5 yleisintä syytä miksi seuraaminen on perseestä, osa 5: Kakku ilman kirsikoita

Hitusen verran venähti tämän seuraamissarjan viimeisen osan julkaisu. Tämä johtui teknisistä hankaluuksista: ajattelin kunnianhimoisesti laittavani videopätkät jokaiseen kategoriaan liittyvistä harjoituksista. Mutta teknologia ei tottele mua joten vihdoin ja viimein luovutan. Ei videoita. Perkele.

Eli vielä viimeinen kirjoitus aiheesta seuraaminen, ainakin toistaiseksi. Mikäli jotain vielä tämän jälkeen tulee mieleen joka ehdottomasti täytyy jakaa, sitten kirjoitetaan vielä osa 6/5.

Mutta niin, nyt puhutaan niistä asioista, jotka tekevät seuraamisesta ehjän kokonaisuuden. Eli ne pienemmät osa-alueet siinä seuraamisessa, jotka pitäisi muistaa hioa valmiiksi, ettei menisi vaan suoran marssimiseksi.

Käännökset

Eli ensimmäiseksi tietysti yhtäaikaset ja teknisesti siistit käännökset. Tämä vaatii koiralta sekä hyvää skarppiutta ohjaajan liikkeeseen reagoimisessa sekä riittävää kehonhallintaa, jotta se käännös pystytään suorittamaan sekä yhdenaikaisesti että siististi.

Tyypillisesti vasemmalle käännyttäessä (ja siis sama pätee tottakai oikealla seuruuttaessa oikealle käännöksessä) ongelmiksi muodostuu joko se, että koira ei osaa käyttää kroppaansa oikealla tavalla. Jolloin se saattaa fuskata käännöksen. Tällöin koira usein pysähtyy ohjaajan kääntyessä ja lähtee mukaan siitä asennosta vasta kun ohjaaja on itse suorittanut käännöksen. Tällöin iso osa siitä käännöksestä jää tavallaan kokonaan suorittamatta.

Toinen tyypillinen ongelma käännöksessä on se, että koira ajattelee oikeaa asiaa eli ohjaajan vierellä pysymistä, mutta ei löydä sitä motorista liikerataa jolla suorittaa se oikein. Usein tällaiset koirat tekevät jonkunlaisen piruettiloikan ohjaajan vierellä pystyäkseen pitämään käännöksen oikea-aikaisena.

Käännös koiraa kohti ei ole ainoa käännösongelma, vaan hitusen helpompi treenattava -  mutta ihan yhtä tärkeä treeni on pitää huoli siitä että se koira tulee mukana myös kun ohjaaja kääntyy poispäin koirasta. Tässä toki se tyypillinen murhe on siinä että koira jää laahaamaan jäljessä eikä skarppaa riittävästi kääntyessään. Tyypillisesti tämä ongelma ilmaantuu esille rally-tokossa, kun tehdään juosten spiraalia koirasta poispäin kääntyen. Etenkin jos koiralla on herkkyyttä lähteä tarjoilemaan puolenvaihtoa selän takaa vähän turhankin hanakasti, voi sillä pienellä takana laahaamisella olla vielä isommatkin seuraukset kuin vain epäsiistin näköinen käännös.

Kiinni ohjaajan liikkeeseen
Ohjaajan liikkeeseen kiinnittyminen on tärkeä osa käännöksiä, mutta satunnaisesti pieniä epätarkkuuksia löytyy myös temponvaihdoista - koira porhaltaa omaa vauhtiaan eikä olekaan oikein mukana ohjaajan vaihtaessa tempoa. Tähän vaivaan antaisin avuksi vittumaisen pysähtymisen treenin, joka pitää huolen siitä että koira on skarppina ohjaajan liikkeessä, eli lähdet tekemään ylivaikean harjoituksen kautta koiralle ymmärrystä siitä, että löperöinnistä ei tipu palkkaa vaan on oltava tarkkana.. Tätä suosittelen lämpimästi myös koirille, jotka kiinnostuvat seuraamisesta enemmän silloin kun siinä on mukana vähän haastavampiakin elementtejä. Erilaiset ylivaikeat seuraamiset tekevät todella hyvää koiralle silloin tällöin, jotta saadaan pidettyä huolta siitä ettei koira jää mihinkään kaavaan kiinni vaan reagoi nopeasti ja oikea-aikaisesti ohjaajan liikkeisiin.


Peruutus

Peruutuksesta on tullut huomattavasti suurempi merkityksellinen tekijä seuraamisessa rally-tokon rantautumisen ja tokon sääntömuutoksen myötä. Peruutusseuraaminen on hyvä esimerkki sellaisesta seuraamisen elementistä, joka helposti rikkoo muutoin kauniin suorituksen mikäli siinä on jotain epätarkkuuksia. Tyypilliset epätarkkuudet tulevat suoruudessa (koira heittää joko ulospäin tai sisäänpäin tai molempia vuorotellen), kropan liikkeen jouhevuudessa (tasajalkapomputus takajaloilla, pysähtely) tai ohjaajan liikkeestä irtoamisessa (koiran on usein helpompi peruuttaa nopeammin, jolloin se sinkoaa taaksepäin sen enempää miettimättä, minne ohjaajan menee.


Liikkeellelähtö

On melko tyypillistä, että koirat osaavat hyvän perusasennon ja hyvän seuraamisen. Mutta liikkeellelähtötilanteessa koiralle on jokin pieni epävarmuus, joka esiintyy joko nyökkäämisenä tai ääntämisenä. Tällöin pitää tarkastella ohjaajan toimintaa: usein käskyt sekä seuraamiseen että jäämiseen annetaan liian myöhään, jolloin koiralla voi ohjaajan liikkeelle lähtiessä olla pieni epävarmuus, kuuluiko sen nyt tulla vai jäädä. Tässä mietitään myös vakiokäytösasiaa: mikäli koira on perusasennossa ja lähdet kävelemään, onko sen vakiokäytös jääminen vai seuraaminen? Oireileeko koira jollain tavalla käskyn antoa jos ohjaaja on paikoillaan? Tätä kannattaa testailla ihan hartaudella.

Noniin, tässä olivat tärkeimmät. Tottakai hiottavat asiat eivät koskaan seuraamisessa lopu, mutta jos nämä seuraamiseen liittyvät asiat, joita näissä viidessä tekstissä ollaan käyty läpi, toimivat, ollaan jo hyvällä mallilla.

5 yleisintä syytä miksi seuraaminen on perseestä, osa 4: Ohjaaja

Lienee pientä ironiaa että juuri kun sain kirjoitettua puolen raamatun mittaisen tekstin koiran pään asennosta, Mauri alkoi pyörittää niskaansa mitä kummallisempaan asentoon seuratessaan. Se esittelee sitä vielä ihan hetken ajan videon alussa, mutta onneksi se kuitenkin aika nopeasti lähti siitä taas suoristumaan. Tuli pieni itsetutkiskelun hetki, että noinkohan on mitään asiaa näitä tekstejä kirjoitella :D.

Mutta joo, ohjaaja on toki yleisin syy siihen, miksi seuraaminen ei luista. Monistakin eri syistä, mutta vielä on yksi asia jolla ohjaaja hankaloittaa koiran seuraamista jota ei ole vielä edellisissä kirjoituksissa mainittu, nimittäin ohjaajan oma liikkuminen.

On todella tyypillistä, että isojen koirien omistajilla on suuria vaikeuksia mennä koiralleen sopivaa vauhtia seuruuttaessaan. Ohjaajalla kun on tuhat muuta asiaa mietittävänä, siitä seuraa sellainen huopatossutehtaan hautajaismarssi, jolloin koira ei löydä mitään järjellistä askellajia jolla tulla mukana. Sitten kun katsoo sitä koiraa joka tatti otsassa yrittää pitää kaunista pään asentoa ja tekniikkaa ja takapään käyttöä samalla kun se on pakotettu menemään askellusta joka on sekoitus hiipimistä, pysähtelyä, ravia, passagea, peitsausta ja hopscotchia. Kappas kun elämä helpottaa sitten kun ohjaaja pistää vähän vauhtia peliin.

Toki koiran on opittava menemään myös hidasta käyntiä, sitä en kiellä. Mutta että onko se ihan alkuvaiheen seuraamisen treeni, niin ei todellakaan ole.

Toinen yleinen ongelmakohta ohjaajan liikkumisessa on olkapää. Koirat tosi usein hakevat apua siihen oikeaan paikkaan ohjaajan olkapäästä. Ja mikäli ohjaaja on syystä tai toisesta unohtanut olkapäänsä taakse aina koiraa treenatessaan perusasentoon tai alkeisseuraamiseen, siitä tulee ongelma: ensimmäisen kerran kun ohjaaja menee kouluttajalle joka nillittää sen olkapään kohdalleen, koira toteaa että katoppa katoppa, nythän se meidän seuraamispaikkamme muuttuikin 20 cm edemmäksi ja sit ollaan hirmu tyytyväisiä kaikki.

Toki ohjaajan toiminnassa tärkein asia jonka voi sössiä on palkkaaminen, mutta se taas on sen verran suurempi kokonaisuus että saakoot oman tekstinsä.

(c) Sami Kulovuori

5 yleisintä syytä miksi seuraamien on perseestä 3: pään asento ja katsepiste

Sitten ollaan päästy sellaiseen vaiheeseen seuraamista, että koira on vakiinnuttanut toimintansa johonkin yhteen kohtaan ja asentoon. Ja jos paikka ei ole se mikä pitäisi, hyvällä tuurilla ohjaaja huomaa melko pian että paskaks män ja lähtee korjaamaan liikettä. Mutta sitten taas on koiria joita seuruutellaan vinossa ja vinkurassa pari vuotta ennen kuin alkaa todenteolla tökkiä mennä kuulemaan koulutuksiin kerta toisensa jälkeen että koira poikittaa. Ja silloin se korjaaminen voikin olla jo huomattavasti kankeampaa.

Mio, jonka kanssa koulutuksiin mentiin saatesanoilla "ja mä sit tiedän että se poikittaa"

Tyypillisin syy teknisesti huonolle seuraamiselle löytyy koiran päästä - ja tällä kertaa ei edes korvien välistä. Eli koiran pään asento ohjaajaan nähden on väärä.

Pään asennon tyypillisin ongelma on se, että pää kääntyy liikaa ohjaajan keskustaa kohti. Koira voi kääntää päätään ohjaajaa päin ja jopa hieman kiertyä kaulallaankin ohjaajaa vasten pitäen silti kroppansa täydellisen suorassa, mikäli sen kropan pituus ja jousto antaa myöten. Jossain kohdassa kuitenkin tulee vastaan se piste, ettei koira vaan enää kykene suoristamaan kroppaansa ohjaajan kävelylinjan suuntaiseksi jos pää on liian pitkälle kääntyneenä ohjaajan keskelle (poislukien pendoliinonpituiset koirat - joillain sakemanneilla on ihan täysin suora kroppa vaikka katse ohjaajaa kohti tulee melkein vetoketjun linjaa myöten). Mitä lyhyempi kroppa koiralla on, sen tärkeämpää on että koiran katsepisteen pitäisi olla suorempaan ylöspäin ilman suurta pään kiertymistä.

