikoissa ja erilaisilla häiriöiden ajoituksilla, saamme aikaiseksi koiran joka on itsevarma ja innokas häiriöiden tullessa vastaan.

Silloin olemme saavuttaneet harjoituksen lopullisen tavoitteen: koiran, joka tekee yhä intensiivisemmin ja innokkaammin mitä enemmän sen ympärillä on häiriötä.

Tämän harjoituksen kanssa tulee olla hyvin nopea ja tehokas matalavireisten koirien kanssa, ja helposti paineistuville koirille tulee antaa hyvin tiuhoja päänpurkamistaukoja. Muutenkin harjoituksen kokonaispituus olisi hyvä pitää lyhkäisenä.

Ajatuksia tai kysymyksiä reaktiorajan alapuolella tapahtuvaan häiriöharjoitukseen liittyen? Heitä kommenttia tulemaan. 

Häiriötrilogian 1. osa: mitä on häiriötreeni?

”Tarvii vielä paljon häiriötreeniä”. ”Kyllä se liikkeet jo osaa mutta häiriössä ei niin varmasti”. ”Tää ottaa kyllä häiriöistä paljon painetta” 

Kuulostaako tutulta?

Häiriö on yksi asia jonka tärkeys on ollut aika paljon framilla etenkin tokossa, mutta myös muissa lajeissa. Häiriöharjoitukset auttavat saamaan luottoa koiran toimintaan ja tekevät suorituksesta keskittyneemmän ja parhaassa tapauksessa myös intensiivisemmän. Kuitenkin häiriöharjoituksia voi tehdä myös iloisesti päin hittoja ja viedä koiraa myös taaksepäin vääränlaisilla häiriöharjoituksilla. Eli mitä on häiriö ja miten sitä kannattaa treenata? 

Häiriöt tarkoittavat kaikkea, joka vie koiran huomiota pois ohjaajasta ja tehtävästä. On olemassa passiivisia häiriöitä (esim. pallo kentällä) ja aktiivisia häiriöitä (esim. apuohjaaja heittää pallon), ja on suunniteltuja ja suunnittelemattomia häiriöitä. Isoin syy sille miksi häiriöiden treenaaminen on niin tärkeää on se, että niitä suunnittelemattomia häiriöitä tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan. Mikäli siinä tilanteessa haluaa koiran toimivan oikealla tavalla, olisi parempi olla treenannut niitä suunniteltuja, hallittuja häiriöitä koiralle sopivalla tavalla. Pääperiaate kisakoiran kohdalla olisi se, että mitään niin jännittävää ei _voi_ kokeessa tapahtua etteikö jotain vielä omituisempaa olisi tapahtunut treeneissä. Ja mielellään hallitusti niin että koira oppii tehtävästä oikeita asioita eikä vaan rämmitä niistä treeneistä läpi sillä periaatteella että riittää että koira nyt vaan on törmännyt niihin häiriöihin. 

Häiriötreenejä on erilaisia ja niiden tavoitteet ovat silloin myös erilaiset. Itse jaottelen häiriötreenit kahteen eri kategoriaan: reaktiorajan alapuolella olevat häiriöharjoitukset sekä reaktiorajan yläpuolella olevat häiriöharjoitukset. Näistä molempia tarvitaan, ja niillä on oma funktionsa. Näille kahdelle häiriöharjoitustyypille pyhitän omat postauksensa, eli tämä häiriötrilogia tulee jatkumaan näihin molempiin eriytyneillä teksteillä.

Yhteistä kuitenkin näillä kahdella häiriötyypeillä on se, että mikäli haluamme hyviä tuloksia koiran suoritukseen, tarvitsemme todella tehokasta ja oikea-aikaista palkkiota. Mikäli häiriötreeni perustuu sille että ajamme koiran virheeseen häiriöllä ja annamme palautetta koiralle siitä että se epäonnistui, se nyt ei ole ideaalitilanne ajatellen koiraa, suoritusta tai tulevia häiriöharjoituksia. Palkkaaminen ja tarkka suunnitteltu ovat tärkeimmät kulmakivet häiriöharjoituksissa.

