Tiimi Etoelävä

Arvelin että olisi ihan asiaankuuluvaa aloittaa blogitekstin kirjoittaminen esittelyllä. Eli mistä tässä kaikessa oikein on kysymys?

Pitkä tarina lyhyesti, olen Elli Kinnunen ja elän unelmaani.  Päätin aloittaa uran toiminimiyrittäjänä, koirankouluttajana, koutsina ja treenaajien perseellepotkijana. Ajatus, joka ei jättänyt rauhaan ennen toteutumistaan: "haluan edes kerran elämässäni kokeilla, minkälaista se olisi - tehdä juuri sitä työtä, mitä eniten haluan".

Ihan selkeää aloituspistettä en osaa tälle matkalle kertoa, mutta tiedän, mitkä asiat vaikuttivat siihen että olen tässä tänään. Ensimmäinen on tietenkin koirat, joille aika pitkälti pyhitän tämän ensimmäisen kirjoitukseni.

Perheessäni koiria on ollut aina, ja siitä lähtien kun hihna on pysynyt kädessä, olen niiden kanssa huidellut pitkin kyliä (ja tehnyt todella paljon todella syvälle kantapäähän kirpaisevaa opettelua). Ehkä ei ole ihme, että ihan penskana sitä ei oikein osannut arvostaa karjakoiria, joiden pääasiallinen tehtävä elämässä oli tuoda heitettyä palloa ja suunnitella naapurin villakoiran murhaa. Joten tunnustauduin olevani kissaihminen, ja jos ikinä koiran ottaisin, se ei missään nimessä olisi karjakoira. Tai jos jostain mielenhäiriöstä ottaisin karjakoiran, se olisi sininen narttu. Ehdottomasti.

Tästä luonnollisesti seurasi se, että ensimmäinen oma koirani oli Mio, punainen karjakoirauros. Miosta haluan kirjoittaa myöhemmin paljon ja hartaudella, koska niin klisheistä kun se onkin, Mio opetti minulle kaikista eniten koirista - ja tuntuu jotenkin multakasan alta opettavan vieläkin. Eli jos joskus satut tulemaan minulle asiakkaaksi, ja koirasi ilmentää jotain tiettyjä kohtuullisen ei-toivottuja luonteenpiirteitä ja huomaat minun hymyilevän autuaana - älä huoli. Se johtuu ainoastaan siitä pienestä lämpimästä tunteesta sydänalassa, kuin Mio olisi käynyt kurkistamassa ukkospilven takaa ja varmistanut että jatkossakin pidetään huolta etteivät koiranomistajat pääsisi liian helpolla koiriensa kanssa. Mio oli koira, joka opetti minulle suunnattoman paljon tahtotiloista, suhteen luomisesta, harrastamisesta, kilpailun riemusta, hyväksymisestä, kivusta ja menettämisestä.

Sitten nykyiseen koiravahvuuteen.

Katla on nyt kohta veteraani-ikäinen karjakoira, joka muodosti toisen puoliskon ensimmäisen koiraparini jin&jangia. Mio oli ohjaajapehmeä - Katla on ohjaajakova. Mio oli epävarma - Katla on peruskalliosta veistetty. Mio oli luonnostaan hyvin nöyrä - Katla... noh. Meidän suhteemme perustuukin sitten muihin asioihin.

Katla on aina ollut  hirvittävän helppo koira - kiltti, rauhallinen, sosiaalisesti älykäs, hyvähermoinen - ja haastava koira joissain asioissa. Sen tahto tehdä oman päänsä mukaan on hyvin vahva, ja yksi sen elämän motto onkin "Katla hoitaa". Katla taas on se koira, joka on opettanut minulle eniten harrastuksista - koska se on ollut myös haastavin koira harrastuskaverina. Katlan ja minun yhteiseen matkaamme on mahtunut tokoa, jälkeä, rally-tokoa, vähän agilitya ja hyvin epäonnistunut yritys juoksuttaa viestiä (jos olisin saanut sen kuvan Katlan ilmeestä kun pyysin sitä juoksemaan apuohjaajan luokse, joka heilutteli puolikasta lenkkimakkaraa ja Katlan lempileluja, meillä olisi tällä hetkellä täydellinen internetmeemi sanoille "bitch please"). Tällä hetkellä Katlan lajivalikoima on aikalailla supistunut jälkeen ja noseworkiin nivelvaivojen takia.

Katla on meidän porukkamme tukipilari, luottokoira, hiljainen haastaja ja ruoanvarastelun kolminkertainen maailmanmestari.

Sitten porukkamme nuorimmainen: Rita aka Riittaliisa, iältään puolitoista vuotta. Karjisnarttu jota mulle ei taaskaan pitänyt tulla. Suuret suunnitelmani seuraavasta koirasta ottivat u-käännöksen yhteen puhelinsoittoon siskoltani, joka alkoi jotakuinkin näillä sanoilla: "Moi, mulla olisi sulle pentu". Pari päivää ja muutama sata kilometriä myöhemmin ajelin kotiin kera pienen punaisen ystävän.

Rita on juuri se koira jota toivoin ja kaipasin. Se on räiskähteleväinen, iloinen, sosiaalinen ja kertakaikkiaan hauska koira, jonka kanssa treenaaminen on hyvin palkitsevaa. Se on koira, jonka päivittäin usein toistuviin rutiineihin kuuluu änkeytyä niin lähelle kuin se pystyy, painaa naamansa leukani alle ja hiljaa heilutella häntäänsä silittelyjen tahtiin. Ritan kanssa treenataan päälajina tokoa ja hyvinä kakkosina viestiä, jälkeä (pelto vai metsä, siinä vasta raastava kysymys - toistaiseksi olemme pidättäytyneet peltojäljessä), rally-tokoa, noseworkiä sekä pikkuhiljaa olemme lähteneet tutustumaan agilityn saloihin.


                                                   


Minä? Elli - "enkunopettaja" joka kouluttaa koiria ja kouluttaa ihmisiä kouluttamaan koiriaan. En tiedä, onko väärin sanoa että päätin viedä elämäni tähän pisteeseen, koska jollain tasolla tuntuu ettei minulla muuta vaihtoehtoa oikein koskaan ollutkaan. Silloinkin kun asiat meinaavat potkia päähän ja vaikeita asioita tulee tielle, yksi asia toimii aina jousena kenkien alla: miten harvoin, miten surullisen harvoin ihminen pääsee tekemään juuri sitä, mitä ihan kaikista eniten haluaa. Tämä on työ, josta saa olla päivittäin kiitollinen.

Toivon että pystyn täyttämään tämän blogin ajatuksilla, joita työstän päässäni koirista, kouluttamisesta, ohjaamisesta ja koirallisesta elämästä. Ja toivon hartaasti että huomaat tämän blogin olevan sinulle hyödyllinen, hauska ja rohkaiseva.

Tervetuloa!

Tiimi Etoelävä,

Elli Kinnunen & kurjakoirat