Joillain harvoilla koirilla pään asento kääntyy liikaa ulospäin. Tällöin koira usein ajattelee seuraamisen niin, että se painaa takaraivoaan kohti ohjaajaa. Näitä ei onneksi näe usein, koska se on koiralle äärimmäisen kuormittava tapa seurata.

Koiran pään asento liittyy muutamaan eri asiaan. Ensimmäinen on katsepiste: minne koira katsoo seuratessaan. Eli jos olet tehnyt imutusseuraamista, katsepiste löytyysiltä linjalta jota myöten käsi liikkuu koiran kuonolta ylöspäin ja takaisin alas ja siitä pikkuhiljaa lopulliseen pisteeseen. Monilla koirilla katsepiste on ohjaajan kasvoissa - tällöin toivon hartaasti, että se katse löytyy ohjaajan katson sivusta eikä suoraan edestä, koska muutoin koiran on todella haasteellista pistää päätä hyvässä linjassa ja kropan suorana (poislukien taas saksanpaimenkoirat joilla on käsittääkseni ainakin kaksitoista nikamaa kaulassa että ne pystyvät kääntämään päätään ihan kevyesti sen 180 astetta ja silti sekä seuraamaan suorassa). 

Oli se katsepiste mikä hyvänsä, voi koira hakea sitä katsepistettä monella eri pään asennolla, joka tottakai vaikuttaa taas siihen, miten helppo tai vaikea se peba on saada pysymään oikeassa kohdassa ja heilautettua oikeaan suuntaan käännöksissä. Eli aina edes katsepisteen vaihto ei auta seuraamisen tekniikan parantamiseen, mikäli koira on hyvin fakkiintunut pitämään päätään tietyssä asennossa. Eli jos vaikka koira on tottunut kietoutumaan ohjaajan mahaan kiinni ja katsomaan silmiin (=pylly lentää maata kiertävälle radalle), ja korjaussarjaksi koetetaan viedä katsepiste vaikka kainaloon, koira saattaa vaan hypätä seuraamaan puoli metriä ulommaksi ja pitää pään edelleen reilusti sisäänpäin kääntäen sen sijaan että kääntäisi päätään enempi suoraan ylöspäin.    

Viimeisin tekijä koiran pään asennosta liittyy palkan odotukseen: esimerkiksi koira, joka on opetettu katsomaan kasvoihin mutta palkattu vastakkaiselta puolelta kuin missä koira seuraa pitää päätään ihan eri asennossa kuin koira jota on opetettu katsomaan kasvoihin ja palkattu takataskusta koiran puolelta. 

Että niin. Erilaisia seuraamisia, erilaisia rakenteita. Se mikä kaikkia yhdistää on harras toive että koira olisi mahdollisimman suorassa, jotta se ei aiheuttaisi turhaa rasitusta koiran kropalle ja jotta koiralla olisi mahdollista kääntyä siististi ja oikea-aikaisesti silloinkin kun ohjaaja kääntyy koiraa kohti. Tämä on tärkeää etenkin rally-tokokoirille, jonka takia on hieman sääli että niin monesti rally-tokokoirilla seuraaminen on hitusen verran aliarvostettua treenattavaa. Eli treenataan niitä käännöksiä niin maan perhanasti, kun helpoimmalla pääsisi jos saisi koiran seuraamaan hyvässä asennossa, jolloin käännökset tulisivat huomattavasti helpommalla kuin silloin jos koiran seuraamisasento on puutteellinen.

Pistäpäs kommentteihin kuva koirasi seuraamisesta niin saadaan mielenkiintoinen galleria erilaisista seuraamisista, erilaisilla pään asennoilla, eri rakenteisilla koirilla. Tai en mä tiedä saako sinne edes kuvia ladattua, testatkaas joku. Jos ei onnistu niin heitä linkki.

5 yleisintä syytä miksi seuraaminen on perseestä 2: Vire

Vire ja epävarmuus

Nyt sitten. Aika usein tämä vireasia on liitoksissa ensimmäiseen tekstiin, eli ohjaaja ei tiedä mitä tekee ja koulutus siitä johtuen on usein vähän katkonaista. Mieti tätä asiaa koiran kannalta: ohjaaja viestittää koiralle, että mä haluan nyt että teet näin, huomenna toisella tavalla, ylihuomisesta ensi jouluun asti tehdään yhdellä tyylillä ja sitten uuteen vuoteen mennessä on sekin muutettu johonkin toiseen.

Miten helppoa tuollaiseen tehtävään on luoda intoa? Riippuu koirasta. Monille koirille se on ihan mahdoton tehtävä.

Mun lähtöoletus koulutuksessa on se, että koirien luontaista intoa pitää nostaa. Isoin osa koirista on nimenomaan tällaisia: ei voida vaan jäädä odottamaan, minkälaista intoa sieltä pukkaa jos asiaan ei kiinnitä mitään huomiota, vaan useimmiten sitä intoa on vaan pakko vähän koettaa rakentaa. Tässä kohtaa on ohjaajalla edessä mielenkiintoinen haaste: kuinka saat heti alkeisharjoituksista lähtien mahdollisimman hyvin pidettyä mukana sekä tekniikan että vireen? Silloin pitäisi todella käyttää aikaa ja vaivaa siihen, että vähän kuulustelee sitä koiran palkkautumista.



Vastetta palkalle

Palkkaaminen on yllättävän haasteellinen juttu. Niin usein jäädään kiinni siihen että senkun tupataan koiralle nakkia suuhun sen enempää ihmettelemättä. Mutta saatko palkalla silloin aikaiseksi oikean vasteen? Jos sä haluat seuraamiseen voimaa ja intoa ja palkitset koiraa jollakin mikä saa siinä aikaiseksi reaktion "meh, ihan jees", mitä voit oikein odottaa jatkossa tapahtuvan?

Yksi mystisistä asioista joihin kentillä törmää on sinnikäs nakin naamaan lykkääminen senkin jälkeen kun koira on jo monen monta vuotta antanut sille vasteeksi ihan tasan nolla prosenttia intoa. Ei tulisi mieleen kokeilla jotain muuta palkkaa välillä? Tai lähteä testaamaan, miten pitkälle koiran ominaisuudet antavat periksi palkan arvon nostamiselle?

Maurihan yritti myös jossain vaiheessa todeta että ei se ruoka ihan niin mielenkiintoista olekaan. Ja kun minä olin sitä mieltä että perkele ompas. Kolme päivää kaikki ruoka tuli pelkästään kiihtyneeseen mielentilaan eli käytännössä saalistettiin ruokaa kädestä ja kupista, ja moiset oireet katosivat. Tämä ei koskaan ole autuaaksi tekevä asia, joitain koiria et saa syömään tai leikkimään  niin että siitä saisi mitään vastetta ulos vaikka mitä tekisit. Mutta niin kauan kun et ole yrittänyt, et voi todeta yhtään mitään sen koiran palkkautuvuudesta. Jos siellä on edes pieni jyvänen pohjalla, sulla on mahdollisuus rakentaa sitä eteenpäin.

Rollercoaster Baby

Aika usein koirien seuraamiset ovat vuoristoratoja. Eka askel lähdetään pää alhaalla, sitten vähän kiihdytään hyvään vauhtiin ja intoon, kolmen askelen jälkeen tiputaan vähän kyydistä, sitten taas ryhdistäydytään. Usein tämä on kahden asian summa: ensinnäkin sen, että jossain kohtaa koulutusta on ollut jumi, joka oireilee (ollaan palkattu liian pitkään samalle skaalalle), ja toinen on se, että koiran vire ei ole päässyt vakiintumaan. Eli on aloitettu seuraaminen pitämättä silmällä sitä, mitä koira ilmentää. Seuraaminen voi olla teknisesti täydellistä, mutta jos sieltä puuttuu se palo tai on esillä vain hetkittäin, voi helposti olla edessä vuoristorataa jossa koira seilaa epävarmuuden ja palkan odotuksen välillä.

Vuoristorataseuraaminen on vaikea paikka ohjaajalle. Palkat pitäisi saada ajoitettua siihen, kun koira on sekä teknisesti oikeassa kohtaa että hyvässä vireessä. Ja mikäli liikkeellelähdöissä on haastetta, se aika usein jääkin vähän siihen: koira dippailee päätä alaspäin, välillä skarppaa, ja toiveikkaana ohjaaja palkitsee aina kun koira parantaa suoritustaan. Mistä helposti seuraa ketju: lahna, skarppi, palkka, lahna, skarppi, palkka. Ja jos tätä kaavaa tehdään liian pitkään, voi ollakin taas työn takana että saadaan aikaiseksi se oikea ketju jolla päästään eteenpäin, eli skarppi, skarppi, skarppi, palkka.

Usein vuoristorataseuraamisissa on myös ongelmana välipalkkaaminen. Eli tehdään koiralle pitkää seuraamista useilla palkkioilla. Eli käytännössä ohjaaja kävelee ja satunnaisesti kävellessään lykkää koiran suuhun karkkia. Se mikä tässä kaavassa usein on ongelmana on se, että koirat eivät jatka työskentelyä syödessään. On melko harvinaista nähdä koiraa, joka nappaa välipalkan rikkomatta asentoa ja edelleen hyvän työskentelymoodin pitäen. Ja sitten jos sulla on koira joka tekee vuoristorataseuraamista ja saa välipalkkaa, saat sotkettua siihen sekamelskaan vielä eri palkkaamisen vaiheet: palkan tavoittelu, syöminen, "ruokalepo" (eli koira joka nautiskelee palkkaa ja sillä menee hetki tajuta että seuraava palkka olisi välittömästi saatavilla ja sitä kannattaa tavoitella jo samalla kun edellistä vasta niellään). Eli monesti tällaisessa tilanteessa koiralle on joko opetettava uudelleen palkanottamistapa sellaiseksi että se palkan tavoittelu tulee päälle välittömästi edellisen palkan jälkeen, tai sitten ihan vaan katkaistaan se seuraaminen palkkioon.

Usein välipalkkaa perustellaan paremman keston saamisella, mutta quite frankly my dear, ei me haluta lisää kestoa siihen seuraamiseen vaan me halutaan se koira joka oikeasti seuraa eikä heilahtele mukana kuin täti moonikan käsilaukku. Eli yksi perussääntö mihin tahansa asian treenaamiseen: älä tee kestoa ennen kuin sulla on se tehtävän perusyksikkö (esim. kolme askelta seuraamista) jotakuinkin hahmoteltuna.

Jos vire on kohdallaan, kesto tulee kyllä.

5 yleisintä syytä miksi seuraaminen on perseestä

Mulla oli vakaa aikomus vielä kirjoittaa lisää tuohon pennusta kisakoiraksi - kirjoitussarjaan, mutta käänneltyäni ja väänneltyäni asiaa eri suunnista tulin siihen lopputulokseen että kaikki muu mikä pennun treenaamisessa on tärkeää on niin paljon liitoksissa kuhunkin opetettavaan asiaan että jos rupean niitä kirjoittamaan auki, voin saman tien lopettaa blogin ja kirjoittaa kirjan. Sen sijaan näitä asioita pohdiskellessani päädyin tähän seuraavaan aihealueeseen, joka nimenomaan on hyvinkin spesifisti liitoksissa eri liikkeisiin ja niiden opetukseen. Eli tyypilliset ongelmat.

Sitä on aika monenmoista seuraamista nähty tähän päivään mennessä, ja kun iso osa työstä on joko rakentamista tai korjaussarjaa näihin tehtäviin, niin ajattelin jakaa teidän kanssanne ne tyypillisimmät ongelmakohdat, joiden kanssa seuraamisongelmaiset painivat.

Nyt, ennen kuin mennään eteenpäin, sanon sen itsestäänselvyyden ensin pois alta: seuraamisia on erilaisia ja eri tarkoituksiin ja eri ominaisuuksilla varustetuille koirille tehtyinä. Mutta silti nämä ongelmat ovat sellaisia jotka aika usein toistuvat kautta linjan.

1. Ohjaaja ei tiedä mitä tekee

Tätä en sano millään tavalla syyttäen tai perinteisellä kato peiliin menttaliteetillä, vaan ihan itse asiassa isompana ongelmana kautta linjan sekä kouluttajien että ohjaajien puolelta.

Ongelma on pääasiassa se, että monilla treenaajilla ja monilla kouluttajilla puuttuu kokonaiskuva seuraamisen opettamisesta. Yllättävän moni treenaaja on rakentanut koiralleen seuraamisen ihan vaan kokeilemalla, mikä johtaa mihinkin. Se on todella työlästä tilkkutäkin tekoa, kaksi ensimmäistä koiraa näin treenanneena. Kouluttajat joille seuraamista näytetään näkevät vain sen kulloisen seuraamisen vaiheen tietämättä työvaiheita siihen asti, ja usein pystymättä antamaan kovin kattavaa kuvaa siitä, mikä on seuraava ja sitä seuraava vaihe sen jälkeen kun se yksi pykälä on menty eteenpäin. Nostan suuresti hattua niille kouluttajille joilla olen ollut, jotka ovat pystyneet kertomaan sen akuutin tilanteen palautteen lisäksi myös sen, mitä liikkeen kanssa pitäisi tapahtua seuraavan viikon ja kuukauden aikana. Ja jotka näkevät sen vaivan että kertovat vaihe vaiheelta sen kaavan alkeista valmiiseen seuraamiseen.

Se, ettei seuraamisessa ole sitä kokonaiskuvaa johtaa herkästi siihen, että ihmiset jäävät ihan totaalisesti jumiin. Ajattele treenaajaa, jolle on opetettu miten imutusseuraaminen aloitetaan, mutta joka ei tiedä, miten siitä jatketaan eteenpäin. Mikäli tällä ihmisellä (kuten suurimmalla osalla harrastajista) ei ole pääsyä viikottaiseen laadukkaaseen valmennukseen, hän saattaa seuraavan kerran törmätä kouluttajaan joka ohjeistaa seuraamisen kanssa eteenpäin vasta useamman kuukauden jälkeen. Siihen mennessä koira on oppinut niin varmasti siihen vaiheeseen jota on jankattu sen kolmen kuukauden ajan, että eteenpäin pääseminen on jo vaikeampaa. Lisää siihen vielä lisää aikaa ja viivettä niin liikkeessä edistyminen on jo lähempänä pirun vaikeaa kuin vain hitusen haasteellista.

Minulla oli itselläni monta vuotta treenaamiseni alusta sellainen ajatus, että imutus on huono tapa aloittaa seuraamisen opetus. Ihan todella, olin sitä mieltä ettei siitä tuu koskaan mitään ja ihmettelin että miksi ihmeessä kukaan haluaisi opettaa seuraamista imutamalla. Ritan seuraamisenhan mä olen tehnyt perusasennon ja tarjoamisen kautta. Vasta Ritan pentuajan jälkeen törmäsin siihen ensimmäiseen kouluttajaan, joka sekä selitti sen imutusseuraamisen opettamisen kaavan kokonaisuudessaan, demonstroi ja perusteli. Vasta siinä vaiheessa oikeasti tajusin, että ongelma ei missään nimessä ollut siinä, että imutus olisi huono tapa aloittaa seuraamisen opetus - olin vaan nähnyt niin rehellisen sysipaskaa imutusseuraamista, jumiin jääneitä koirakoita ja treenejä joissa ajatus on ollut oikea mutta toteutus aivan päin hittoja, että olin tuominnut koko treenitavan täysin järjettömäksi ja huonoksi. Nythän mä sitten aloitin Maurin kanssa imuttamalla seuraamisen ja olen ollut ihan tyytyväinen siihen, missä mennään tällä hetkellä.

https://www.instagram.com/p/BKiHAyfgkSY/?taken-by=haukkuvaara

Se edistymisen hitaus josta puhuin on yllättävän suuri vaikuttaja, jota haluan vielä hitusen korostaa. Eli miksi on niin tärkeää että ihmisillä olisi seuraamisen ja ihan minkä tahansa muunkin liikkeen kanssa joku suunnitelma mitä seurata - koska muuten se eteneminen on äärimmäisen hidasta.

Olen treenaillut Jalosen Mikan tokoryhmässä Ritan ja Maurin kanssa. Mauri oli aika pieni kun ekan kerran kävin siellä kentällä ja lähinnä vähän hömpsäiltiin ja pienen pätkän tutittelin sitä menemään seuraamista. Seuraavissa treeneissä olin hädin tuskin ehtinyt ottaa pennun sisälle ja aloittaa seuraamistreenin kun sieltä raikasi jo melko kipakka palaute: "teit viime viikolla IHAN SAMAA harjoitusta nyt ETEENPÄIN". Ja tämä on asia joka olisi niin tärkeä asia kuulla niin isolle osalle treenaajista.  Koska jokainen toistokerta jonka sä teet tismalleen samaa harjoitusta tismalleen samalla tavalla vaikeuttaa seuraavaan vaiheeseen pääsyä. Ihan sama mitä muutat - muuta jotain. Ja mikäli olet tehnyt imutusseuraamista kaksi vuotta ja sulla edelleen on ruoka koiran nenässä kiinni, voi tässä vaiheessa olla aiheellista tirauttaa pieni kyynel ja käydä tatuoimassa olkavarteen nuo Jalosen viisaat sanat.

Jatkuu seuraavassa postauksessa.

Pennusta kisakoiraksi 3: Mauri hoksaa ja tarjoaa

Noniin, viimeisimmässä postauksessa käytiin läpi palkkaamisasioita, ja nyt mietitään vähän muita työkaluja mitä meillä siihen koiran treenaamiseen on. Sen tarkemmin en lähde käymään läpi yksittäisten liikkeiden opettamista, mutta vähän jotain ajatusta siitä, minkä tyyppisistä asioista on nyt puhe.

No, ensinnäkin osa liikkeistä tehdään tosiaan ihan reippaasti koiraa ohjaamalla - näihin liikeisiin kuuluvat ne, joiden liikeradat ovat hyvin tarkkoja, eli pääasiassa perusasentoa ja seuraamista. Eli kun se pään asento ja pyörähdyksen kulma ovat sellaisia asioita joista haluan pitää tarkasti kiinni, en anna koiralle niin paljoa tilaa ajatella. Kunhan tulee ilolla mukana. Ja kunhan ei itse jää jumiin apuihin liian pitkäksi aikaa - onneksi mulla on pari koutsia ja pari mahtavaa treenikaveri jotka monottaa ja lujaa jos meinaan jäädä junnaamaan paikoilleen.

Mutta haluan kuitenkin, että siellä koiran päässä joku herne heilahtaa aina silloin tällöin. Koetan pyrkiä välttämään liiallisissa määrin mitään pikkusievää pitsinnypläysnaksuttelua, mutta haluan että koira pystyy oikeasti yhdistämään piuhoja päässään ja tarjoaa tilaisuuden tullen erilaisia käytöksiä joista niitä liikkeitä saadaan laitettua alulle. Tällaisia harjoituksia on tähän mennessä olleet esim. etutassukosketusalusta ja jakkaran ympäri pyöriminen etujalat jakkaralla. Eli melko suoraviivaisia harjoituksia, joissa pääsen näkemään että koira pystyy tarjoamaan mulle asioita eri osilla kropastaan. Piakkoin valikoimiin olisi tarkoitus ottaa agilitya ajatellen kontaktilaatikko. Toivoisin, että koira osaisi tarjota mulle käytöstä a) koko kropalla (esim. pyörähdykset), b) nenällään/suullaan (kohdetyöskentely, noutokapulan pito), c) etujaloillaan (kosketusalustat ja korokkeet) ja d) takajaloillaan (kontaktilaatikko). Ihan niin paljoa en ole jaksanut vielä hifistellä että ottaisin jokaisen tassun tarjoamiset erikseen, mutta eipä tuota tiedä jos siitä innostuisi. Mutta nämä osa-alueet jos jossain kohtaa pentuikää tulee käytyä läpi, eli jokaiseen kategoriaan joku tarjottava temppu tai tehtävä, on koiralla aika hyvä ajatus siitä että sillä on neljä raajaa jotka voivat toimia tarkasti ja tahdonalaisesti. Asia, joka ei ole mikään itsestäänselvyys joka koiralle.

Sienestysseurue

Syy, miksi en ihan liikaa halua tehdä tämäntyyppisiä harjoituksia on se, että se toiminnan tempo ja mielentila ei ihan täysillä vastaa sitä tavoitetta silloin kun koira tekee kulmat kurtussa pohdiskellen ja erilaisia juttuja kokeillen. Ja kun mun mielestä olisi niin kauheen kiva tehdä sitä pikkusievää temputtelua, että tiedän uppoavani hyvin nopeasti siihen suohon, että se toiminnan tavoiteviretila vähän unohtuu ja homma jää taas tasolle ihan kiva ja teknisesti nätti. Jos näin uhkaa käydä niin taas on lupa potkia ohjaajaa.

 Enkä sano että kaikilla koirilla olisi sama "vaara" liian teknisten tehtävien kanssa - osa koirista pääsee tosi nopeasti tavoitevireeseen vaikka sheippailisit menemään päivät ja yöt. Mutta mikäli koira ei melko pian tehtävän alkuopetuksen jälkeen ala kääntyä sinne tavoitevireen puolelle, niin harkitse tarkasti koirasi luonnetta ja luontaista temperamenttiä: miten todennäköistä on, että se tulee sinne pääsemään jatkossakaan? Tästä jo surullisenkuuluisana esimerkkinä on Ritan merkin kierto, joka on kyllä ihan sievä ja toimii kyllä häiriössä ja erilaisissa källiharjoituksissa - mutta mitä iloa siitä on, kun koira on oppinut menemään sen pohdiskelevasti ravaten?

No, on siitä se ilo, että aina jos meinaan lipsahtaa Maurin kanssa liikaa pikkusievyyksiin, voin asettaa itselleni rangaistukseksi että joudun tekemään Ritan kanssa kaksikymmentä merkin kiertoa. Että jos joskus näätte kentällä kauniisti ravaavan karjiksen ja katkerasti itkevän ohjaajan joka polkee naksutinta jalkoihinsa, se olen vain minä suorittamassa itseni ruotuunlaittoa.

Pennusta kisakoiraksi, osa 2: Mauri leikkii ja syö

Noniin, tunnustan syntini ja juuri tuota edellistä postausta lukiessani tulin huomanneeksi että enpä sitten tainnut puolella sanallakaan kertoa siitä, mitä Mauri puuhaa, vaikka otsikossa niin luvattiin. Joten tänään sitten vähän konkreettisemmin niitä juttuja, joita Mauri oikeasti on puuhaillu.

Mauri syö

Tästä aloitettiin, eli tehtiin arvoa kädessä olevalle ruoalle. Että se miellään lähtee mukaan nakertaen kädestä sapuskaa mennessään eikä lipsu pois vaikka ohjailisin sille jotain liikeratoja. Syy sille miksi tämä oli minulle tärkeää on se, että lähdin rakentamaan imutusseuraamista, joka ei vaan kerrassaan toimi jos koira ei lähde käden mukaan tai vain nokkii. Ja tämähän on myös ohjaajan kädenkäytöstä kiinni - monet yrittävät tutittaa koiraa kädellä, josta ei ole mitään saatavaa, namit lentelee hervottomasti ja koira pystyy pyörimään sen ohjaavan käden ympärillä kuin karusellissä. Eli jos ajatuksena on imutusseuraaminen, se pää pitäisi saada iskeytymään kiinni sinne käteen ja pysymään siellä tismalleen samassa kohdassa nenällään koko imutuksen ajan. Jos hallitset nenänpään, hallitset koko kropan.

Toinen harjoitus on heittonamit. Tämä on meille ollut haaste, koska  kun ruoka heitetään maahan ja se jättää sinne hajujäljen, Mauri on hyvin nopeasti sitä mieltä että "JOO JÄLKEE SIISTIII" eli ei todellakaan ihan het alkuun ole tehnyt napakkaa siirtymistä uuteen tehtävään. Eli tarkoituksena olisi saada koira saalistamaan (iso) ruokapala, jonka jälkeen se on heti valmis uuteen tehtävään ja tulee toteuttamaan sen nopeasti. Tämä on meillä vielä kategoriaa "kotona toimii", hallien pohjat kuiskuttelee pienen poikakoiran kuonoa sen verran paljon että koetan vähän välttää tätä vielä niillä pohjilla, kun en haluaisi lähteä vääntämään kättä sen kanssa. Mutta että saadakseen nopeita toistoja tehtyä, nopea namin saalistus ja back to work, siinä olisi oikein oiva työkalu jota lähteä vahvistamaan pennun kanssa.

Jos koira ei ole lelusta innostunut tai menee silmälle herkästi, kannattaa myös ruoalle irtoamisia tehdä - Mauri on tehnyt ne alusta asti lelulle.

Antaiskohan se ton kapulan jos tälleen sievästi istuisin? Kuva (c) Aija Tanskanen

Mauri leikkii

Sittenhän me tietty myös biletetään lelujen kanssa. Leikitään monella erilaisella vempaimella ja monella eri tyylillä. Saalistetaan, taistellaan, irrotaan kuolleelle lelulle. Vahvistetaan sitä, että kun voitat taistelun, tuu tarjoamaan mulle sitä lelua uuteen taisteluun. Kun saat saaliin, tule hakemaan uutta saalista. Eli leikissä ensisijaisena tavoitteena on katsoa että sillä koiralla vaan on tosi nastaa. Sitten sen jälkeen mietitään niitä leikkiä ja treeniä helpottavia elementtejä.

- pentu jaksaa kiinnostua myös kuolleesta lelusta (kilpajuoksutreeni: lelu heitetään maahan, pidetään pentua, juostaan yhdessä leikkimään lelulla - koiran pitäisi olla tässä ns. nopeampi, tai sitten voidaan myös varastaa lelu koiralta mikäli se ei ole tarpeeksi aktiivinen lelua kohtaan - turhauman kautta lisäarvoa lelulle)

- pentu haluaa taistella myös kuolleesta lelusta (taisteluleikissä pysäytä käsi hetkeksi, kun koira pysyy aktiivisena, anna taas vastustusta)

- koira pysyy aktiivisena lelun saamisen jälkeen (monet alkavat heti komentaa koiraa kun se saa lelun itselleen: "TÄNNE! PUPPE! TÄNNE!" ja koira tietysti juoksee karkuun aarteensa kanssa, joka saa ohjaajan kutsumaan koiraa vielä enemmän. Mitäpä jos lähestyminen olisi mielummin sorttia: "waau miten mahtava puppe kun sä oot kova jätkä, miten hieno lelu sulla onkaan". Aika usein pentu lähtee jo kehujen voimasta kääntymään uudelleen kohti ohjaajaa lelunsa kanssa, jos ohjaaja liikkuu poispäin.

- koira vaihtaa vihjeestä lelusta toiseen, eli perinteisistä perinteisin kahden lelun leikki. Vaihdon pitäisi olla nopea ja intensiivinen. Pitäisi toimia taistelusta taisteluun sekä saaliista saaliiseen vaihtamalla.

Lelu vaihtumassa toiseen

- aktiivinen irroitus, eli ei niin että lelu kammetaan ulos koiran suusta, vaan että koira pyynnöstä nykäisee itsensä irti lelusta. Tämän tulee olla koiralle äärimmäisen kannattavaa, eli irti-kiinni-irti-kiinni - leikkiä kannattaa pitää paljon ohjelmistossa pennun kanssa.

- lelun jättäminen, eli sitten kun ne nupit alkaa olla kaakossa, pitäisi aika pian pystyä esittelemään koiralle myös sellainen asia, että jos lelu jätetään maahan ja pyydetään jättämään, sitä ei sen jälkeen jäädä tuijottelemaan tai sinkoilemaan sinne suuntaan. Tässäkin pitää löytyä tasapaino koiran mukaan: mikäli sulla on lelusta innostumaton koira, et missään nimessä jätä lelua kylmäksi kohteeksi. Vasta sitten kun koiran lähtöarvo lelulle on se, että JOO BILEET, alat kertoa sille että hei, ohjaaja kertoo milloin ne bileet alkaa, ei se lelu. Mutta mitä enemmän koira asettaa arvoa lelulle, sen tärkeämpää on esitellä koiralle ajatus siitä, että niihin leluihin ei sitten jäädä turhan päiten jumittamaan.

Pyllistellään Onnidog-tapahtumassa. (c) Jinsi photography

- kiinni -vihje on sellainen asia, jota olen itse paljon miettinyt ja työstänyt. Eli mikä on vihje, mistä koira saa ottaa lelun. Koska usein se on niin, että ohjaaja vaan antaa sosiaalisen palkan, ja sen jälkeen ensimmäinen saalisärsyke jonka koira kohtaa on sellainen johon se saa reagoida. Ja ihan ok, mikäs siinä. Mutta sitten kun katsotaan nykytokoa, niin mitenköhän monta tuhatta ja sataa saalisärsykehäiriöharjoitusta koirat tokouransa aikana kohtaavat - eli ÄLÄ reagoi saalisärsykkeeseen. Ja silloin pitäisin reiluna, että jossain kohtaa sille koiralle kerrottaisiin äärimmäisen selkeästi, että saaliiseen saat reagoida tästä vihjeestä ja vain tästä vihjeestä. Olin alun perin suunnitellut tätä Maurille alusta asti, koska henkisesti varauduin siihen että se on ihan sirkkeli. Mutta eipä mitä kun hän on mr. Mietiskelijä, joka kyllä kuumuu leikistä mutta ei se sellainen kaveri ole että raajat irtoilee kun lelu tulee näkyville. Eli toistaiseksi vaan biletetään ilman sen kummempia sääntöjä. Mutta jos koira olisi hyvin kuuma ja näpeille käyvä, ottaisin ehdottomasti lelun kiinniottamisen säännöt mukaan alusta asti.

Turinointi jatkuu taas seuraavassa postauksessa.

Pennusta kisakoiraksi, osa 1: Mitä Mauri puuhaa?

Edellisessä postauksessani kyselin vähän, mikä ihmisiä kiinnostaa, ja olen hyvin iloinen siitä että kiinnostuksenkohteemme osuvat yksiin tässä asiassa: meitä kaikkia kiinnostaa Mauri :).

Ja mikä ettei, Mauri on mahtava tyyppi. Ja monilla muillakin on sama tilanne edessä ennemmin tai myöhemmin, eli käsissä lupaava pentu ja ainoa varmuus tulevaisuudesta on se, että jotain tuut kuitenkin sössimään sen kanssa.

Kuva: Tiina Karvonen

Sössi vaan

Joten se on ensimmäinen asia, jota ollaan tehty Maurin kanssa: olen hyväksynyt sen asian, että tulen opettamaan jotkut asiat sille ihan päin helvettiä, ja se ei sitten niin tippaakaan mua vaivaa tai estä mua kokeilemasta erilaisia asioita sen kanssa. Kun muutakaan ei voi tehdä kuin parhaansa, parasta mitä voi tehdä on olla murehtimatta liikaa. Ja tehdä sen parhaansa. Koska sitä treeniä tarvitsee paljon, ja jos jossain kohtaa on pahasti käsijarru päällä että iik en uskalla aloittaa tän asian treenaamista niin eihän siitä tule sitten hevonhelvettiä. Sitten haetaan apua joltain joka osaa sen asian sun kanssa käydä läpi tai etsitään youtubesta se tuhat eri videota joissa sitä asiaa käydään läpi, mutta ohjaajan epävarmuus ei saa jarruttaa treeniä.

Mitä haluat - tarkalleen ottaen?

Lähtökohta kuitenkin on se, että koetan päättää, mitä haluan. Ja tarkasti. Vasta sen jälkeen murehditaan sitä, miten ne asiat toteutetaan. En ole minkään muun koiran kohdalla miettinyt niin pitkään ja hartaasti, missä kohtaa haluan koiran pään olevan silloin kun takapää lähtee kääntymään perusasennossa (ohjaajan edessä, jolloin liikerata on näyttävä mutta usein hieman hidas koska koira peruuttaa enemmän, vai nenä housun sauman kohdalla joka ei ole niin näyttävä mutta kenties nopeampi... tällä hetkellä ollaan päädytty housun saumaan), tai mihin suuntaan koira lähtee tekemään maahanmenoa _tarkalleen_. Mikä on pään asento seuraamisessa, missä asennossa ja missä kohdassa koiran kroppa on noudossa noutokapulaan nähden silloin kun kapula tulee suuhun. Sellaisia asioita, joita ajattelemattakin sä saat tehtyä koirallesi ihan hyvän liikeen. Mutta kun ihan hyvä ei riitä sitten lähellekään, ei enää tän koiran kanssa.

Kuva: Tiina Karvonen

Treenaa paljon ja treenaa riemuiten

Pentutreeni on vaan niin sairaan hauskaa. Vielä hauskempaa siitä tekee tollainen pentu, joka on hyvin lahjakkaan oloinen tapaus ja mulle hyvin käteen sopiva koira. Voi olla että jollekin toiselle siinä ei olisi tarpeeksi temperamenttiä, mutta itse olen tosi onnellinen siitä, miten lunki tyyppi se on. Se on tähän mennessä ollut helpoin pentu joka mulla on ollut. Ja kyllä siltä sitä kiihkeyttäkin löytyy, ja varmasti saa kaivettua esille enemmän ja enemmän.

Olen ihan järkyttynyt siitä, miten se on jo karjisten kanssa saman korkuinen - mihin mun pentupentuni katosi? Etenkin kun on tollainen kaveri joka kasvaa kohisten silmissä, on sellainen olo että en halua menettää päivääkään treeniaikaa sen kanssa. Koska se on sitä parhautta meidän molempien mielestä.


Turinointi jatkuu seuraavassa postauksessa.

Tosi hienoja ja avartavia ajatuksia koirista, ihmisistä ja maailmasta

Nääh, ei mulla mitään sanottavaa ole tänään. Mutta sain niin hienoja kuvia koirista että oli pakko tehdä postaus. Kiitos Tiina Karvonen näistä helmistä! 

                                              Maurin mielestä poseeraus on vakava asia

Ystävät rakkaat

Maurizio vauhdissa

Tai oli mulla itse asiassa jotain ihan asiaakin. Aina mielenkiinnolla seurailen, miten paljon ihmiset mun blogiani lukevat, ja mitä tekstejä luetaan. Koetan sieltä sitten tehdä analyysiä että minkälaisia asioita ihmiset kaipaisivat ja mistä olisi mahdollisesti jopa hyötyä lueskella. Mutta ei teistä kyllä mitään saakelin selkoa saa, joskus joku teksti mistä mä itse ajattelen että hei tää on varmasti tosi tärkeetä juttua ja tästä mä kirjoitan ainakin satakakskyt postausta, ja sitten sitä lukee neljä ihmistä mukaanlukien mun äitini. Sitten kun kirjoitan jostain ihan liibalaabajutusta josta ajattelen että noinkohan se ketään kiinnostaa, yhtäkkiä siellä on lukukertoja monia satoja.

Niin että haluaisittekohan te tulla sieltä puskista kurkkimasta ulos ja vähän vaikka kertoa että mitä te luette mielellänne? Koetteko te että jonkunlaisista kirjoituksista on ollut teille jotain hyötyä? Mähän aloitin tämän blogin vähän sillä ajatuksella, että kun en tuntien aikana ihan kauheasti viitsi ruveta pitämään vuorisaarnoja joistain tärkeistä asioista, niin puran sitten tänne niitä ajatuksia ja toivon että se todella auttaa ihmisiä pääsemään eteenpäin koiriensa kanssa. Toiveajattelua tai ei, kertokaas vähän - kuinka voin teitä palvella?

Niin ja hei, olen itse ollut aina tosi huono lukemaan blogeja, mutta koetan parantaa tapani. Eli linkkaapas oma blogisi kommentteihin mikäli se edes etäisesti liittyy koiraurheiluun, koulutukseen tai henkilökohtaiseen kehitykseen. 

Kun koiranpentu kissaa jahtasi

Olen ajatellut tätä blogia kirjoittaessani, että turhaan kirjoitan sellaisista asioista jotka on kirjoitettu sataan kertaan sadassa eri blogissa ja jotka opetetaan jokaisella pentukurssilla. Mutta sitten taas tulin toisiin aatoksiin: ensinnäkin tällä hetkellä hukun pentukurssipaikkakyselyihin ja koko ajan mieltä hiertää ettei ole tarjota paikkaa jokaiselle. Ja toisaalta sitten taas kun niitä pentukurssin luentoja pitää, tuntuu että siellä on paljon sellaista asiaa joka on monelle pennunomistajalle tärkeää tietoa ja ilmeistä päätellen antaa sopivasti ajattelun aihetta. Siksi tällä kertaa puhutaan aika perusasioista.

Elikkäs. Mulla on pentu jälleen ja voi pojat se pistää taas akkaa koetukselle. Pentuarki on ihanaa, mutta myös raskasta ja todella, todella työlästä. Ja täytyy sanoa että kyllä se tuo ihan omaa maustettaan noihin pentukurssien pyörittämiseen, kun muistaa taas tarkasti miltä tuntuu kun kotona on pentu joka ei osaa vielä yhtään mitään. Sen takia pentukurssini luento nimeltä "koiran oppiminen" painottaa tällä hetkellä hyvinkin paljon niihin asioihin, joihin emme kentällä pääse kovin helposti käsiksi, eli ulkopuolisiin vahvisteisiin.

 Ulkopuoliset vahvisteet, ai mitkä? Muutama tosielämän esimerkki.

1. Jätät oven huonosti kiinni, ja yksin jäätyään pentukoira hyppää oven salpaa vasten. Tämän jälkeen se pentu pääsee käsiksi keittiön pöydällä olleeseen mustikkapiirakkaan ja syö sen melkein kokonaisuudessaan. Mitkä käytökset vahvistuivat? (Niin ja rally-tokoleiriläiset, sori siitä piirakasta, muistan jatkossa tarkistaa oven paremmin lukkoon :) )

2. Sulla on pentu, joka on innokas menemään toisten ihmisten luokse. Pentu on sulla vapaana pihalla kun joku tulee moikkaamaan. Kutsuista huolimatta pentu karkasi ihmisen luokse ja ihminen silittelee ja rapsuttelee pentua sen hyppiessä ihmistä vasten. Mikä käytös vahvistui?

3. Kotona ollessaan pennun ohi kävelee kissa, ja pentu lähtee sitä jahtaamaan ja pyrkii sitä puremaan. Mikä käytös vahvistuu?

4. Lenkillä ollessaan pentu hömpsöttelee omia menojaan, mutta yhtäkkiä päättääkin mennä ja purra lauman vahvinta koiraa kaulanahasta. Mikä käytös vahvistuu?

Nämä kaikki ovat elävän elämän esimerkkejä, ja hyvin tuttuja monelle pentukoiran omistajalle. Se syy minkä takia haluan käydä näitä asioita läpi (myös siellä pentukurssin luennolla) on se, että näitä asioita me ei nähdä siellä kentällä. Voimme siellä ainoastaan luoda pieniä esimerkkitilanteita joissa harjoitellaan esimerkkiratkaisuja, mutta me ei saada sinne kentälle kissaa juoksemaan tai harjoitella oven takana oloa silloin kun toisessa huoneessa on mustikkapiirakka. Ja näitä tapahtumia kuitenkin tulee eteen pentujen kanssa ihan jatkuvasti. Koko ajan.

Ja sen takia haluaisin keskittyä tällä kertaa johonkin muuhun, kuin siihen mitä ohjaaja pystyy omilla vahvisteillaan vahvistamaan: lähtöoletuksena on, että ihminen jatkuvasti vahvistaa oikeaa käytöstä parhaan osaamisensa mukaan. Opettaa luopumista, luoksetuloa, irroittamista, jne. Mäpä kerron teille yhden suuren salaisuuden. Kun se ei vaan perhana vieköön riitä.

Jaa miksi ei? No ensinnäkin siksi, että jotta pystyisimme muokkaamaan ympäristöä niin hallittavaksi, ettei pentu pääsisi toteuttamaan mitään näistä, se eläisi muovilaatikossa. Näitä asioita tulee vastaan, jos tarjoat pennulle normaalia pennun elämää. Eikä oikeasta asiasta palkitseminen auta sen siunaaman vertaa siinä vaiheessa kun se pentu pääsee toteuttamaan sen jonkun asian, mitä sen ei pitänyt päästä toteuttamaan. Oikeasta asiasta palkitseminen ei riitä siksi, että se koira saa palkkion väärästä käytöksestö siltä ulkopuoliselta vahvisteelta. 

Otetaan tarkemmin tarkasteluun esimerkki nro. 4. Tämä on siis meidän arjesta napattu esimerkki. Eli Mauri alkoi jossain vaiheessa kiusata Katlaa lenkillä, eikä Katla sanonut sille asiasta mitään. Nyt sitten, mähän palkkasin sitä joka kerta, kun Mauri meni Katlan ohi nätisti purematta. Miksi se ei riittänyt toiminnan lopettamiseen? Koska Katlan pureminen on kivaa, ja koska mun maailmassani pentukoirat ei määrittele sitä, voinko kävellä lenkillä koko lauman kanssa koirat vapaana vai en. Mauri olisi mennyt iät ja ajat todella tyytyväisenä win-win -tilanteessa, saaden palkan sekä Katlan ohi menemisestä että Katlan puremisesta. Voiko kivempaa olla? Joten tämän vuoksi puutuin tilanteeseen heti kun se esiintyi ekan kerran. Nykyään käytös tulee esille vain hyvin satunnaisesti ja erityisen kiihdyttävän mielentilan ollessa päällä.

Toinen esimerkki meiltä kotoa on tämä kissojen jahtaaminen. Ihan ensimmäisestä päivästä lähtien Mauri on ollut sitä mieltä, että kissoja olisi kiva jahdata. Joten sitten palkattiin kun ei jahdattu, laumautettiin kissoja ja Mauria - ja sitten kun se perään sinkoaminen ekan kerran tuli esille, annettiin toiminnan katkaiseva palaute: ei, kissojen jahtaaminen ei ole hauskaa viihdykettä johon voit rauhassa opetella.

Näiden esimerkkien kautta nähdään ne tärkeimmät kulmakivet siihen puoleen koiran koulutuksesta, kun se sun taskussasi oleva ruoka tai lelu tai sun antamasi kehu ei toimikaan ainoana vahvisteena. Sen kaavio näyttää tältä:

Ja tämä ohjaajalta tulevien vahvisteiden osuus on, ihan todellakin ehkä maailman karsituin versio, ihan sen takia että ne on niitä helppoja asioita: niitä joita harjoitellaan kentällä joka päivä ja joita käydään läpi sen tuhat kertaa sen tuhannessa eri pennunkasvatusoppaassa. Ja siellä käydään läpi aina myös tämä ennakointipuoli, eli pidä-pentu-muovilaatikossa-ettei-se-tee-väärin - malli. Viimeistä kahta puolta ei yleensä käydä ihan niin tehokkaasti läpi. Olettaisin että se johtuu siitä että joko ihmiset eivät aina muista minkälaista on elää pentukoiran kanssa jonka pääasiallinen hereilläolon agenda on viihdyttää itseään mahdollisimman monella kielletyllä asialla, tai sitten ihan siitä että mielummin tehdään sitä teoriassa kivalta kuulostavaa kiiltokuvaa, joka vaikuttaa loogiselta ja helpolta - sen kun et päästä pentua tekemään väärin ja sit palkkaat kun se tekee oikein. Helppoa, eikö?

