Miten luodaan visio?

"Wau, vähänkö toi näytti hienolta!"

Tän tunteen tunnistaa varmasti kaikki. Ne ovat niitä sykähdyttäviä hetkiä, kun huomaat että koira suorittaa jonkun tehtävän, jonkun asian sellaisella voimalla, tarkkuudella ja asenteella, että henki meinaa salpaantua. Suoritus näyttää vaivattomalta, viimeistellyltä ja tyylikkäältä. Tai minkätyylinen suoritus nyt kehenkin vetoaa eniten.

Olen oppinut ajattelemaan niin, että se sykähdys joka tuollaisella hetkellä tapahtuu, on asia jota haluan vaalia. Miten usein se onkin niin, että ne sykähdyttävät hetket tapahtuvat joidenkin toisten koirille niin, että itse on vain sivustakatsojana ja ihailijana - ehkä siksi että silloin kun oman koiransa kanssa saavuttaa samankaltaisen osaamisen tason, on sitä treeniä takana jo niin paljon että hetkellistä flash - efektiä ei tule, vaan jotain muuta: tyydytys siitä, että työ on tuottanut tulosta.

Se, miksi näitä tilanteita pitäisi vaalia on se, että se on osa sitä visiota, joka tekee koiraharrastelijasta koiraharrastajan. Treenata voi ilman visiotakin, ja nauttia siitä paljonkin, mutta intohimoon tarvitaan visio.

Visio ei ole sama kuin tavoite. Tavoitteet ovat konkreettisia asioita, joihin aktiivisesti pyrimme ja joita meidän tulisi pystyä saavuttamaan ajan kanssa. Myönnän ihan auliisti sen, että mun koirillani ei ole sitä mitä tarvitaan, että saataisiin aikaiseksi sellaisia suorituksia, jotka liittyvät joihinkin visioihini koiraharrastukseen liittyen. Olin minä miten onnistunut koulutuksessani hyvänsä, eivät fysiikan lait anna periksi sitä että tuollainen knääpänen töppöjalkainen karjakoira saisi itsestään sellaista vauhtia irti kuin pitkäjalkainen bortsu tai yhtä paljon voimaa kuin maliuros. Eivätkä ne silloin ole myöskään tavoitteina. Mutta visio on eri asia.

Visio on vahvasti tunnepohjainen asia. Vision kautta pienistä asioista muodostuu isompia kokonaisuuksia. Otetaan esimerkiksi takapään käyttö. Joskus silloin kun Katla oli ihan pieni, en ollut vielä törmännytkään sellaiseen asiaan kuin takapään käyttö tokossa. Ei siitä kukaan silloin puhunut, niissä porukoissa joissa silloin treenasin. Sitten yksissä treeneissä katsoin yhden koiran (lyhytkarvainen collie) perusasentoon tuloa. Tämä koira oli hyvin innokas treenaaja ja selkeästi treenannut paljon takapään käyttöä, joskin aavistuksen verran omalaatuisella tavalla. Luoksetulossa se juoksi tuhatta ja sataa kohti omistajaa, ja yli metrin päässä ennen omistajaansa se heitti itsensä kiepillä niin, että se päätyi perusasentoon peruuttamalla melkoisen pitkän matkan. Sen lisäksi että tämä oli mun mielestäni hillittömän hauskaa, se selkeästi teki myös suuren vaikutuksen, koska muistan sen hetken edelleen kuin eilisen päivän vaikka siitä on varmaan se seitsemän vuotta aikaa. Ja ihan noinkin pienestä asiasta lähti liikkeelle se, että aloin kiinnittää huomiota koirien perusasentoon tulon tekniikkaan, takapään käyttöön ja tietysti korvat sauhuten rupesin miettimään, millä saisin omille koirilleni sitä opetettua. Ja sillä tiellä ollaan edelleen, ja yhä edelleen mua jaksaa sykähdyttää joka kerta kun näen että koira osaa todella käyttää kroppaansa kauniisti seuraamisessa.


Toki olisin tähän samaan asiaan törmännyt ennemmin tai myöhemmin, ja nykyäänhän et voi missään porukoissa treenata törmäämättä ennemmin todennäköisemmin kuin myöhemmin takapäänkäyttöharjoituksiin. Mutta se, miksi koen että niitä "wau" -hetkiä pitää vaalia ja arvostaa on se, että ne voivat kantaa harrastuksessa hyvin pitkälle.

Visio ei ole pelkästään yhden yksittäisen asian, kuten vaikka tuo takapäänkäyttö, arvostamista. Visio on sitä, kun kaikki nämä pienet, yksittäiset hetket luovat kokonaisuuden, josta tulee se treenaamisen tunneydin. Visio on pitkälti tunneperäinen liikkeellepotkija harrastuksessa. Eli mun neuvoni tähän pakkaspäivään: etsi oma "wau"si.