Ajatuksia agilityn alkutaipaleelta: miten kurittomat aivot saa ruotuun?

Joku saattaakin muistaa tekstin, jossa pohdiskelin että voiko agilitya oppia ensin ilman koiraa. Kokeiltu on, ja vaikea sanoa mikä merkitys sillä on, koska en nyt saa kiskaistua itsestäni rinnakkaistodellisuuden verrokkia joka ei olisi yrittänyt jotain lajista ymmärtää jo etukäteen.

Nyt kuitenkin takana on mahtavat pari viikkoa, joiden ajalta voin lähestulkoon sanoa harrastaneeni aksaa. Ja hitto että on mahtava ja vaikea laji. Olen antanut itselleni luvan tässä postauksessa käyttää sanaa "mahtava" niin monta kertaa kuin sattuu näppikseltä lipsahtamaan.

Pari ajatusta, joita laji on tähän mennessä herättänyt, joista ensimmäinen on tämä: osaava koira on aloittavan ohjaajan taivaan (tai siskon, tai työkaverin) lahja.

Olen siis saanut itselleni lainakoiraksi kahta koiraa, työkaverini Julian bortsua sekä siskoni karjista Seelaa. Hyvin erilaisia ohjattavia, todella opettavaisia kavereita.

Se syy, miksi olen aivan riemuissani siitä että saan todella osaavia ja pitkälle treenattuja lainakoiria nyt alkuvaiheessa harrastusta on se, että yksi kortti lisää tähän korttitaloon romauttaisi sen pakan. Ja se yksi kortti lisää olisi varmasti koira, jota pitäisi kouluttaa samalla kun itse opettelee alkeellista ohjausta.

Parahin treenikaveri Seela

Eli teesini on tämä: jos aloittaisi aksaamisen osaamattoman koiran kanssa, oppisin pakostikin samalla sellaisia ohjaamistapoja ja maneereja jotka eivät pidemmän päälle ole kovin tehokkaita, koska keskittyminen olisi silloin siinä koirassa. Saatte ihan kaikessa rauhassa kumota tämän väitteen, mutta tätä sanoo tällä hetkellä ystäväni perstuntuma.

Se, miksi olen niin iloinen siitä etten ole ohjannut koiraa aiemmin kovin paljoa on se, että opin yllättävän nopeasti. En tarkoita tätä nyt prassaillen ja verrattuna muihin ihmisiin, vaan verrattuna itseeni muissa tilanteissa. Tulepa antamaan mulle joku neuvo miten toimia eri tavalla tokossa, ja katso miten pitkään menee ennen kuin pystyn toteuttamaan sen käytännössä. Siinä voi mennä useita päiviä ja treenikertoja ennen kuin saan kropan tottelemaan, kun se vanha tapa on niin tiukassa. Mutta aksassa olen tehnyt hyvin vähän oikeaa ohjausta, joka on itse asiassa ihan hiton hyvä juttu. Kun mulle sanotaan että älä tee niin, tee näin, mikään ei kinnaa vastaan kropassa, kun "aina oon aiemmin tehnyt tälleen", vaan sen neuvon pystyy toteuttamaan yllättävän nopeasti. Tässä kohtaa kullan arvoinen apu on tietysti kouluttaja joka osaa tehokkaasti syöttää sitä oikeaa tietoa koko ajan.

Aivot kyllä sitten kinnaavat. Tällaista keskustelua käymme aivojeni kanssa joka kerta aksatreeneissä:

Aivot: "Jee opitaan uutta jee!"
Minä: "Jes, mahtavaa, tää on nyt opittu, nyt opetellaan seuraava juttu."
Aivot: "Eikun mä mietin vielä sitä edellistä uutta juttua jonka opin, oota vähän."
Minä: "Eikun nyt siirryttiin jo seuraavaan asiaan, ei sun enää sitä juttua tarvii miettiä. Kaivat vaan muistista sen sit kun seuraavan kerran mennään radalla siihen kohdalle missä sitä tarvitaan."
Aivot: "No joo joo, mutta nyt alkaa sitten tallennustila olla lopussa että vähän nyt hillitse sitä uuden tiedon tulvaa."
Minä: "Hyvä, ja sit tuli jo seuraava pala infoa, pureskeles tää nyt äkkiä. Niinkun ÄKKIÄ, me tarvitaan tätä kohta!"
Aivot: "Ääää, ei näin nopsaan, ootta vähän. Mennäänkö tauolle? Jooko? Ostetaan sellainen aikuisten värityskirja ja värikyniä että saan vähän huilata välissä?"
Minä: "Hei nyt skarppina, seuraava uusi juttu, tää pitää saada nyt mahtumaan kans prosessointiin. Kyllä vielä mahtuu tällainen juttu päähän, varmasti mahtuu."
Aivot: "Ei mahdu!"
Minä: "Kyllä mahtuu!"
Aivot: "Haluan välissä kissavideon youtubesta!"
Minä: "Toimikaa nyt, aivot!"
Aivot: "Ääää mä en tiedä missä mun jalat on"
Minä: "Nyt rataa rataa vaan, kaivas nyt vähän äkkiä ne tiedot sieltä esiin! Niinkun NYT!"


