Onko vietistä tullut mörkö?

Tällaisen ajatuksen herätti tämä ylen uutinen tällä kertaa. Kertakaikkiaan upea uutinen, ja en voisi enää sydämellisemmin ottaa tätä muutosta vastaan.

Kuitenkin hieman korvaani kalskahti tämä lause:

"Pasasen mukaan aiemmin Rajavartiolaitos hyödynsi koulutuksessaan nykyistä enemmän koiran luontaisia viettejä. Seurauksena oli, että koirat kävivät kierroksilla ja olivat ajoittain stressaantuneita."

Miksikö tämä kalskahtaa korvaan? Koska asiaan ei paneuduta sen kummemmin, ja asiaan perehtymätön ihminen voi aika helposti tässä vetää johtopäätöksen että hetkinen, viettien käyttö olikin sitä samaa huttua pakotteiden ja tehottomien keinojen kanssa, kannattaa kyllä nyt vältellä sitten sitäkin.

Sanamuotohan on todella hyvin aseteltu, eli nimenomaan sana "enemmän" tekee ison merkityksen tässä lauseessa. Mutta se on vain yksi pieni sana aika isossa kokonaisuudessa.

Yhdistetäänkö vieteistä puhuminen liikaa pakotteilla treenaamiseen? Onko vietistä tullut yhtäkkiä synonyymi stressille ja hermostuneisuudelle?

Koiran viettirakenteet ovat asia, joka voidaan ihan iloisesti ohittaa koulutuksessa. Riittää että kokeilee, haluaako koira namppaa vai lelua vai rakkautta ja käytetään sitä, millä saadaan aikaiseksi sopiva vire. Vire ja mielentila ovatkin syrjäyttäneet treenikenttädiskurssissa viettitermit melko tehokkaasti. Eikä siinä ole mitään haittaa. Mutta siinä vaiheessa kun vieteistä puhumisesta tulee mörkö, jotain menee kyllä pahasti pieleen. 

Harrastuskoiran oppitunti nro 1: nakki on hyvää

On ihan herttaisen yhdentekevää puhutaanko vireestä vai vieteistä: jos käytät ruokaa, lelua tai kehua, käytät viettejä. Jolloin on mielestäni ihan asiallista tarkastella tarkemmin, mitä siinä palkkaamisen aikana on meneillään ja silloin kun kaikki ei mene niinkuin strömsössä, on tarpeen ottaa tarkempaan tarkasteluun, mitä siellä viettien ihmeellisessä maailmassa oikein tapahtuu.

Sellaisilla koirilla, joilla on helposti nostettava, hyvin kestävä ja suoritukseen nähden hyvin lähellä ideaalia oleva vire, on usein yhtä tyhjän kanssa lähteä analysoimaan sitä koiraa viettitasolla. Ne työkalut mitä sen koiran kanssa toimimiseen tarvitaan on löydetty jo. Eniten viettirakenteiden tarkastelusta on ollut hyötyä sellaisten koirien kanssa, joiden paras mahdollinen työskentelyvire on vielä pahasti hakusessa.

Tyypillisimmin se tilanne jossa ensimmäisen kerran on tarpeen tarkastella koiran viettejä on se hetki kun ruvetaan leikittämään sitä koiraa ensimmäisiä kertoja treeneissä. On katsottu että tekeepäs ton toisen ohjaajan koira kauheen kivasti töitä sen lelun eteen, kokeillaan itse samaa. Ja otetaan kotoa mukaan se lelu jonka kanssa se koira tykkää kotona möheltää. Sitten tullaan kentälle ja halutaan tarjota sille koiralle se ihana lelu. Jonka jälkeen ihmetellään miksi se katsoo lelua pettyneenä ja kävelee paikalta pois.

Kuva (c) Milla M.

Pari syytä sille, miksi leikin aloittaminen treeneissä on usein ohjaajille vaikeita. Ensimmäinen on se oma palkantarjoamistapa, joka on jäänyt automaattiseksi toiminnaksi selkäytimeen. Otetaan jotain taskusta ja tarjotaan se koiralle. Namilla toimii älyttömän hyvin, ei muuta kun luukku auki ja ääntä kohti. Lelun kanssa vaste tällaiselle palkkion antamistavalle on usein aikalailla surkea. Miksi?

Toinen kohta, missä usein tulee ongelmia on se hetki, kun koira on vihdoin vähän saatu leikkimään. Sillä pikkuhiljaa alkaa silmät kirkastua. "Hahaa, täähän voiskin olla aika nasta juttu tää leikkiminen". Jolloin omistaja on onnesta pyöreänä siitä miten kivasti koira leikkii, joten nappaa lelun pois ja antaa koiralle palkkioksi namin. Seuraavalla kerralla koira ei sitten leikikään. Miksi?

Kiihtyminen kuuluu koiran elämään. 

Emmehän me näiden asioiden selittämiseen tarvita viettiteoriaa. Voidaanhan me sanoa, että no se koira kiinnostuu lelusta enemmän jos se lähtee poispäin koirasta ennemmin kuin kohti koiran naamaa, tai että se koira ei nyt halua enää sitä lelua koska se odottaa enemmän sitä namia nyt kun se äsken sai sen. Mutta toisaalta - eikö treeneihin nimenomaan tulla oppimaan jotain uutta siitä omasta koirasta? Eikö silloin olisi ihan paikoillaan käsitellä se asia sellaisella tasolla, joka pistää ohjaajan ajattelemaan koiraansa vähän uusin silmin? Eikö silloin olisi paikoillaan tarkastella sitä koiraa siitä näkökulmasta, että mitä sen viettimaailmassa tapahtui näissä tilanteissa? Miksi? Miten nämä asiat voitaisiin tehdä vielä tehokkaammin, tavalla joka puhuttelee koiran viettejä sellaisella tavalla jolla saadaan se haluttu vaste palkkaamistilanteessa?

Vieteistä puhuminen ei ole sama asia, kuin vietti-pakko-vietti -koulutus. Kukaan ei ole sitä sanaa copyrightannut pelkkään omaan käyttöönsä, eikä se tuo mukanaan minkäänlaista painotusta pakotteiden käyttöön tai käyttämättömyyteen. Vieteistä puhuminen ei ole vain palveluskoirarotuisten koirien ohjaajien yksinoikeus. Vietit kuuluvat kaikille, oli sitten ihan treenaamisen alkutaipaleella tai arvokisatasolla. Se, mitä niillä vieteillä tekee on sitten asia erikseen. Mutta niiden ymmärtäminen tai viettitermeillä puhuminen ei ole mitään rakettitiedettä, siinä ei ole mitään pelottavaa tai millään tavalla ohjaajaa leimaavaa. 

Syy sille, miksi koen tärkeänä sen, että vieteistä voi puhua ilman pelkoa väärinkäsityksistä tai leimaamisesta koiran henkiseksi pahoinpitelijöiksi on se, että koiran viettimaailman tarkastelusta löytyy usein sellaisia avaimia koiran toimintaan joita ei oikein meinaa muualta löytää. Ja usein nimenomaan niille koirille, joilta se moottori toimimiseen on vielä kateissa. 

Ette ikinä arvaa, mitä siellä heinikon takana hartaudella pureskellaan?