Opetatko tehtävää, vai opitko opettamaan tehtävää?

Olen lähiaikoina huvittanut itseäni kertomalla ei-koirankouluttajasukulaisilleni, että olen menossa pääsiäisenä "kouluttamaan kanoja". Se pieni hiljaisuus, joka tästä toteamasta seuraa ja se ilme, joka kertoo selkeästi että kyllä, heidän mielestään olen mennyt täysin sekaisin, on jollain tapaa tyydyttävää.

Tietysti se pääpointti menee täysin ohi tässä mun tarinassani näin esitettynä, eli se etten minä tietenkään ole menossa kouluttamaan niitä kanoja, vaan itseäni. Ja mullehan toki kelpaa kaikki oppi mikä irti lähtee.

Tämä on myös hyvin tuttu teema kursseiltani. Enemmistö harjoituksista joita tehdään tähtää enemmän siihen, että ihminen oppisi kouluttamaan sitä koiraa, kuin siihen että koira oppisi sen tietyn asian. Koska se koira varmasti sen asian tulee oppimaan, se ei ole mikään ongelma kun puhutaan perustottelevaisuuden yksinkertaisista tehtävistä. Siinä onnistuu kuka hyvänsä. Mutta jos ihminen ei ymmärrä, miksi se toimii niinkuin se toimii, on melko todennäköistä että sekin oppi mikä koiran päähän saadaan niiden parin viikon aikana iskostettua, pikkuhiljaa hiipuu pois ja unohtuu. Mutta mikäli koiran ohjaaja oppii jotain opettaessaan koiralle sitä tehtävää, sen lisäksi että se tehtävän opettaminen onnistuu kaikella todennäköisyydellä erinomaisesti, pystyy ohjaaja soveltamaan saamaansa oppia niin että se helpottaa minkä tahansa muun asian opettamista jatkossa. Eli tästä päästään taas siihen perinteiseen "kala vai onki" - asetelmaan.

Yksi yksittäinen liike, jonka kanssa hetkittäin iskee pieniä turhaumia tämän asian tiimoilta on kapulan pito.

Kapulan pito tokossa tulee nykyään jo alokasluokassa, ja täytyy sanoa että vaikka itse pidänkin siitä liikkeestä, se on mielestäni haastetasoltaan ihan omaa luokkaansa noiden liikkeiden parissa. Eihän se vaikea liike ole opettaa - niin kauan kun sulla on koira joka ylipäänsä ottaa asioita suuhun. Monille kuitenkin liian nopeasti tullut liian suuri koulutustekninen haaste saa aikaiseksi melkolailla turhaumaa ja epätoivoa. Ja kun silloin lähdetään miettimään että miten se pito sitten opetetaan, aika usein vastaukseksi tulee pakkonouto. Eikä siinä mitään, tiedän monta koiraa joille se on ollut ehdottomasti paras tapa opettaa kapulan pitoa. Mutta missään nimessä ei enemmistölle treenaavista koirista.

Se syy, miksi mua tökkii tämä niin paljon on se, että se on ollut mulla yksi sellainen liike, joka vei ajatusta palkan ajoituksista eteenpäin ihan hurjasti. Ensinnäkin, mulla oli koira jonka lähtökohtainen ajatus kapulan pidosta on se, että se ottaa sen suuhunsa tasan niin pitkäksi ajaksi, että se saa sen heitettyä toiselle puolelle huonetta. Silloin se tuntui todella haastavalta pieneltä hetkeltä saada napatuksi kiinni. Toinen on se, että aika nopeasti sitä tuli sisäistettyä myös se, että ei ole mitään asiaa heilutella sitä kättä samaan aikaan palkkavihjeen kanssa, jos haluat saada sen pidon pysymään varmana silloinkin kun rupeat sitä kapulaa koiralta ottamaan pois. Tämä oli yksi sellainen harjoitus, jossa todella pystyi huomaamaan sen oman kehityksensä.

Mulla ei ole mitään pakkonoutoa vastaan, silloin kun se tehdään oikein ja osaavasti ja koiran hyvä mielentila mielessä pitäen. Pakkonouto kuulostaa vaan inhottavalta nimenä. Mutta se syy, miksi niin toivoisin että se ei olisi ensimmäinen tapa kouluttaa tätä tehtävää, jota aloittelevat tokoilijat lähtevät opettelemaan on se, että siinä noudon sheippaamisessa olisi niin paljon ihan älyttömän käyttökelpoista oppia joka ei tekisi yhdellekään tokoilijalle pahaa. Mua harmittaa niiden ohjaajien puolesta se, että niin hyvä koulutusosaamisen harjoitus menee sivu suun.

Joskus kuulin yhden mietelauseen, joka tästä hieman tulee mieleeni. Jotakuinkin se meni tähän malliin: Kun opettelet ensimmäistä kertaa polkupyörän käyttöä, pääset aluksi lujempaa jos juokset pyörää kantaen.