Tärkeä virhe

Aika paljon on ehtinyt taas tapahtua tässä päivitysten välissä. Olen muuttanut koirien kanssa kerrostaloon kämpästä löytyneen homevaurion takia, Mauri ehti täyttää jo vuoden ja Riittaliisa alkaa pikkuhiljaa väläytellä sellaista työskentelyä että sitä voisi varovasti ajatella omistavansa kisakoiran. Nyt olemme korkanneet tokokisat (184p KP) sekä rally-tokosta keränneet RTK1:n (3 x 100p ja sijoitus 1.,2., & 1.). Nyt tuntuu siltä että päästään vihdoin peliin kiinni. 

Muuramen kisoissa Rita 100p. 1.sija RTK1 ja lainakoira Messi "Mestari" voi 88p. 1.sija.

Kirjoittelin myös pitkät pätkät Maurista sen synttäreiden kunniaksi, mutta se kirjoitus katosi jonnekin bittiavaruuden ö-mappiin, joten voi olla että internetistä meinasi loppua tila liiallisen Maurihehkutuksen takia. Todettakoon vain, että niin hieno ja mulle käteen sopiva koira.

kuva (c) Heli & Jouni

Mutta sittenpä aiheeseen eli tärkeään virheeseen. Ja nyt puhun virheestä kategorisesti, enkä mistään tietystä mokasta, vaikka monia tärkeitä sellaisia on matkan varrelle sattunut jotka helposti hyppäävät mieleen. Sellaisia mokia joissa ohjaaja on tehnyt jotain ihan idioottimaista, tai sitten ihan vaan huolellisesti ja pikkutarkasti on työstänyt jotain asiaa ihan päin helvettiä useita kuukausia. Tai sitten "koiran mokat" - koira joka näytön paikassa tekeekin jotain ihan muuta kuin mitä ohjaaja on kuvitellut koiralleen kouluttaneensa.

Olen aikaisemminkin sivunnut asiaa, mutta nyt haluan vielä palata siihen siksi, että se ilmiö että pelätään sitä virhettä on niin iso asia että se käytännössä joskus halvaannuttaa oppimisprosessin.

Mitä täydellinen suoritus opettaa meille? Ei tasan tarkkaan mitään. Viekö se eteenpäin? No ei todellakaan. Ellei ohjaaja vaan sattunut tarvitsemaan jotain itsetuntobuustausta. (Nyt kun asiasta mainitsin niin kolmen vuoden takkuamisen kanssa Ritan kanssa tuntuu siltä että taisin kyllä todella tarvita tuota kolmen satasen aloitusta uralle. Teki hyvää, en voi kieltää. Täydellisiä suorituksia ne ei silti tietenkään olleet, mutta hieman lämmittää silti perfektionistin sydäntä.)

Haku on tullut uusimpana lajivalikoimaan ja ai että mä nautin tästä!

Tässä työssä olen joutunut miettimään todella paljon virheen tekemistä ja sen seurauksia. Koska olen perfektionistiluonne, perinteisesti olen ottanut aika raskaasti jos koirat toimii huonosti. Sitten lisätään tähän vielä sellainen paine olla aina hyvä siksi, että itse kouluttaa. Jossain vaiheessa sain aikaiseksi ihan kauheat suorituspaineet koirien kanssa niin, että jos tiesin että joku katsoo meidän treeniä, saatoin esimerkiksi treenata vain niitä liikkeitä jotka olivat hyvällä mallilla. Tosi kehittävää, eikö niin?

Tällä hetkellä voin sanoa melko hyvin karistaneeni moiset typerät ajatukset ihan siksi, että jumalauta että siihen jää helposti tällainen ihminen kiinni. Jos jossain tilanteessa rupeet miettimään että ei saa mokata ei saa mokata ei saa mokata, sitä halvaantuu ihan täysin siihen tilanteeseen. Ja heti jos joku tulee heiluttamaan sitä korttitaloa, homma murenee käsiin. Joten olen heivannut (suurella vaivalla kylläkin) typerät suorituspaineet ja tätä nykyä kehtaan tehdä vaikka kenen edessä niitä liikkeitä jotka toimii surkeimmin, testata ihan älyttömiä eläinkokeita ja sössiä asiat täydellisesti. 

kuva (c) Heli & Jouni

Olen tehnyt myös tietoisia päätöksiä tämän asian eteen. Olen alkanut nyt muutamissa viikonloppukoulutuksissa nosen osalta tehdä niin, että ennen luento-osan alkua otan Maurin ja teen sille etsinnän. Vieras paikka, paljon ihmisiä pienessä tilassa ja nuori koira - ei todellakaan mikään pomminvarma yhdistelmä ja aiemmin olisin varmaan tukehtunut niihin worst case scenarioihin ennen kuin saan koiraa edes autosta ulos. Tätä nykyä totean, että noi on niin hyviä treenitilanteita Maurille, ja koulutus lähtee niin kivasti käyntiin sillä että jutellaan yhdessä läpi että mitä siinä koiran etsiessä oikeastaan tapahtui ja mitä ihmiset näki, että otan sen epäonnistumisen riskin ilolla vastaan.

Se, miksi taas kerran jaarittelen itsestäni ja koiristani johtuu siitä että tunnistan saman suorituspainesyndrooman niin monessa treenaajassa. Usein siihen liittyy jokin "näytön paikka", kuten juurikin asiantuntijarooli, hyvin pärjänneen helpon koiran jälkeen vähän heikompi koira käsissä, tai minkä tahansa korttitalon kukakin nyt on itselleen rakentanut. Tyypillisiä oireita näille ihmisille (ja minulle, vielä joku vuosi taaksepäin) on tiettyjen koulutustilanteiden tai harjoitusten välttäminen, jossa koiran puutteet voisivat tulla esiin, koulutuksissa suurien ongelmien sivuuttaminen ja hyvin toimivien kokonaisuuksien detaljien esittelyä, epäonnistumisen pelkoa kisatilanteissa ja loputtomat selittelyt sitten jos se koira vilauttaa sitä ongelmaansa. 

Maurin uusi "pikkusisko", kaverini koira Lempi 

Olin joskus ehkä reilu vuosi sitten Korrien koulutuksessa. Tehtiin Ritan kanssa kisanomainen alokasluokka, tai tää oli suunnitelma. Koiralla flippasi välittömästi kun yhdistettiin vieras kenttä, yksi vieras ihminen ja ohjaaja jota jännitti. Se huusi mulle seuraamisen ja huusi mulle liikkeestä maahanmenon, jääden paikalleen kiljumaan seisten maahanmenokäskystä. Lopetettiin siihen. Tämä on yksi tapahtuma jota aina palaan muistelemaan. Kouluttaja oli ihanan rehellinen eikä edes yrittänyt löytää jotain positiivista sanottavaa suorituksesta, ja totesi vain että koirasta näkee että sitä ollaan viety eteenpäin ajatuksen kanssa, ja että hän olisi erittäin huolissaan tuon koiran kisauran suhteen. Ehkä suurimmat edistysaskeleet mitä koulutusurallani olen kokenut, ovat tulleet tuon hetken jälkeen, koska se niin selkeästi läväytti naamalle kuinka pahasti kaadutaan sitten kun se korttipakka leviää. Sitten ei muuta kuin lakkia käteen ja miettimään, mitä kaikkia virheitä Ritan kanssa oli tehty siihen mennessä, kuinka monta asiaa olin ehtinyt pilata ihan täysillä, ja sitten se viimeinen, millä tiellä ollaan edelleen: miten se korjataan.   

Rennon harrastamisen perusedellytys on se, että voit allekirjoittaa tasostasi riippumatta koiran osaamisen, jolloin voit allekirjoittaa myös ne virheet mitä se koira sillä tasollaan esittää. Ainoa tapa jolla saat koulutuksista paljon irti on hyväksyä ne virheet ja suhtautua niihin analyyttisesti ja vailla suurta tunnelatausta.

Nykyään ainoa asia joka mua ihan aidosti hävettää on se, jos en ole treenannut jotain mitä olisi pitänyt treenata, ja siinäkin koetan olla itselleni armollinen.   

Rita ekan tokokisansa jälkeen (c) Terhi Pusaaniemi