tiistai 1. syyskuuta 2015

Entä sitten jos koira ei sovi käteen?

Yksi koiraharrastajaryhmä, jota hieman säälin ovat ihmiset, joiden ensimmäinen harrastuskoira on helevetin hyvä. Näitähän on, sellaisia koiria joita et saa pilattua et sitten millään. Otat johonkin treeniin satunnaisotannalla 10 erilaista vihjettä erilaisilta treenaajilta ja vähintään yhdeksän niistä ohjeista toimivat sille koiralle täydellisesti. Pari toistoa johonkin tehtävään niin koira oppii sen ja osaa tehdä sen siitä lähtien aikalailla aina. Koira jonka saat kisakuntoon sillä että kokeilet, tekeekö se samat asiat ilman nakkia kuin nakin kanssa ja toteat että kyllä, kyllä se vaan tekee.

News flash: kyllä, tällaisiakin koiria on. Ihan oikeasti. Uskokaa pois.

News flash 2: Ei, kaikki koirat eivät toimi tällä tavalla. Ihan oikeasti. Uskokaa pois.




Yksi hyvin, hyvin inhimillinen puoli kouluttamisessa on se, että jos koirasi on lahjakas jossain asiassa, siitä aina ottaa itselleen osan kunniaa, koska eihän se puoli tulisi koirassa esille ilman ohjaajaa. Ja pitääkin ottaa! Ongelma tulee siinä kohtaa, kun kuvitellaan että koirasta on saanut tehtyä sellaisen omin pikku kätösin. Ja jossain vaiheessa, mikäli käsissä ei ole myös koiraa joka tehokkaasti palauttaa ohjaajan maan pinnalle (kiitos tästä sinulle, Katla, ikuisesti ja aina), alkaa ajatusmaailma pakostikin muuttua. Sille ei vaan voi mitään. Sitten kun ne samat asiat, joilla sen toisen koiran saattoi saada toimimaan, eivät toimikaan jollekin toiselle koiralle, tulee joskus se kaikista tuhoisin, väärin ja inhimillisin erehdys. Pienen pieni ääni takaraivoissa, joka kuiskaa niin hiljaa ettei sitä edes itselleen aina voi myöntää: tämä koira ei toimi niinkuin sen pitäisi.

Koiraharrastuksissa etenemisessä ongelmia on hyvin usein ohjaajilla, joiden ensimmäinen harrastuskoira on ollut todella, todella hyvä - jonka jälkeen käteen tulee koira, joka ei olekaan.

Ohjaajat, joiden ensimmäinen harrastuskoira on sellainen peruskoira että sen kanssa saa vääntää kättä siitä, tästä tai tuosta asiasta että sen saa toimimaan, opettaa jotain todella perustavanlaatuista koiraharrastuksesta. Etenkin ensimmäistä koiraa useimmiten rakennetaan hirveällä innolla ja tavoitteet melko matalalla. Ja vaikka varmasti valitetaan paljonkin niistä koiran ominaisuuksista jotka tekevät siitä vaikean, se ensimmäinen koira yleensä aina pystytään ottamaan vastaan sellaisena kuin se on. Se ensimmäinen koira määrittää todella paljon sitä, minkälaiset koirakädet ohjaaja kehittää. Mutta minkälaiset valmiudet ensimmäinen harrastuskoira antaa seuraavaa koiraa varten?

Valokuva-aarre vuosien takaa: Rini, Mio ja Olivia junnuina. Kuva: Aija

Mikäli ohjaaja on tottunut siihen, että koira istuu käteen kuin hansikas, voi olla hyvinkin suuri shokki saada treenattavaksi sellainen koira, jossa on ominaisuuksia joiden tukemiseen tai sammuttamiseen joutuu tekemään todella pitkälinjaista ja systemaattista työtä. Toisille ohjaajille se on ihan itsestäänselvä osa koiraharrastusta.

Katlan kanssa tämä rakentaminen tuli ensimmäistä kertaa esille mun harrastusurallani. Mio oli koira joka vaan toimi. Toki sen kanssa sitten niitä elämänmittaisia projekteja oli se ihmisiin ja koiriin suhtautuminen ja tietynlainen poikki ja pinoon -suhtautuminen tokoon, mutta työskentelyinnon tai keston kanssa en muista painineeni kuin kerran sen ollessa vuoden ikäinen. Sen jälkeen treenaaminen oli sen kanssa hyvin yksinkertaista: se vaan toimi. Paitsi jos se oli kipeä. Eli jos toko tökki, särkkäriä naamaan. Muutoin se puksutti menemään kuin junan vessa. Aina se teki asiat juuri niin hyvin kuin osasi.

Katla taas... Katlan kanssa käveltiin vähän pidempi tie. Virehän kyllä nousi, sen jälkeen kun se esiin saatiin kaivettua, mutta se kesto. Jos jostain olen ylpeä Katlan kanssa, niin niistä parista kokeesta jossa se piti vireen korkealla koko kokeen ajan, koska siihen jos mihin meni nimittäin hartiavoimia ja työtunteja. Katlan kanssa tuli opeteltua ihan erilainen tapa treenata: pikkuhiljaa suostuttelua koiralle, että se availisi itsestään sitä toista puolta, sitä kiihtymystä ja intoa. Todella pitkä tie, mutta hyvinkin mahdollista toteuttaa, kun vaan jaksaa rauhassa työstää. Toivon, että jatkossa koirani olisivat hieman helpompia tukea hyvään vireeseen harrastuksissa. Toivon kuitenkin myös, että en koskaan unohda, minkälaista oli treenata myös vähän toisenlaista koiraa, ja etten koskaan sortuisi ajattelemaan, että koira ei vaan toimi niinkuin sen pitäisi, jos se ei toimi tavalla joka tekisi mun harrastamisestani helppoa ja kivaa. Toivon, että pystyn muokkaamaan itseäni koiran mukaan, enkä vain koiraa itseni mukaan.

On ihan todellista totta, että kaikki koirat eivät sovi kaikkien ohjaajien käteen. Eikä tarvitsekaan sopia. Mutta yksi asia on ihan selvää: mikäli yritämme saada toisilleen sopimattoman koiran ja ohjaajan pelaamaan yhteen, lähtökohta ei voi olla se, että vain koiraa muokataan. Ohjaajan on tultava vastaan. Silloin tärkeää on säilyttää se yhteys ja kipinä sen koiran kanssa, joka tekee siitä yhteisen kielen hakemisesta mielekästä.

Syvällisiä aatoksia aiheuttaa seuraavan pennun etsiskelyt. Tällä hetkellä kuitenkin valitettavasti näyttää siltä että Rita ei ole nyt se koira joka mulle opettaa, miten itseään muokataan koiralle sopivaksi ohjaajaksi silloin kun koira ei tunnu käteen sopivalta. Joku aika sitten muistin erään lauseen jota Mion loppuaikoina hoin. "Jos mä joskus saisin samalla tavalla toimivan koiran kuin Mio, voisin kuolla onnellisena". Kattelin Riittaliisaa ja vähän tuppasi hymyilyttämään.

3 kommenttia:

  1. Kiitos, kiitos, kiitos, juuri näin! Mulla ei tarttis kirjoittaa mitään, kun joku pätevämpi pukee ajatukset sanoiksi. Niin kuin sen, saako koiraan olla pettynyt ja niin kuin tämän ja niinkuin..:D

    Sepustin muutamia omia ajatuksia tähän liittyen välittömästi julki, ikään kuin pintaraapaisuna.

    https://supamanstyle.wordpress.com/2015/09/02/sananen-hanskaan-sopivasta-koirasta-inspired-by-etoelava/


    VastaaPoista
  2. Kiitos hyvästä tekstistä! Minunkin oli pakko jakaa tekstiäsi ja pohtia aihetta:

    http://olipakerranpriya.blogspot.com/2015/09/olipa-kerran-koira-mittatilaustyona.html

    VastaaPoista
  3. Mä olen niin onnellinen (näin jälkikäteen) siitä että ensimmäinen koira on Jumi. Jumi the väännettiin kaikesta nuorena-koira. Jumin kanssa ei montaakaan asiaa saanut ilmaiseksi, mutta kun sen kanssa jaksoi vääntää, on se nyt seniori-iän kynnyksellä mitä mahtavin koira (ei ehkä edelleenkään kisoja ajatellen se kaikista kivoin kuitenkaan). Se mikä Jumissa on parasta, on sen antama kontrasti näille sen jälkeen tulleille koirille. Siksipä Väsy on saanut nimityksen Ihmelapsi. Miten voi pentu oppia asioita niin helposti?

    VastaaPoista