Siinä se on, aihe joka aiheuttaa minulle unettomia öitä.
Olen kerrassaan rakastunut useampaan lajiin. Olen menettänyt sydämeni tokolle jo kohta kymmenen vuotta sitten. Rally-toko oli siitä luonnollinen lajilisäys. Jälki on kutkuttanut pitkän aikaa ja aina kun kevät paljastaa hangen alta metsät, alkaa kutina lähteä ajamaan jälkeä. Ja viesti, voi viesti. Mutta entäpä agility? Vaikea, kiihkeä, kutkuttava agility, laji josta olen uneksinut niin pitkään ja jota niin pitkän aikaa en ole koirien terveyspulmien puitteissa pystynyt treenaamaan. Ja uusin palava intohimoni nosework.
Ai että mikä ongelma tässä on? Ei mikään. Ei kerrassaan mikään niin kauan kun voitan lotossa sen verran rahaa että voin käyttää koko loppuelämäni pelkästään treenaamiseen ja pystyn hankimaan pari-kolme treenikoiraa vielä lisää saman tien. Sitten ei ole yhtään mitään ongelmaa.
En osaa treenata vain vähän. Joko treenaan kunnolla tai en treenaa ollenkaan. Laji kuin laji, kerta-pari viikkoon ei vaan riitä. Ja vaikka pitkälle pääseekin ihan vaan muutamien minuuttien toistoseteillä kun niitä tekee pitkin päivää, niin jossain kohdassa tulee seinä vastaan: nyt ei vaan voi treenata enempää. Ja silloin jos olet jakanut sen kaiken käsillä olevan treeniajan kolmelle-neljälle eri lajille, et ole oikeastaan päässyt puusta pitkälle missään niistä. Se ei vain toimi.
Ensimmäinen asia, joka helpottaisi tässä kohtaa olisi se, että karvaisia treenikavereita olisi enemmänkin kuin yksi. Toki Katlakin edelleen treenaa noseworkkiä, mutta muut lajit on sen osalta jo rajautuneet pois. Jolloin minulle jää yksi Riittaliisa jonka harteilla on pääasiassa treenihimoisen omistajan tyytyväisenä pitäminen. Luojan kiitos se on koira joka tekee mielellään. Mutta rajansa on silläkin, ja se on jatkuvassa syynissä etten vaan treenaa sitä liikaa. Ritan lepopäivät ovat minun kitupäiviäni. Kun voisi tehdä ja treenata ja edetä jo.
Asiaa paljon pohdiskeltuani päädyn aina samoihin ajatusuriin. Lajeja on liikaa. Pitäisi oppia hömppätreenaamaan jotain niistä: jostain niistä tehdä se kerta viikkoon -hupailulaji. Että tuntuma pysyisi ja vähän etenisikin, mutta jonka kanssa ei antaisi periksi liialliselle treeniahmimiselle. Ja valita maksimissaan kaksi lajia, joihin oikeasti panostaa. Ja tämä, ystäväni, on ihan mahdoton valinta. Odotettavissa on vielä lisää unettomia öitä. Erikoistuminen ei ole ainoastaan sitä, että seuraa intohimoaan - se on myös sitä, että jonkun toisen rakkaan intohimon osaa hylätä, haudata ja jättää taakseen. Tai lotota ihan perkeleesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti