maanantai 23. toukokuuta 2016

Kaikkein tärkein elementti koiraharrastuksen tuloksellisessa treenaamisessa - asiaa hanhista ja kultamunista

Kun lähdetään miettimään että miten saadaan tuloksia koiraharrastuksessa (ja nyt ei puhuta kisatuloksista vaan ohjaajan oman arvosteluasteikon täyttämisestä), keksitään kyllä nopeasti monta eri asiaa joilla parannetaan tulosvarmuutta. Käydään seminaareissa ja koulutuksissa, ollaan valmennusryhmässä ja koiraa huolletaan ja hierotaan ja on D-vitamiinilisät ja sinkit. Ja sitten kuitenkin pyöritään ihan väärässä mielenmaisemassa kun jäädään tuijottamaan näitä asioita liian pitkään, koska nämä asiat yksissään eivät kertakaikkiaan riitä

 Tulokset eivät vain ilmaannu mystisesti jostakin, vaan tulokset ovat aina tulos tulospystyvyydestä. Ja tiedän, pahoittelen, korvaan tuon kamalan sanan heti kun opin taas kirjoittamaan suomea. Tönkkösuomitermit johtuvat pitkälti siitä että se kirjallisuus jota luen tai kuuntelen on englanniksi, eli mikäli tiedät jonkun likimain järjellisen vasteen tällekin sanalle niin kerro se mulle kommenttiosiossa. Eli asia jota haen tässä takaa on sellainen kuin P-PC balance (7 Habits of Highly Effective People, Stephen Covey) eli production - production capability balance. Käytännössä tämä sanahelinä tarkoittaa sitä, että mikään tulos ei vain leijaile taivailta ja tapahdu, vaan sen takana on aina jokin tulospystyvyys. Jokin, joka tuottaa sen tuloksen.



P-PC balance tarkoittaa sitä, että jotta saamme asioita aikaiseksi tehokkaasti, meidän täytyy löytää tasapuolinen keskittyminen näihin asioihin. Emme voi tuijottaa pelkkää tulosta, koska silloin se tuloksentekokoneisto jää hunningolle. Emmekä voi tuijottaa pelkkää koneistoa, koska silloin se tulosten tekeminen unohtuu. Jos et huolla onkivapaasi ja pidä sitä kunnossa, et saa kohta kalaa ollenkaan. Jos istut kotona vahaamassa onkivapaasi, et saa kyllä kalaa silläkään. Tarvitset tasapainon, ja sama asia pätee ihmisiin ja koiriin.

Nyt jos mietimme, että mikä tuottaa sen tuloksen - sanotaan nyt vaikka että saadaan opetettua koiralle kaunis seuraamisliike. Mikä on sen tuloksen takana oleva työ, joka sen mahdollisti? Se, että on haettu oppia jostakin tai sovellettu oman pään mukaan onnistuneesti, menty kentälle sen verran hyvin huolletun koiran kanssa ettei se aiheuta rajoitteita treenaamiseen, tehty toistoja ja voila - siinä on meidän kultamunamme, työmme tulos: seuraaminen.

Mutta mikä saa sen tuloksen aikaiseksi, että tämä meidän esimerkkitreenaajamme keksi haluta opettaa koirallensa hyvän seuraamisen? Mikä tuotti sen, että ohjaaja sai itsensä vietyä sinne kentälle päivä toisensa jälkeen ja hakemaan sitä oppia ja osaamista? Koska tämäkin on tulos jostakin, jonkun toisen asian kultamuna. Joten miksi helvetissä suurin osa harrastamisesta keskittyy siihen että tuijotetaan tuloksen tulosta, eikä sitä mikä mahdollistaa nämä molemmat? Miksi tuijotetaan kultamunaa kun hanhi seisoo vieressä?