Eli mikäli joskus olet ihmetellyt, minkä takia makaan keskellä kenttää paikkamakaavan koiran vieressä tekemässä lumienkeliä ja laulamassa makkaralaulua (tositarina), syy löytyy häiriöharjoituksista.

Seuraavassa postauksessa käsittelemme reaktiorajan alapuolella tapahtuvien häiriöharjoitusten merkitystä ja treenitapoja.

Koirasi motto - kilpailu!

Raato-leluja, turvavaloja, pureskeltavaa ja treeniherkkuja olisi tarjolla

Noniin, otetaanpas kierrokselle ensimmäinen sarjassaan eli blogikilpailu. Kävin eilen mättämässä koriin kaikkea mukavaa Kodin Terran eläinmaailman valikoimasta, ja tällainen ihana setti siitä sitten kehkeytyi. Tämä paketti odottelisi nyt sitten omaa uutta kotiaan. Kelpaisikos teille?

Kilpailuun osallistuminen tapahtuu seuraavalla tavalla: käy heittämässä blogin kommenttiosuuteen koirasi motto. Sitten otat ja klikkaat siitä pienestä sievästä napikasta joka sanoo että jaa, ja heitä haaste eteenpäin somessa. 300 kommentin täyttyessä lähtee paketti postimiehen helliin kätösiin ja kohti voittajaa.

Minun koirieni motot?

Katla: "On olemassa kolmenlaisia lintuja: isoja lintuja, pieniä lintuja ja lentokoneita. Kaikista niistä pidän ihan yhtä paljon"

Rita: "Entä sitten kun mentiin jo äärettömän yli, minne sitten singotaan?"

Kirjoita kommentti, jaa postaus facebookissa tai twitterissä ja olet mukana kilpailussa. Paras motto palkitaan!

Paine, osa 3: Miksi paine tulee ottaa huomioon kouluttamisessa

Tämä kirjoitus on jatkoa kirjoituksille Paine, osa 1: Paine ja sen purkautuminen vs. tavoitehakuinen käytös sekä Paine, osa 2: Miten paine purkautuu?

Nyt viimeisessä (tosin aihetta saatan toki sivuta myöhemminkin) kirjoituksessa mietitään sitä, minkä takia koulutuksen osalta on tärkeää ottaa huomioon paineet ja niiden purkautumiset. 

"Miksi"
Ihan ensimmäisenä huomioon otettavana asiana on ns. diagnostiikkapuoli. Eli mikäli koiran käytökselle yritetään löytää syytä, eikä sitä löydy koiran käytöksen seurauksista, voi olla että ohjaaja turhautuu koiran epäloogiselle käytökselle ja koulutus ei etene toivotulla tavalla. Pakottein kouluttava kouluttaja saattaa huomaamattaan itse ajaa koiran sellaiseen painetilaan ettei sillä ole muuta mahdollisuutta kuin päätyä sellaiseen käytösmalliin josta se saa uudelleen pakotteen - tästä tulee joskus ihan loputon kehä, ellei paineiden mekanismeja tarkastella tarkemmin.

Paine ja uuden asian oppiminen
Paine vaikeuttaa myös oppimista, ja uuden oppimisessa paine yleensä kulkee käsi kädessä. Olen jo pitkän aikaa käyttänyt yhtä sananpartta viestittämään tauosta, jo ennen kuin ajattelin paineen mekanismeja niin isona kokonaisuutena kuin se on. Eli "pura painetta" oli sellainen asia jota on yksi jos toinenkin uutta asiaa mun kanssani koiralle opettanut kuullut. Eli silloin kun huomaa että koiran pinnan alla alkaa kuplia kun sen aivot hyrräävät uuden tehtävän kimpussa ja turhaumapaine alkaa pikkuhiljaa näkyä koiran käytöksessä: pieni ringin kävely ja pari namin heittelyä yleensä auttavat siihen, että koira pystyy jatkamaan treeniä sen jälkeen.

