Minustako high performance -treenaaja? Osa 6: Treenaa silloinkin kun ei huvittaisi

                               Tämä teksti on se, jota tästä kirjoitussarjasta mietin pisimpään. Kyselin ihmisiltä heidän tuntemuksiaan ja näkemyksiään ja joiltain osin ne olivat kanssani eriäviä. Että harrastuksen tulee olla energian lähde eikä riippakivi, hieman mukaillen lainaten. Mutta tarkoittaako se sitä, että treenaamaan lähteminen on täysin riippuvainen siitä, että ohjaajalla on hyvä fiilis treenaamaan lähdöstä? Mielestäni ei.

Kun aloitin koiraharrastusta, pari ensimmäistä vuotta meni sellaisessa innostuksen hattarassa, kun lajin treenaamiseen oli niin pahasti koukussa että luennoilla oli vaikeaa keskittyä aiheeseen kun treenipäiväkirja poltteli repussa ja laski tunteja, milloin pääsee kotiin ja treenaamaan koirien kanssa.

Se koukutus loppui koirien sairastelun alkaessa, eikä harrastaminen ole sen jälkeen ollut koskaan samanlaista, enkä usko sen koskaan enää olevankaan. Tällä hetkellä olen hyvin onnellinen siitä että minulla on yksi pääasiassa oireeton harrastuskoira, ja osaan arvostaa jokaista treeniä sen koiran kanssa. Mutta koska täysin oireettomaksi sitä ei voi tituleerata, jokaista treenipäivää varjostaa se pieni synkkä pilvi joka muistuttelee säännöllisesti, että tämäkään onni ei välttämättä ole pitkäaikaista. Ja se pieni pilvi tekee sen, että vaikka treenaaminen on parhaita asioita elämässäni, samanlaista jatkuvaa euforista pöllyä se ei enää ole.

En suostu siihen, että omat mielentilani saisivat vaikuttaa siihen, treenaanko koirieni kanssa vai en. Enkä siihen että väsymys tai ärtymys tai huono fiilis tulisivat esteeksi treenille. Ainoa este treenaamiselle jonka suostun hyväksymään on koirien tai minun terveyden pettäminen ja ennen kuin se tapahtuu, pidän kiinni niistä asioista joihin pystyn vaikuttamaan: en voi aina vaikuttaa vallitseviin olosuhteisiin, mutta voin vaikuttaa siihen, miten niihin reagoin.

Mikäli treeneihin lähdön prosessi alkaa aina itsetutkiskelulla sen suhteen, että huvittaakos minua nyt tänään lähteä treenaamaan vai olisiko nyt tänään kivempaa maata sohvalla ja nukkua päikkärit, voi hyvinkin olla mahdollista ettei itsestään saa irti niin paljon treenien suhteen kun oikeastaan haluaisi saada. Silloin olisi hyvä hetki käydä pieni keskustelu itsensä kanssa siinä asiassa, että kannattaako jäädä itse itsensä uhriksi jonkun niin pienen asian kuin mukavuudenhalun takia. Mikäli jokaista treenikertaa ei edellä suuri ilon ja odotuksen ilotulitus, se ei tarkoita sitä että olisi treenaajana jotenkin rikki tai hyödytön, niin kauan kun sitä omaa treenaamistaan tai treenaamattomuuttaan ei sido niihin tunteisiin.

Mikäli treenaaminen itsessään tuottaa huonoja fiiliksiä, silloin voi olla aika ottaa pieni time out ja miettiä asiat läpi rauhassa uudelleen.

Itse koen pääseväni helpolla. Riittää että saan mukavuudenhaluiset luuni raahattua kentän puolelle, koirat hoitavat loput. Niillä ei tunnu olevan sellaista vaihtoehtoa päässään, että ei huvita treenata. Ja jos joku asia vielä ainakin toistaiseksi on helppoa, on antaa sen tarttua itseensä.