Mutta siinä tilanteessa kun se pentu nyt ei tosiaan elä siellä muovilaatikossa vaan ihan normaalia pennun arkea ja se ensimmäinen ongelmatilanne tulee vastaan, pitäisi pennunomistajille pystyä esittelemään myös tämä valintatilanne: joko sun pentusi oppii tekemään sitä ihanaa väärää asiaa jatkossa enemmän ja enemmän ja enemmän, tai sitten sä juuri tällä silmänräpäyksellä kaivat sisältäsi sen leijonaemon joka rynnistää esim. turvaamaan vanhan mummokoiran leppoisat eläkepäivät, tempaiset sen pienen koiranpentupiraijan irti mummun kaularaiveleista ja pidät huolta, että sillä ei ole kivaa. Eikä se palaute ole mitään kamalaa tai pelottavaa, vaan pennulle selkeä tiedote: tämä ei ollut mun mielestä kiva leikki, eikä muuten ollut sunkaan mielestä rakas pentukoirani, eiksnii? Meillä moisen vasteen saa aikaiseksi omistajan totinen elekieli, ärähdys, pennun kuonosta kiinni ottaminen ja rauhoittumisen odottaminen. Monille pennuille riittää huomattavasti vähempikin palaute. Tärkeintä on se vaste: pentu joka ei ole peloissaan, mutta joka toteaa että ei, ei se kivaa ollut kyllä sittenkään. Mikäli vapaaksi päästyään pentu saman tien palaa ei-toivottuun tehtävään, et ole saanut vastetta katkaisullesi.

Mutta tärkeimpänä asiana, joka tästä voisi jäädä nyt mieleen on tämä: seuraa sitä sun pentuasi. Kiinnitä huomiota asioihin jotka ovat sen mielestä hauskoja, kiihdyttäviä, villiinnyttäviä ja ihan vaan sikasiistejä. Ja sitten kiinnitä huomiota siihen, millä käytöksellä se pääsee toteuttamaan sitä siistiä asiaa, ja miltä sen käytös näyttää sitä toteuttaessa. Mikäli jokin käytös on sellainen joka ei istu teidän arkeen: ennakoi, hallitse ja katkaise. Älä jää odottamaan, josko se käytös mystisesti katoaisi itsestään pois. Todennäköisesti se ei sitä tee. Ja mitä pidempään jäät odottelemaan ja katselemaan sen käytöksen kehitystä, sen isompi työmaa sulla on edessäsi.

Tahdosta toteutukseen

Olen joskus jossain rally-tokokoulutuksessa kysynyt osallistuneilta ohjaajilta, että kuinka moni heistä haluaisi tehdä koirastaan rally-tokovalion. Kaikki osallistujat taisivat vastata myönteisesti. Ja voin kuvitella että jos sama kysely tehtäisiin isommallekin yleisölle, olisi myönteinen vastausprosentti aika suuri. Ja miksi ei olisi? Haluaminen on helppoa ja halpaa.

                                                Mauri on jo iso poika. Kuva: Heli Tuominen

Sitten kun taas mietitään, mikä on se syy miksi niin monella ihmisellä ei ole sitä valiota käsikynkässään, kyse ei ole haluamisen puute, vaan se että se halu ei loppupeleissä ole kovin suuri. Ei silloin kun se pistetään samalle viivalle muiden halujen kanssa. Eli ehkä kuitenkin pitäisi kysyä kysymys eri tavalla.

Haluatko tehdä koirastasi (lajin x) valion enemmän kuin
- katsoa telkkaria (miten voi olla mahdollista että tänä päivänä ihmiset katsovat telkkaria keskimäärin pari tuntia päivässä. Kenellä helvetillä on aikaa hassata niin iso osa elämästään täyteen turhuuteen?)
- lukea kirjoja
- jumittaa netissä
- pelata videopelejä
- nukkua ylipitkään aamuisin
- tavata ystäviä

No, kukin tietää mihin aikansa arjessa käyttää. Tämä saa kysymyksen haluamisesta jo hieman eri valoon. Ei pitäisi tulla yllätyksenä, että pelkkä haluaminen ei riitä tuottamaan tuloksia, vaikka se onkin se tärkeä alkusysäys. Eli seuraava kysymys on: miten paljon sä oikeasti haluat sitä sun tavoitettasi?

                                                      Rita odottaa vuoroaan karjisleirillä


Niin ja muuten, se valionarvo on ihan täysin tuulesta temmattu esimerkki tavoitteesta. Mainitsemassani koulutuksessa lähes kaikki taisivat olla treenaamassa alkeista avoimeen luokkaan, jolloin valionarvo on yleensä sellainen konkreettinen asia mutta useille hieman kaukaiselta tuntuva. Mutta samat asiat pätevät oli tavoite sitten tasolla valio tai kansallisella tai kansainvälisellä tasolla menestyminen.

Nyt jos sitten mietitään, mitä se sun tavoitteesi saavuttaminen vaatii. Se saattaa vaatia lähes jokapäiväistä treenaamista, tai se saattaa vaatia sen että treenaat useampia kertoja päivässä, riippuen taas siitä tavoitteestasi ja koirastasi. Ja mikäli sulla ei vielä ole sellaista rutiinia että se treeni lähtee ihan heittämällä, ei auta muuta kuin oikeasti punnita se halusi määrä ja sen jälkeen luopua jostakin, joka on sen työn tekemisen tiellä. Kuten nyt vaikka sen telkkarin heittäminen ikkunasta ulos.

Ja toki, ne päiväkohtaiset treenitavoitteet ovat hyvin yksilöllisiä. Kunkin treenaajan on itse löydettävä se itselleen sopiva rytmi treenata. Kysymyksen pitäisi olla: vastaako tämä treenaamisen määrä niitä tavoitteita joita olen asettanut? Onko tämä treenaaminen linjassa sen kanssa, kuinka paljon minä haluan tavoitettani? Ja mikäli ei ole, sitten mietitään että miksi ei. Mutta se on toinen tarina ja asia josta olen varmasti kirjoittanut jo aiemmin.

                                          Mauri sai itselleen perintödummyn. Kuva: Heli T.


Päivittäisen rytmin rakentamista suosittelen kaikille sen takia, että se on helpompaa. Minulle itselleni on paljon helpompaa että treenaa joka päivä, kuin että treenaa kolme kertaa viikossa. Ja toki, koirilla on lepopäiviä. Silloinkin haluan että aivoissani soi kellot: treenaamaan treenaamaan, vaikkei sitä voisikaan sinä päivänä toteuttaa.

Olen jo pitkän aikaa miettinyt, että mielestäni olisi hyvä että kun ihmiset käyvät joidenkin menestyneiden kouluttajien koulutuksissa, että tuotaisiin esille myös sitä, minkälaiset ovat ne treenirutiinit jotka ovat saaneet aikaiseksi sen menestyksen joka kouluttajalla on. Koska ihmiset tuijottavat opetustapoja ihan liikaa. Mikä opetustapa saa aikaiseksi minkäkinlaisia suorituksia. Tällöin ihmiset mielessään yhdistävät asiat helposti niin, että se on se joku treenikikka tai opetusmetodi joka ne tulokset saa aikaiseksi. Sitten mennään kotiin ja tehdään sitä samaa treeniä joka on ohjeistettu, pääsemättä samoihin lopputuloksiin. Kun oikeasti se ero voi olla vaan siinä, että se kouluttaja joka sua koulutti treenaa kolme kertaa päivässä ja sinä treenaat kolme kertaa viikossa.

Itse olen huono esimerkki treenirutiineista sen takia että olen todella huonosti rutinoituva ihminen, mikä tarkoittaa sitä että teen vähän mitä sattuu milloin sattuu. Mutta sellainen peruspäivän treeni menee tällä hetkellä suunnilleen näin: aamulla peltojälkeä. Ennen töihinmenoa toko-tottis-rally -linjalta joku pieni (5 min/nassu) pätkä treeniä. Kotona ennen nukkumaanmenoa pientä tekniikkatreeniä sisällä (5-10 min / nassu). Tähän päälle viikosta riippuen 3-5 vähän pidempää treenisettiä, usein treenikaverin kanssa tai ohjatuissa treeneissä, jotka ei ole mitenkään päivärutiineihin liitetty eli voivat olla aikaisin aamulla tai yömyöhään.

Syy miksi kirjoitin tämän oman rytmini auki on se, että haluaisin että sinä kirjoitat auki oman treenirutiinisi ja mietit, kuvastaako se sitä halun määrää mikä sinulla on tavoitteisiisi nähden. Kysyt itseltäsi kysymykset: Riittääkö tämä minulle? Pystynkö vielä parempaan?

Että niin. Haluatko tehdä koirastasi valion?

Mulla on unelma; mulla on Mauri

Hetkeen ei ole tullut blogia päivitettyä. Isolta osalta se johtuu siitä että elämässä on ollut erinäisiä kiireitä loman myötä. Suurimmaksi osaksi se kuitenkin johtuu siitä, etten oikein osannut pukea sanoiksi sitä asiaa, että Mauri tuli vihdoin kotiin. Pentu jota mä olen niin kaivannut ja odottanut ja nyt se on täällä. 

Mauri täyttää tänään jo komeasti 11 viikkoa, eli on asunut meillä jo kuukauden verran. Virallisesti Mauri on Aika Paha Waleilmaisu. 

Pentuarki on ollut kerrassaan ihanaa. Vähän jo jossain vaiheessa mietin että noinko mun pitkä ja tuskainen odotus poikii jonkunlaisen puppy bluesin, mutta enemmänkin ollaan menty puppy high - linjalla. Eli hädin tuskin maltan mennä illalla nukkumaan kun mietin, mitä kivaa päästään pennun kanssa seuraavana päivänä tekemään. 

Toki, hetkittäin pennun kanssa eläminen on raskasta. Kuten eilen, kun se kesken pahimman penturaivohepulin kourissa oppi hyppäämään sängylle. Harkitsen parvisänkyä että saan itseni ja karjikset turvaan naskaleilta :). Aikamoisia räiväpentuja on tullut nähtyä vuosien varrella, mutta tämän pojan puruvimma yltää kyllä kevyesti toptenlistalle sillä osa-alueella. Mutta näillä sanoilla se mulle myytiinkin: "Hyvä toimintakyky, ei pelkää ääniä tai liukkaita alustoja, on sosiaalinen ja puree kuin alligaattori". Allekirjoitan.