Eli jos törmäät minuun agihallilla ja hädin tuskin muistan miten puhutaan ja kävellään samaan aikaan - älä ihmettele, olen todennäköisesti tullut juuri radalta ja rääkätyt aivot ovat jo lähteneet tauolle.

Eli tässä vaiheessa ainakin henkisesti hyvin raskas laji.  Mutta niin mahtava. Niin mahtava.

Onko vietistä tullut mörkö?

Tällaisen ajatuksen herätti tämä ylen uutinen tällä kertaa. Kertakaikkiaan upea uutinen, ja en voisi enää sydämellisemmin ottaa tätä muutosta vastaan.

Kuitenkin hieman korvaani kalskahti tämä lause:

"Pasasen mukaan aiemmin Rajavartiolaitos hyödynsi koulutuksessaan nykyistä enemmän koiran luontaisia viettejä. Seurauksena oli, että koirat kävivät kierroksilla ja olivat ajoittain stressaantuneita."

Miksikö tämä kalskahtaa korvaan? Koska asiaan ei paneuduta sen kummemmin, ja asiaan perehtymätön ihminen voi aika helposti tässä vetää johtopäätöksen että hetkinen, viettien käyttö olikin sitä samaa huttua pakotteiden ja tehottomien keinojen kanssa, kannattaa kyllä nyt vältellä sitten sitäkin.

Sanamuotohan on todella hyvin aseteltu, eli nimenomaan sana "enemmän" tekee ison merkityksen tässä lauseessa. Mutta se on vain yksi pieni sana aika isossa kokonaisuudessa.

Yhdistetäänkö vieteistä puhuminen liikaa pakotteilla treenaamiseen? Onko vietistä tullut yhtäkkiä synonyymi stressille ja hermostuneisuudelle?

Koiran viettirakenteet ovat asia, joka voidaan ihan iloisesti ohittaa koulutuksessa. Riittää että kokeilee, haluaako koira namppaa vai lelua vai rakkautta ja käytetään sitä, millä saadaan aikaiseksi sopiva vire. Vire ja mielentila ovatkin syrjäyttäneet treenikenttädiskurssissa viettitermit melko tehokkaasti. Eikä siinä ole mitään haittaa. Mutta siinä vaiheessa kun vieteistä puhumisesta tulee mörkö, jotain menee kyllä pahasti pieleen. 

Harrastuskoiran oppitunti nro 1: nakki on hyvää

On ihan herttaisen yhdentekevää puhutaanko vireestä vai vieteistä: jos käytät ruokaa, lelua tai kehua, käytät viettejä. Jolloin on mielestäni ihan asiallista tarkastella tarkemmin, mitä siinä palkkaamisen aikana on meneillään ja silloin kun kaikki ei mene niinkuin strömsössä, on tarpeen ottaa tarkempaan tarkasteluun, mitä siellä viettien ihmeellisessä maailmassa oikein tapahtuu.

Sellaisilla koirilla, joilla on helposti nostettava, hyvin kestävä ja suoritukseen nähden hyvin lähellä ideaalia oleva vire, on usein yhtä tyhjän kanssa lähteä analysoimaan sitä koiraa viettitasolla. Ne työkalut mitä sen koiran kanssa toimimiseen tarvitaan on löydetty jo. Eniten viettirakenteiden tarkastelusta on ollut hyötyä sellaisten koirien kanssa, joiden paras mahdollinen työskentelyvire on vielä pahasti hakusessa.