Vastaehdollistamisen ajoitusongelmat

Paine on se syy, minkä takia kokematon vastaehdollistaja usein epäonnistuu ja minkä takia nakinsyöttelylle tuhahdellaan ja pyöritellään silmiä. Tämä on niin moneen kertaan käyty läpi: omistaja vannoo henkeen ja vereen että koira ei pysty vaikkapa nyt toista koiraa ohittaessaan syömään ruokaa, nakeista ei oo mitään apua. Ja en yhtään epäile etteikö niin käykin! Mutta ongelman lähde ei ole läheskään aina ole se nakin riittämättömyys, vaan paine. Koira ohitustilanteessa kerää todella nopeasti painetta sitten kun se on oppinut, että koiraärsyke tarkoittaa kiihtymystä ja tietynlaista painetta, jolle sillä löytyy hyvinkin helposti hihastaan kauhean mukavia purkukeinoja kuten kiskominen, hyppiminen, huutaminen tai omistajan pureminen. Ei se koira tietenkään voi tuollaisessa mielentilassa ottaa ruokaa vastaan, ei sitten millään. Ellei se ole oppinut, että nakin syöminen voi purkaa myös painetta, jolloin koira usein menee ohituksen läpi niin että se tuijottaa silmä kovana toista koiraa ja syö omistajan näppejä verille purkaessaan painetta nakinsyöntiin. Mutta se ei missään nimessä ole ainoa tapa käyttää sitä ruokaa ohitustilanteessa, vaan tilanne pyritään pitämään rauhallisena vastaehdollistamisella.

Isoin osa vastaehdollistamisen ongelmista johtuu ajoitusongelmista.

Joista ensimmäinen on palkkion ajoittaminen paineeseen nähden. Aina jos koiraan tulee painetta, se pyrkii sen purkamaan. Jolloin olemme auttamattomasti myöhässä jos yritämme aloittaa vastaehdollistamisessa namittamisen siinä kohdassa, kun koiran paine on jo alkanut, jolloin se yleensä vaan eskaloituu entisestään. Tämä on nyt se syy minkä takia aina pyritään aloittamaan mahdollisimman kaukaa ja minkä takia nakinsyöttelijöille nauretaan kun ne menevät siellä pitkin puskia hakiessaan etäisyyttä ärsykkeisiin. Koska jos paine ehtii päälle, peli on vastaehdollistamisen kannalta aikalailla menetetty. Eli se mikä ajoituksissa on tärkeää on se, että koiran mielentilan muokkaaminen aloitettaan _ennen_ kuin se rupeaa muuttumaan. Ennen kuin se antaa pienintäkään elettä hermostumiselle, sitä ruvetaan ohjaamaan oikeaan suuntaan. Puhun silloin koulutuksesta, joka tapahtuu reaktiorajan alapuolella: ennen kuin koira antaa mitään reaktiota ärsykkeelle. Vastaehdollistamisen kauneus on siinä, mitä kaikkea pystymmekään koiralle kouluttamaan reaktiorajan alapuolelle.

Mutta sitten heti jos se koiran mielentila lähtee kääntymään vääräksi, reaktioraja ylitetään: koiraan kerääntyy painetta joka etsii purkautumiskeinoa. Kaboom.

Pienenä välihuomiona: vastaehdollistaminen on myös pirun paljon tehokkaampaa kuin mitä iso osa ihmisistä kuvittelee. Ei autuaaksi tekevä asia, mutta sellainen jonka mekanismit kaikkien koiran käytöstä muokkaavien olisi hyvä käydä läpi. 

Paine vahvistaa painetta

Nyt päästään siihen asian ytimeen: siihen syyhyn, miksi rupesin kirjoittamaan tällaista kilometripostausta.

Olette varmaan kaikki nähneet jonkunlaisia kaaviokuvia siitä, miten erilaiset vahvisteet ja rangaistukset toimivat? Milloin otetaan palkkion mahdollisuus pois ja milloin lisätään rangaistusta ja milloin lisätään palkkiota, kyllä te nämä kaavat tiedätte. Usein siellä kirkkaimman tähden paikalla on se positiivinen vahviste eli palkkio eli... mikä? Usein ensimmäisenä tässä tyrkyllä on ruoka. Joskus mitään muuta vaihtoehtoa ei käydä edes läpi. Ruoka ruoka. Mikäs muu. Mikähän muu nyt voisikaan vahvistaa koiran käytöstä kuin ruoka?