Karjisten kanssa yhteiselo sujuu oikein hyvin. Mauri ei ole sosiaalisimmasta päästä pentuja, ja sillä meni lähes viikko ennen kuin se ekaa kertaa yritti leikkiä karjisten kanssa. Aluksi se karttoi niiden seuraa, mutta tytöt sulattivat sen aika nopeasti. Katlan ja Maurin kohtaamisesta olisi pitänyt ottaa joku koirien elekielen opetusvideo: Mauri makoili pihalla mun vierellä, Katla pääsi häkistä katsomaan pentua, niin se hädin tuskin vilkaisi pentua, käveli muutaman metrin päähän ja kävi makaamaan selkä kohti pentua muina miehinä muualle katsellen. Jo ennen kuin Mauri yritti leikkiä yhtään isojen koirien kanssa, se totesi että Katlan viereen voi kuitenkin mennä nukkumaan päiväunia turvallisin mielin.

Ritan kanssa niillä olisi sen verran messevät leikit että pakko tarkalla silmällä vahtia ja rajoittaa, kun kokoeroa on niin paljon.

Olen täysin ihastunut tuohon pentuun. En lakkaa hämmästelemästä, miten se voikaan olla niin taitava ja näppärä ja täynnä tulta. 

Suuri ongelma tällä hetkellä tuntuu olevan se, että haluaisin tehdä Maurin kanssa ihan kaikkea maan ja taivaan väliltä. Sen sijaan että olisin onnistunut rajaamaan lajivalikoimaamme pienemmäksi, olen onnistunut tuomaan sinne uudelleen jo unohduksiin painuneita lajeja. Eli kyllä, löysin itseni hakumetsästä ensimmäistä kertaa ties miten moneen vuoteen. Ja taisin rakastua siihenkin lajiin uudelleen.

Mauria tuskin haittaa vaikka siitä tulisikin a Jack of all trades, master of none, mutta minä vielä yritän löytää jonkun tavan rajata lajivalikoimaa, tai edes priorisoida jonkun yli muiden ja koettaa jättää loput hupitreenailun rooliin. Nähtäväksi jää. Olen pirun huono hupitreenailija.

Aika näyttää, mihin päädytään. Nyt vaan nautiskelen tästä täysillä.

Melkein kuin oikea blogipostaus - kuulumisia meiltäpäin

Tulin pohtineeksi tänään, että kirjoitankohan tätä blogiani ihan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ja totesin saman tien että todennäköisesti en. Tähän mennessä se on toiminut vain paikkana johon kaataa ajatuksia jotka sinkoilevat milloinkin päässä. Jatkossakin todennäköisesti kirjoittelen pääasiassa näistä erilaisista pohdinnoistani joita jatkuvasti pyörittelen, mutta josko tähän väliin jotain blogimaisempaa blogikirjoitusta: eli mitä meille kuuluu.

Kiirettä kiirettä. Tuntuu että olen vastannut satoja kertoja kysymykseen "mitä kuuluu" sanoilla "mitäs tässä, työkiireitä". Ja eikä siinä paljoa jää selittelyn tilaa, kun niin ne vaan päivät onnellisesti hujahtavat hallilla koneen ääressä, omia koiria treenatessa ja ryhmiä pyörittäessä. Mutta eipä sitä oikein osaa ihmeesti muuta tällä hetkellä elämäänsä toivoakaan - paitsi yhtä pientä koiraa, joka kovasti olisi nyt tilauksessa. Vihdoin!

Tilanne koirarintamalla on tällä hetkellä sellainen, että Katla viettää leppoisaa eloa hetkittäin nose workkiä treenaillen ja lenkillä seuraneitinä hipsutellen. Muut lajit eivät vaan enää käy sen kropalle. Nyt ollaan päästy vesien lämmettyä tekemään vesijumppaa kävellen ja uiden, ja elättelen toiveita että se auttaisi pitämään kintut sen verran kunnossa että muori pysyisi menossa mukana vielä jokusen hetken. Nose workin hajutesti käytiin viimein tekemässä hyväksytysti ja osallistuttiin ekoihin nose workmölleihimme (1.sija ja virheetön suoritus), mutta olihan se jäykkää menoa pitkän ajomatkan jälkeen.

Ritan elämään taas on kuulunut reilunlaisesti treeniä. Toko on ollut nyt aika framilla ja ihan mukavasti siellä on asiat alkaneet loksahtelemaan kohdalleen. Rally-toko on tullut vähän siinä siivellä. Nose work ja toko kilpailevat vähän päälajin paikasta Ritan kohdalla, ja usein se tuntuukin menevän parin viikon sykleissä että kumpi laji vetää puoleensa enemmän. Lisäksi olen vihdoin ja viimein uskaltanut aloittaa Ritan kanssa agilityn treenaamisen. Ritan kroppa on nimittäin ollut huomattavan hyvässä kunnossa nyt muutaman kuukauden, ja ongelmat takajalkojen asentotuntojen suhteen ovat jääneet pois. Mitään selkeää selitystä oireilulle ei missään vaiheessa löytynyt, mutta olen itse sitä mieltä että dobo (jota treenataan pari kertaa viikossa) voi olla yksi asia joka on loksauttanut palikat paikoilleen kropassa.

Pelkkää iloa ja edistystä treenaaminen Ritan kanssa ei ole ollut. Paineistuminen ja ääntäminen vieraissa paikoissa on melko iso ongelma, joka on vastikään saanut kaverikseen uuden ongelman: ääniherkkyyden. Kaikki alkoi yhdestä treenireissusta jonka teimme Pieksämäen hallille rally-tokotreeneihin joskus tuossa lopputalven korvilla. Saimme tehtyä ihan loistavan kisanomaisen radan ilman pientäkään ääntä tai epävarmuutta. Jätin Ritan paikoilleen odottamaan kylttien keräämisen ajaksi. Hallilla on sellaiset isot väliverhot jotka olivat kiinni, ja joku ryhtyi niitä vetämään auki - Ritalle iski ihan täysi paniikkireaktio päälle ja päätä pahkaa sinkaisi ulos hallista. Sen jälkeen se kuitenkin palasi takaisin hakemaan minusta turvaa. Palautumiseen meni todella pitkä aika, ennen kuin Rita lakkasi tuijottelemasta seinille. Paras tapa purkaa jännitys oli hakea Katla autosta ja leikkiä sen kanssa, jolloin Ritakin jossain vaiheessa pystyi osallistumaan leikkiin. Mutta tämä oli ensimmäinen tapaus joka aloitti alamäen äänien suhteen. Sen jälkeen reagoiminen ääniin on ollut hyvin ennalta-arvaamatonta. Jotkut kovat äänet eivät tuo mitään reaktiota. Jotkut ihan hiljaiset äänet saavat ison reaktion aikaiseksi.

Seuraava iso säikähdys tapahtui viime viikolla. Olimme työpäivän jälkeen olleet treenailemassa ja juuri siivoilemassa kenttää, kun iso mainostaulu päätti hypätä seinältä lattialle. Ihan niin suurta paniikkireaktiota ei tullut kuin verhojen tapauksessa, mutta paine jäi silti pitkäksi aikaa kytemään. Seuraavana päivänä kupin veti nurin hallin nosto-ovi. Jo valmiiksi vähän varpaillaan olleelle koiralle se oli aivan liikaa, ja töistä ajettiinkin sitten suoraan apteekkiin ja tyhjennettiin hylly feromoneista, calmexeista ja kukkatipoista. Rita tärisi vielä autossakin.

Ja sillä tiellä ollaan tällä hetkellä, hieman huolestuneena että mitä tuleva tuo tullessaan näiden äänipelkojen suhteen. Samalla aloitimme piinaavan parin viikon tauon kiihdyttävistä lajeista, eli tällä hetkellä treenaamme pelkkää nose workkia. Elättelen toiveita että stressitasojen laskeminen auttaisi sen verran, etteivät äänipelot pääsisi laajenemaan aina pienempiin ja pienempiin ärsykkeisiin, mikä tällä hetkellä näyttää ikävän todennäköiseltä. Aika näyttää.

Tällä tämänhetkisellä asetelmalla uudet tuulet koirarintamalla ovat todellakin enemmän kuin tervetulleita. Pidän melko todennäköisenä että Ritan kanssa kisaaminen tulee viivästymään aiemmin suunnitellusta. Se on edelleen hyvin pentumainen ja nämä jännitykset ja paineistumiset tekevät sen toiminnasta vieraassa tilanteessa hyvin epävakaan. Eli kiiruhdamme kohti kisatavoitteita hyvin maltillisesti. Ja koska Katlan treeni on melko minimaalista, on päällä ollut jatkuva turhauma siitä että haluaisi tehdä enemmän ja treenata lisää. Nyt jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, tätä treenikoiravajetta tulee paikkaamaan pieni malinoispoika muutaman viikon päästä. Vihdoin ja viimein! 


Tällaista tähän valtakuntaan.

Kaikkein tärkein elementti koiraharrastuksen tuloksellisessa treenaamisessa - asiaa hanhista ja kultamunista

Kun lähdetään miettimään että miten saadaan tuloksia koiraharrastuksessa (ja nyt ei puhuta kisatuloksista vaan ohjaajan oman arvosteluasteikon täyttämisestä), keksitään kyllä nopeasti monta eri asiaa joilla parannetaan tulosvarmuutta. Käydään seminaareissa ja koulutuksissa, ollaan valmennusryhmässä ja koiraa huolletaan ja hierotaan ja on D-vitamiinilisät ja sinkit. Ja sitten kuitenkin pyöritään ihan väärässä mielenmaisemassa kun jäädään tuijottamaan näitä asioita liian pitkään, koska nämä asiat yksissään eivät kertakaikkiaan riitä

 Tulokset eivät vain ilmaannu mystisesti jostakin, vaan tulokset ovat aina tulos tulospystyvyydestä. Ja tiedän, pahoittelen, korvaan tuon kamalan sanan heti kun opin taas kirjoittamaan suomea. Tönkkösuomitermit johtuvat pitkälti siitä että se kirjallisuus jota luen tai kuuntelen on englanniksi, eli mikäli tiedät jonkun likimain järjellisen vasteen tällekin sanalle niin kerro se mulle kommenttiosiossa. Eli asia jota haen tässä takaa on sellainen kuin P-PC balance (7 Habits of Highly Effective People, Stephen Covey) eli production - production capability balance. Käytännössä tämä sanahelinä tarkoittaa sitä, että mikään tulos ei vain leijaile taivailta ja tapahdu, vaan sen takana on aina jokin tulospystyvyys. Jokin, joka tuottaa sen tuloksen.

P-PC balance tarkoittaa sitä, että jotta saamme asioita aikaiseksi tehokkaasti, meidän täytyy löytää tasapuolinen keskittyminen näihin asioihin. Emme voi tuijottaa pelkkää tulosta, koska silloin se tuloksentekokoneisto jää hunningolle. Emmekä voi tuijottaa pelkkää koneistoa, koska silloin se tulosten tekeminen unohtuu. Jos et huolla onkivapaasi ja pidä sitä kunnossa, et saa kohta kalaa ollenkaan. Jos istut kotona vahaamassa onkivapaasi, et saa kyllä kalaa silläkään. Tarvitset tasapainon, ja sama asia pätee ihmisiin ja koiriin.