Ja nyt minä puhun sinusta, koiran ohjaaja. Mikä saa sinut toimimaan? Koska sinä olet se hanhi, jota ilman niitä treenaamisen ja treenaamisen tulosten kultamunia ei tule. Sinä olet se ainoa tekijä johon voit oikeasti vaikuttaa, joka vaikuttaa siihen miten hyviä tuloksia saat aikaiseksi koirasi kanssa. Miten sinä tikität?

Usein tässä kohdassa mennään sille alueelle jossa ajatellaan sen tuloksen leijailevan taivaasta. Olipa kerran synkkä ja myrskuinen yö kun päähän vaan iskeytyi ajatus että olisipa kiva treenata koiran kanssa, ja sitten kuin enkelten siipien johdattamana löysimme motivaation ja sen jälkeen se kultamunakoneisto polkaistiin liikkeelle kuin itsestään.




Entä sitten kun se koneisto ei pyörikään kuin rasvattu? Todetaan että no nyt se taivallinen johdatus loppui, ei ole enää motivaatiota, ei mahda mitään. Mystisin asia ihmisten toiminnassa on se, että silloin kun itse ei toimi niinkuin haluaisi, koetaan että mikään ei voi sitä asiaa muuttaa. Usein tuntuu helpommalta muuttaa toisia ihmisiä ja muuttaa ympäristöä ja siirtää vuori muovilusikalla kuin härregud muuttaa itseään.

Mulla on ollut monta erilaista kautta treenaamisessa elämäni aikana. Oli sellainen kerta viikkoon kausi, että kunhan nyt joskus kävi ohjatusti treenaamassa. Tuloksia ei syntynyt ei sitten kerrassaan millään mutta kauhean kivaa se oli. Nälkä kasvoi. Sitten treenattiin paljon, jotain tulosta rupesi vähän syntymään mutta koneisto toimi vähän toispuoleisesti eli tiedonhaku tökki eli oltiin ns. puskatreenaajia. Sitten tuli treenimasennustreeni, eli kunhan vähän koiraa viihdytteli, tuloksia pyöreä nolla. Josta sitten pikkuhiljaa kavuttiin nykyiseen rytmiin eli ohjaaja haluaisi treenata paljon enemmän kuin koira jaksaa (johon on onneksi tulossa helpotusta piakkoin :) ).

Nämä vaiheet ovat usein sellaisia joita ihmiset pitävät jotenkin hirveän vääjäämättöminä tai määrittelevinä. Että ei voi treenata nyt kun ei ole motivaatiota, tai "ei ole aikaa" (tätä en suostu kirjoittamaan ilman heittomerkkejä ellei laji ole sellainen että pelkästään treenin valmistelu on tuntikausien projekti - useimmissa lajeissa ei ole) tai on treenimasennus just meneillään. Mutta eikö kuitenkin loppupeleissä kyse ole siitä, että tuijotetaan enemmän tuloksia kuin sitä tuloksentekopotentiaalia? Koska motivaatio ei ole taivaan lahja, eikä ohjaajan potentiaali tulosten tekemiseen ole mikään heilahteleva, ailahteleva olento jota ei voi koskaan saada kuriin. Kun tätäkin voi ystäväni treenata. Oikeasti.



5 kommenttia:

  1. Heititpä aika pahan, kyky/kapasiteetti tuottaa/saavuttaa tuloksia..? Mahtiteksti taas! Koitanpa itsekin kaivella niitä irtominuutteja tokon treenaamiseen, kun motivaatiota löytyisi kyllä eikä koirista puhti lopu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepä se! Toko on siitä kiitollinen laji kun parissa minuutissa per päivä ehdit jo tehdä monet tärkeet toistot joilla pääsee eteenpäin.

      Poista
    2. Ja joo, kapasiteetti kuulostaa heti fiksummalta :)

      Poista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. "Hanhiemon iloinen lipas" ... voi sentään! Mutta jälleen niin osuvasti kirjoitettu!

    VastaaPoista