Periaatteita, osa 3: ole ateisti ja harrasta kokeellista koirankoulutusta

Myönnän, sana ateisti ei ihan täysin nyt täsmää siihen mitä yritän sanoa, mutta se ehkä liippaa lähimmäksi.

Ateismi, tai se tapa jolla nyt raiskaan tuota termiä omiin käyttötarkoituksiini, on asia joka liippaa lähelle koirankoulutuksessa tarvittavaa avarakatseisuutta, ja sen vuoksi ansaitsee oman periaatepostauksensa.

Koirankoulutus muistuttaa loppupeleissä yllättävän paljon uskontoa. Ihmiset rakentavat identiteettiään laji -ja rotuharrastuksen perustalle, muodostavat omia pieniä lahkojaan ja pahimmillaan tappelevat tukkanuotaisilla pitkin foorumeita oman koirankoulutususkontonsa puolesta. Vähän kaukaa haettu esimerkki? Älkääs nyt vielä, pahempaa on luvassa.

On muutama syy, miksi haluan kokea olevani koirankoulutuksellinen ateisti. Ensimmäinen ja tärkein syy on sama jota sivusin ensimmäisessä periaatepostauksessani, eli vapaus pitää katseensa auki kaikkia tiedonlähteitä käyttäen. Myös niitä, joiden kanssa on perustavanlaatuisesti eri mieltä. Mikäli uppoutuu johonkin koirankoulutususkontoon liian syvälle, huomaa jossain vaiheessa sulkevansa enemmän tiedon ovia kuin aukaisevansa. Tämä on yksi syy, miksi minun on vaikea ottaa jotakin yhtä koirankoulutussuuntausta ja maalata siitä itselleni banneri jolla julistan koko maailmalle että kyllä, olen operantti kouluttaja tai kyllä, olen viettikouluttaja, tai että olen balanced trainer. Entä mitä metodeita käytän? No se on helpompi kysymys, mutta ei valitettavasti tämän postauksen teema.

Ateismi tarkoittaa minulle myös kriittisyyden ylläpitoa. Jokainen tietää sen tunteen, että elämään astuu mahdollisuus seurata niin ison mestarin toimintaa että on valmis heittämään kaiken oppimansa saman tien kaivoon ja uskomaan jokaisen sanan, joka tuon ihmisen suusta tulee. Ja se on upea tilaisuus, todella se on. Mutta se ei saa sokeuttaa.

Aina jos joskus tuntuu siltä että pieni kouluttaja hukkuu erilaisten ajattelumallien, metodien, gurujen ja periaatteiden maailmaan, silloin teen koirasta ankkurin. Katso sitä koiraa, älä sokeudu.

Koirankoulutus ei ole uskon asia. Siihen kuuluu mitä enimmissä määrin spekulointia ja epävarmuutta ja epätieteellisyyttä, mutta uskoa sen ei missään nimessä pitäisi vaatia. Mikäli jokin tapa kouluttaa, jonkun kouluttajan ympärille kokoontunut treeniryhmä tai mikä hyvänsä koirankoulutukseen liittyvä piiri vaatii sinulta uskoa, juokse lujaa. Tai ei, odota. Opi kaikki hyödyllinen, mitä siitä piiristä saa irti, ja sen jälkeen juokse ja lujaa. Usko pois (pun intended), koirankoulutukseen ei pitäisi tarvita uskoa. Mikäli ko. piirillä ei ole näyttöä niistä asioista mitä niiden koulutusmenetelmillä saadaan aikaiseksi, on hyvä tiedostaa että jotkut asiat toimivat hyvin teoriassa - eivät välttämättä käytännössä.

Sitten toiseen otsikossa mainittuun aiheeseen: kokeellinen koirankoulutus.

Minulla on yksi mahtava treenikaveri, jonka kanssa jaamme intohimon kokeelliseen koirankoulutukseen (upeita treenikavereita on tottakai muitakin, mutta juuri tämän treenikaverin kanssa toteutamme yleensä ne kummallisimmatkin ideat). Tämä on hieman itseironinen nimitys treeneille, joissa kummallakaan ei ole mitään hajua siitä, mitä kannattaisi tehdä. Voisimme tilata kouluttajan ja lukea netistä ohjeita, mutta aika usein päätämme vaan katsoa, mitä tapahtuu. Usein treenipäivän jälkeen meillä on noin kymmenen asian lista asioista, joita ei kannata kokeilla enää tai jotka pitää osata ennakoida seuraaviin treeneihin.

Eikö tämä ole pyörän keksimistä uudelleen?

Ei. Tämä on matka koiran mieleen, ja tämä on ohjaajalle äärettömän tärkeä harjoitus. Yritämme miettiä, miten ja miksi koira toimii ja mitä siitä seuraa. Eikös siitä koirankoulutuksessa juuri ole kyse? Mitä sen opin rinnalla painaa yksi, kaksi tai kaksikymmentä treeniä jotka menevät mahdollisesti aikalailla päin hittoja siksi, että piti päästä kokeilemaan? Niin kauan kun siitä ei seuraa koiralle painetta, ja ohjaajillekaan ei sen suurempia traumoja joita ei paranneta hyvällä treenin purkamisella grilliruoan äärellä, ei mitään haittaa ole tapahtunut.

Kokeellisen koirankoulutuksen tärkein anti on se, että se pakottaa joskus (usein) epäonnistumaan ja kestämään sen. Se auttaa pääsemään koiran pään sisälle, kun ainoa lähde näille meidän pienille "eläinkokeille" ei ole jonkun muun ajatus siitä, mikä voisi toimia, vaan meidän näkemyksemme siitä, mitä koiran päässä liikkuu. Eivät ne keksimämme harjoitukset ole todennäköisesti mitään mitä kukaan ei olisi koskaan tehnyt, mutta voin vannoa, että meille ne harjoitukset (sekä ne "toista ehdottomasti, tää oli loistavaa", että "no, voi sitä joskus näinkin tehdä vaihtelun vuoksi" ja "olipa ääliömäinen idea, olisi pitänyt arvata ettei siinä käy hyvin" lopputuloksella tehdyt) jäävät hyvin tehokkaasti mieleen. Ja sitähän täällä ollaan tekemässä, oppimassa lisää koirasta ja sen kouluttamisesta.

Koulutukselliset eläinkokeet kunniaan. Ja treenikaverit, jotka lähtevät mukaan omituisimpiinkin koulutuskokeiluihin.