Nyt jos mietimme, että mikä tuottaa sen tuloksen - sanotaan nyt vaikka että saadaan opetettua koiralle kaunis seuraamisliike. Mikä on sen tuloksen takana oleva työ, joka sen mahdollisti? Se, että on haettu oppia jostakin tai sovellettu oman pään mukaan onnistuneesti, menty kentälle sen verran hyvin huolletun koiran kanssa ettei se aiheuta rajoitteita treenaamiseen, tehty toistoja ja voila - siinä on meidän kultamunamme, työmme tulos: seuraaminen.

Mutta mikä saa sen tuloksen aikaiseksi, että tämä meidän esimerkkitreenaajamme keksi haluta opettaa koirallensa hyvän seuraamisen? Mikä tuotti sen, että ohjaaja sai itsensä vietyä sinne kentälle päivä toisensa jälkeen ja hakemaan sitä oppia ja osaamista? Koska tämäkin on tulos jostakin, jonkun toisen asian kultamuna. Joten miksi helvetissä suurin osa harrastamisesta keskittyy siihen että tuijotetaan tuloksen tulosta, eikä sitä mikä mahdollistaa nämä molemmat? Miksi tuijotetaan kultamunaa kun hanhi seisoo vieressä?

Ja nyt minä puhun sinusta, koiran ohjaaja. Mikä saa sinut toimimaan? Koska sinä olet se hanhi, jota ilman niitä treenaamisen ja treenaamisen tulosten kultamunia ei tule. Sinä olet se ainoa tekijä johon voit oikeasti vaikuttaa, joka vaikuttaa siihen miten hyviä tuloksia saat aikaiseksi koirasi kanssa. Miten sinä tikität?

Usein tässä kohdassa mennään sille alueelle jossa ajatellaan sen tuloksen leijailevan taivaasta. Olipa kerran synkkä ja myrskuinen yö kun päähän vaan iskeytyi ajatus että olisipa kiva treenata koiran kanssa, ja sitten kuin enkelten siipien johdattamana löysimme motivaation ja sen jälkeen se kultamunakoneisto polkaistiin liikkeelle kuin itsestään.

Entä sitten kun se koneisto ei pyörikään kuin rasvattu? Todetaan että no nyt se taivallinen johdatus loppui, ei ole enää motivaatiota, ei mahda mitään. Mystisin asia ihmisten toiminnassa on se, että silloin kun itse ei toimi niinkuin haluaisi, koetaan että mikään ei voi sitä asiaa muuttaa. Usein tuntuu helpommalta muuttaa toisia ihmisiä ja muuttaa ympäristöä ja siirtää vuori muovilusikalla kuin härregud muuttaa itseään.

Mulla on ollut monta erilaista kautta treenaamisessa elämäni aikana. Oli sellainen kerta viikkoon kausi, että kunhan nyt joskus kävi ohjatusti treenaamassa. Tuloksia ei syntynyt ei sitten kerrassaan millään mutta kauhean kivaa se oli. Nälkä kasvoi. Sitten treenattiin paljon, jotain tulosta rupesi vähän syntymään mutta koneisto toimi vähän toispuoleisesti eli tiedonhaku tökki eli oltiin ns. puskatreenaajia. Sitten tuli treenimasennustreeni, eli kunhan vähän koiraa viihdytteli, tuloksia pyöreä nolla. Josta sitten pikkuhiljaa kavuttiin nykyiseen rytmiin eli ohjaaja haluaisi treenata paljon enemmän kuin koira jaksaa (johon on onneksi tulossa helpotusta piakkoin :) ).

Nämä vaiheet ovat usein sellaisia joita ihmiset pitävät jotenkin hirveän vääjäämättöminä tai määrittelevinä. Että ei voi treenata nyt kun ei ole motivaatiota, tai "ei ole aikaa" (tätä en suostu kirjoittamaan ilman heittomerkkejä ellei laji ole sellainen että pelkästään treenin valmistelu on tuntikausien projekti - useimmissa lajeissa ei ole) tai on treenimasennus just meneillään. Mutta eikö kuitenkin loppupeleissä kyse ole siitä, että tuijotetaan enemmän tuloksia kuin sitä tuloksentekopotentiaalia? Koska motivaatio ei ole taivaan lahja, eikä ohjaajan potentiaali tulosten tekemiseen ole mikään heilahteleva, ailahteleva olento jota ei voi koskaan saada kuriin. Kun tätäkin voi ystäväni treenata. Oikeasti.

Voiko koiraharrastuksesta löytää aitoa onnea?

Olen jo pitkän aikaa halunnut kasvattaa itselleni koiraharrastuskirjastoa. Etenkin kaikki hajutyöskentelyyn liittyvät kirjat ovat olleet kovasti hakusassa (vinkkejä otetaan vastaan! Suomeksi tai englanniksi). Kun paperiversioita alkoi olla sen verran hankala tavoittaa, päädyin sivustolle nimeltä Dogwise, josta saa aika kohtuuhinnalla ladattua e-kirjoja. Pari ensimmäistä kirjayritystä olivat aikalailla hutilyöntejä, mutta sitten löytyikin pari ihan mielenkiintoista teosta. Toinen kirjoista joka on työn alla sattui osumaan juuri aiheeseen josta viimeksi kirjoittaessani pohdiskelin eli laajalla lajivalikoimalla treenaaminen: Canine Crosstraining, achieving excellence in multiple dog sports, Gerianne Darnell. Ihan jo pelkästään se ajatus, että joku muukin on paininut samojen asioiden kanssa sen verran laajalti että on kirjoittanut aiheesta kirjan on jotenkin lohduttavaa. Toinen kirja joka on työn alla on Fear No More - Competing with confidence, Gerianne Darnell & Barbara Cecil. Ja tästä teoksesta löytyi ihan kirjan alkupäästä, sivulta seitsemän tämä väliotsikko: Voiko koiraharrastuksesta löytää aitoa onnea?

Okei, wau. Ei ehkä ensimmäinen asia jota ajattelin löytyvän kirjasta joka käsittelee kisajännitystä. Ja siis kyllä, jenkit ja jenkkien taito paisutella asioita hieman yli kontekstin. Mutta silti. Kuinka usein sitä tulee todella mietittyä, miten paljon onnea koiraharrastus itselle aidosti tuottaa?

Kirjan näkökulma tähän onniasiaan on se, että onko koiraharrastuksen tuottama onni kisaamisen lopputulokseen sidottua, ja onko omaa onnellisuuttaan reilua sitoa koiran suoritukseen. Näistä asioista voisi varmasti kirjoittaa oman postauksen jatko-osineen ihan saman tien, mutta tämä ei nyt ole se näkökulma josta haluan asiaa lähestyä.

Koiraharrastus vie pirusti aikaa, rahaa, vaivaa. Koirista on paljon huolta, ne vaativat paljon huomiota. Joka ikinen kerta kun otat talouteesi uuden koiran, syöt aikaa pois joltakin muulta.

Mitä koiraharrastus tuottaa ollakseen kevyesti kaiken sen arvoista, jos ei onnea? Mutta miksi, miten?

Tämä on ehkä kysymys johon en osaa vastata edes omalta kohdaltani. Sen pohdiskelun saatan jättää jollekin unettomalle yölle ja katson, tulenko asiasta yhtään sen viisaammaksi. Tällä hetkellä kuitenkin armas treenitoverini makaa sen näköisenä oven edessä että joko sillä on paskahätä tai sitten se jo malttamattomana odottelee että milloin lähdetään kentän puolelle tekemään jotakin, mikä tekee ainakin sen aidosti onnelliseksi.

Erikoistumisen varjopuoli

Siinä se on, aihe joka aiheuttaa minulle unettomia öitä.

Olen kerrassaan rakastunut useampaan lajiin. Olen menettänyt sydämeni tokolle jo kohta kymmenen vuotta sitten. Rally-toko oli siitä luonnollinen lajilisäys. Jälki on kutkuttanut pitkän aikaa ja aina kun kevät paljastaa hangen alta metsät, alkaa kutina lähteä ajamaan jälkeä. Ja viesti, voi viesti. Mutta entäpä agility? Vaikea, kiihkeä, kutkuttava agility, laji josta olen uneksinut niin pitkään ja jota niin pitkän aikaa en ole koirien terveyspulmien puitteissa pystynyt treenaamaan. Ja uusin palava intohimoni nosework.

Ai että mikä ongelma tässä on? Ei mikään. Ei kerrassaan mikään niin kauan kun voitan lotossa sen verran rahaa että voin käyttää koko loppuelämäni pelkästään treenaamiseen ja pystyn hankimaan pari-kolme treenikoiraa vielä lisää saman tien. Sitten ei ole yhtään mitään ongelmaa.

En osaa treenata vain vähän. Joko treenaan kunnolla tai en treenaa ollenkaan. Laji kuin laji, kerta-pari viikkoon ei vaan riitä. Ja vaikka pitkälle pääseekin ihan vaan muutamien minuuttien toistoseteillä kun niitä tekee pitkin päivää, niin jossain kohdassa tulee seinä vastaan: nyt ei vaan voi treenata enempää. Ja silloin jos olet jakanut sen kaiken käsillä olevan treeniajan kolmelle-neljälle eri lajille, et ole oikeastaan päässyt puusta pitkälle missään niistä. Se ei vain toimi.

Ensimmäinen asia, joka helpottaisi tässä kohtaa olisi se, että karvaisia treenikavereita olisi enemmänkin kuin yksi. Toki Katlakin edelleen treenaa noseworkkiä, mutta muut lajit on sen osalta jo rajautuneet pois. Jolloin minulle jää yksi Riittaliisa jonka harteilla on pääasiassa treenihimoisen omistajan tyytyväisenä pitäminen. Luojan kiitos se on koira joka tekee mielellään. Mutta rajansa on silläkin, ja se on jatkuvassa syynissä etten vaan treenaa sitä liikaa. Ritan lepopäivät ovat minun kitupäiviäni. Kun voisi tehdä ja treenata ja edetä jo.

Asiaa paljon pohdiskeltuani päädyn aina samoihin ajatusuriin. Lajeja on liikaa. Pitäisi oppia hömppätreenaamaan jotain niistä: jostain niistä tehdä se kerta viikkoon -hupailulaji. Että tuntuma pysyisi ja vähän etenisikin, mutta jonka kanssa ei antaisi periksi liialliselle treeniahmimiselle. Ja valita maksimissaan kaksi lajia, joihin oikeasti panostaa. Ja tämä, ystäväni, on ihan mahdoton valinta. Odotettavissa on vielä lisää unettomia öitä. Erikoistuminen ei ole ainoastaan sitä, että seuraa intohimoaan  - se on myös sitä, että jonkun toisen rakkaan intohimon osaa hylätä, haudata ja jättää taakseen. Tai lotota ihan perkeleesti.