Ja tämä on sellainen kohta jossa aletaan taas mennä metsään. Koiran elämä on täynnä vahvisteita ja me tarjoamme niistä vain pienen osan.

Me voimme opettaa koiralle, että ruoka on hyvä vahviste ja sen arvoa nostamalla yli kaikista muista maailman vahvisteista saamme koiran jonka kanssa on pirun kiva kulkea läpi maailman vahvistellen asioita ruoalla.

Usein kuitenkaan tilanne ei ole tämä. Useimmat koirat joilla on häiriökäyttäytymisiä, ovat oppineet löytämään vahvisteensa jostakin ihan muualta. Ja tässä vaiheessa usein ruvetaan ajattelemaan ainoastaan asioita, jotka koira kokee hauskoiksi tai mukaviksi: mikä ei missään nimessä ole ainoa vahviste koiralle. Tottakai se on aina iso vahviste: jos koira pääsee karkaamaan pihasta leikkimään koirakaverin kanssa, toki se karkaa sieltä todennäköisemmin jatkossakin. Jos koira kiskoo omistajaa litran mittana perässä ihanille hajuille, tottakai kiskominen vahvistuu.

Mutta vahviste voi olla jotain ihan muuta kuin jotain joka aiheuttaa koirassa iloa tai hyvää mieltä. Ja tämä on nyt se suurin syy niille kaikista vakavimmille käytösongelmille. Paine vahvistaa painetta.  

Kiihtymys vahvistaa kiihtymystä.

Aggressio vahvistaa aggressiota.

Pelko vahvistaa pelkoa.

Ilo vahvistaa iloa.

Aina kun koiran sisällä tapahtuu iso paineen nousu ja sen purku, se vahvistaa itse itseään. Koira vetää sisäänsä painetta, sen on vaikea olla, se etsii ulospäästämisventtiilin ja HUH, nyt se hankala olo helpotti. Seuraavan kerran kun koira törmää samaan ärsykkeeseen, todennäköisyys paineen nostamiselle on suurempi.

Tämä kaava on hyvin, hyvin lähellä sitä mitä ihmiset usein koiran käytöksessä tarkastelevat: eli oletetaan koiran toimivan tarkoitushakuisesti päästäkseen helpottuneeseen olotilaan. Koiraa jännitti, se juoksi karkuun, sen olo helpottui = koira koki palkitsevaksi juosta karkuun joten se todennäköisemmin tekee sitä jatkossa uudelleenkin. Ja tottakai, näinhän se meneekin ja tätä ulkoista toimintaa seuraamalla pääsemme kiinni koiran käytöksen mekanismeihin ja voimme pyrkiä niihin vaikuttamaan. Mutta syy sille, miksi haluaisin että ihmiset miettisivät hieman enemmän asiaa paineen kautta on se, että sieltä tulee meille vastaus siihen, minkä takia se koira ei tuossa tilanteessa _pysty_ tekemään muuta päätöstä. Miksi se käytös on joskus niin tiukassa. Jos koira tekisi tarkoitushakuista toimintaa, miksi se ei juoksisi omistajan luokse jos se tietää että se silloin viedään silkkityynylle hemmoteltavaksi kunnes pelko menee pois. Ja syy on se, että silloin kun paine on riittävän suuri, sitä ei pureta vaan se purkautuu.

Jos sanoin että suurin osa kokemattomien kouluttajien ongelmista vastaehdollistamisen kanssa johtuu ajoitusongelmista, vedän samaan hengenvetoon toteamuksen että suurin osa kokeneempien kouluttajien ongelmista naksutinkoulutuksessa johtuu hankaluudesta hahmottaa painevahvisteiden kaavoja.

Eikä se helppoa olekaan, eikä sen tarvitsekaan olla.

 

Paine, osa 2: Miten paine purkautuu?

Tämä postaus on jatkoa edelliselle kirjoitukselle: Paine ja sen purkautuminen vs. tavoitehakuinen käytös

Miten paine purkautuu?

Sitten kun meillä on siinä käsissä se painekattila, niin johonkinhan sen paineen silloin täytyy purkautua. On ihan yksilö -ja hieman rotukohtaista, mitkä paineen purkamisen käytösmallit tulevat eniten pinnalle missäkin koirassa. Puhutaan roduista joilla on matala purukynnys - silloin puhutaan myös koirista, joiden paineiden purkautumisen vaihtoehdoissa hampaiden käyttö on hyvin pinnalla. Eli koira saattaa jo pienestäkin paineesta ottaa hampaat käyttöönsä. Sama pätee myös äänekkäisiin koiriin: silloin paineen purkukeinona haukkuminen tai vinkuminen on todennäköistä. Muita hyvin tyypillisiä paineen purkukeinoja ovat liikkuminen (mikä on yksi syy sille, miksi hihnassa kiskominen on usein niin sitkeä vaiva), vasten hyppiminen, mielistely ja niin edespäin ja niin poispäin. Usein koirat myös käyttävät paineen purkukeinona opetettua tehtävää. Esimerkiksi paineistunut agilitykoira lähtee usein tarjoamaan alasmenokontakteja tai juoksentelee putkia läpi jos se saa mahdollisuuden. Rotuominaisuudet tosiaan ovat myös yksi asia, joka määrittää sen paineen purkautumisväylän. Ketään tuskin yllättää ihan kauheasti jos sanon, että noutajilla esimerkiksi paineenpurkukeinoina toimii usein tällainen pyhä kolminaisuus: hössötys, hännänheilutus ja asioiden kantaminen suussa.

Otetaas muutama esimerkki paineenpurkautumisen kaavoista, juuri sellaisista tilanteista jotka usein ihmetyttävät ihmisiä epäloogisuudellaan.

Ihan hyvin perinteinen tilanne: Koira heittäytyy selälleen kun sitä rapsutetaan, ja ihminen ilolla ja rempseydellä sitä kupsuttelee mahasta. Koira on melko liikkumaton rapsutuksen aikana, eikä esim. kelli tai kiehnää tai kurnuttele samalla. Kun rapsutus lopetetaan ja käsi viedään pois, koira puree käteen kiinni.

Tässä kohtaa jos koiran käytöstä yrittää selittää tavoitehakuisena käytöksenä, usein tullaan siihen lopputulokseen että koira halusi että rapsutusta jatketaan eikä anna omistajan lopettaa. Ihan ensimmäinen asia siinä tilanteessa mitä mulle tulee mieleen on se, että melkeinpä kaikki ne koirat joiden tiedän näin tehneen ovat olleet hyvin omanarvontuntoisia karjisuroksia tai luonteeltaan melko samantyyppisiä koiria, jotka eivät yleensäkään aktiivisesti hakeudu ihmisen hellittäväksi tai oikeastaan anna mitään elettä siitä että ne todella pitäisivät siitä että niitä rapsuttaa. Joten mikä tässä tökkii?

Tässä on eräänlainen paineiden vuorovaikutus käynnissä. Koira saa jotain sosiaalisia ärsykkeitä, jotka laukaisevat siinä paineen käyttäytyä tietyllä tavalla sosiaalisesti, eli heittäytyä selälleen. Sen jälkeen ihminen useimmiten tulkitsee tilanteen vähän väärin ja toteaa koiran haluavan rapsutuksia ja intoutuu koiran kyhnyttämiseen oikein urakalla. Samaan aikaan koira kerää itseensä toisenlaista painetta: sen antamiin sosiaalisiin eleisiin vastattiin väärällä tavalla, ja tilanteen jatkuessa pidempään ja pidempään se paine kasvaa ja kasvaa ja kasvaa, kunnes tilanne raukeaa ohjaajan käden liikkeeseen poispäin koirasta ja tarjoaa samalla koiralle paineenpurkuväylän: se puree käteen kiinni.

Aussie juoksi liian nopeasti liian lähelle - seurasi pieni sosiaalinen paine

Otetaas vielä toinen esimerkki tilanteesta, joka on monille hyvin mystinen koiran käytöksessä. Puhutaan koirasta, jolla on ongelmia ihmisiin suhtautumisen kanssa. Sellainen koira, jolla on aika paljon kuitenkin toimintakykyä eli se ei passiivisena välttele ihmisiä, vaan sellainen pölkkypää joka jatkuvasti änkeää itsensä sille liian vaikeisiin tilanteisiin. Tässä yksi elävän elämän esimerkki, tämäkin karjakoira, nuori narttu.

Koira näkee ihmisten lähestyvän vapaana ollessaan. Se lähtee juoksemaan niitä kohti kootulla pomppulaukalla, häntää matalalla nopeasti heiluttaen, huulet kireinä ja silmät sirillään, kroppaa heiluttaen. Kun se pääsee ihmisten jalkoihin, se käy istumaan ihmisen jalkaan kiinni, korvat päänmyötäisesti heiluen ja edelleen vähän väkkäränä liikuskellen. Kun ensimmäinen ihminen yrittää sitä koskea, se puree.

Tässä taas tuntuu että mitään logiikkaa koiran käytöksellä ei ole: mitäs hittoa se nyt sitten menee säätämään sinne vieraitten ihmisten luokse, jos se ei sitten kerran halua, että siihen kosketaan.

Koska sosiaalinen paine. Kun ihmiset ovat kauempana, koira kokee sosiaalisen paineen sellaisena, että sen pitää päästä se purkamaan tietyillä sosiaalisilla käytöksillä: tervehtimisellä. Sellaisella tervehtimisellä, että se pääsee kertomaan että se on ihan pieni ja vaaraton koira vaan, yhtään hän ei ketään halua uhata ja olispas kiva jos kukaan ei tekis pahaa tälle pienelle ja vaarattomalle koiralle. Kuitenkin kun ihmiset tulevat lähemmäksi, paine muuttuu. Koiran ensimmäinen sosiaalinen paine lähteä tervehtimään ihmisiä ajoi sen liian vaikeaan tilanteeseen, ja painetta kasaantuu tilanteessa enemmän kuin koiran hermot pystyvät kannattelemaan. Koira yrittää purkaa painetta liikkeellä (pomppiva laukka ja heiluminen) ja se elehtii paljon paineensa mukaisesti. Mutta kun nämä eivät riitä paineen purkamiseksi ja paine tekee vielä nopean ja ison lisääntymisen ihmisen kumartuessa sitä koskemaan, se purkautuu hampailla. Mikäli tälle nimenomaiselle koiralle olisi annettu enemmän tilaa, eli omistaja olisi esimerkiksi sanonut että koiraan ei saa kiinnittää nyt mitään huomiota, se olisi todennäköisesti jatkanut paineensa purkamista juoksentelemalla kunnes se olisi pystynyt rauhallisemmassa mielentilassa palaamaan ihmisten luokse ja hyväksynyt kosketukset.

Eli tämä on yksi syy, minkä takia itse koen että koiran painetta pitää yrittää ymmärtää. Useasti koirat eivät tietyn paineen saatuaan enää toimi ns. syyntakeellisesti, eli niillä ei olekaan enää mitään muuta vaihtoehtoa kuin purkaa se paine sille koiralle luontaisella tavalla. Ei koiralla silloin ole luontaisesti päässään tällaista vaihtoehtolistaa, jota se käy läpi.

1. Naapurin koira rähisee aidan takana ja se vituttaa rankasti, miten toimin.

a) kävelen kauniisti ohi koska tiedän että aita on välissä joten turhahan tässä on ruveta möykkäämään
b) jätän möykkäämättä koska tiedän että jos olen hiljaa, siitä seuraa jotain mukavaa
c) jätän myökkäämättä koska tiedän että jos en ole hiljaa, siitä seuraa jotain epämukavaa
d) no paskaaks tässä, "HEI JÄTKÄ ÄLÄ ALA MULLE!"

Koska koiran paine ajaa sen sille luontaiseen käytökseen ilman että koiralla olisi mitään mahdollisuutta muuttaa sitä käytöstään. Ja tämä on se syy, minkä takia me niitä koiria koulutetaan. Voimme joko opettaa sen purkamaan paineensa johonkin muuhun (leluun pureminen, suoritettava tehtävä) tai opettaa sen olemaan ottamatta painetta siitä nimenomaisesta ärsykkeestä (vastaehdollistaminen).

Mutta se onkin sitten tarina seuraavaan osaan kirjoitusta.