Tyypillisimmin se tilanne jossa ensimmäisen kerran on tarpeen tarkastella koiran viettejä on se hetki kun ruvetaan leikittämään sitä koiraa ensimmäisiä kertoja treeneissä. On katsottu että tekeepäs ton toisen ohjaajan koira kauheen kivasti töitä sen lelun eteen, kokeillaan itse samaa. Ja otetaan kotoa mukaan se lelu jonka kanssa se koira tykkää kotona möheltää. Sitten tullaan kentälle ja halutaan tarjota sille koiralle se ihana lelu. Jonka jälkeen ihmetellään miksi se katsoo lelua pettyneenä ja kävelee paikalta pois.

Kuva (c) Milla M.

Pari syytä sille, miksi leikin aloittaminen treeneissä on usein ohjaajille vaikeita. Ensimmäinen on se oma palkantarjoamistapa, joka on jäänyt automaattiseksi toiminnaksi selkäytimeen. Otetaan jotain taskusta ja tarjotaan se koiralle. Namilla toimii älyttömän hyvin, ei muuta kun luukku auki ja ääntä kohti. Lelun kanssa vaste tällaiselle palkkion antamistavalle on usein aikalailla surkea. Miksi?

Toinen kohta, missä usein tulee ongelmia on se hetki, kun koira on vihdoin vähän saatu leikkimään. Sillä pikkuhiljaa alkaa silmät kirkastua. "Hahaa, täähän voiskin olla aika nasta juttu tää leikkiminen". Jolloin omistaja on onnesta pyöreänä siitä miten kivasti koira leikkii, joten nappaa lelun pois ja antaa koiralle palkkioksi namin. Seuraavalla kerralla koira ei sitten leikikään. Miksi?

Kiihtyminen kuuluu koiran elämään. 

Emmehän me näiden asioiden selittämiseen tarvita viettiteoriaa. Voidaanhan me sanoa, että no se koira kiinnostuu lelusta enemmän jos se lähtee poispäin koirasta ennemmin kuin kohti koiran naamaa, tai että se koira ei nyt halua enää sitä lelua koska se odottaa enemmän sitä namia nyt kun se äsken sai sen. Mutta toisaalta - eikö treeneihin nimenomaan tulla oppimaan jotain uutta siitä omasta koirasta? Eikö silloin olisi ihan paikoillaan käsitellä se asia sellaisella tasolla, joka pistää ohjaajan ajattelemaan koiraansa vähän uusin silmin? Eikö silloin olisi paikoillaan tarkastella sitä koiraa siitä näkökulmasta, että mitä sen viettimaailmassa tapahtui näissä tilanteissa? Miksi? Miten nämä asiat voitaisiin tehdä vielä tehokkaammin, tavalla joka puhuttelee koiran viettejä sellaisella tavalla jolla saadaan se haluttu vaste palkkaamistilanteessa?

Vieteistä puhuminen ei ole sama asia, kuin vietti-pakko-vietti -koulutus. Kukaan ei ole sitä sanaa copyrightannut pelkkään omaan käyttöönsä, eikä se tuo mukanaan minkäänlaista painotusta pakotteiden käyttöön tai käyttämättömyyteen. Vieteistä puhuminen ei ole vain palveluskoirarotuisten koirien ohjaajien yksinoikeus. Vietit kuuluvat kaikille, oli sitten ihan treenaamisen alkutaipaleella tai arvokisatasolla. Se, mitä niillä vieteillä tekee on sitten asia erikseen. Mutta niiden ymmärtäminen tai viettitermeillä puhuminen ei ole mitään rakettitiedettä, siinä ei ole mitään pelottavaa tai millään tavalla ohjaajaa leimaavaa. 

Syy sille, miksi koen tärkeänä sen, että vieteistä voi puhua ilman pelkoa väärinkäsityksistä tai leimaamisesta koiran henkiseksi pahoinpitelijöiksi on se, että koiran viettimaailman tarkastelusta löytyy usein sellaisia avaimia koiran toimintaan joita ei oikein meinaa muualta löytää. Ja usein nimenomaan niille koirille, joilta se moottori toimimiseen on vielä kateissa. 

Ette ikinä arvaa, mitä siellä heinikon takana hartaudella pureskellaan? 

"Mitä mä teen väärin?"

Iso osa koiran kouluttamista on kysymysten kysymistä. Jos osaat esittää oikeita kysymyksiä, saat niitä vastauksia jotka vievät sinua eniten eteenpäin.

Yleisin kysymys, jota suosittelen kysymään on "miksi?"

"Miksi " on tärkeä kysymys siitä syystä, että se ohjaa meitä miettimään syy-seuraussuhteita, jotka ovat ihan äärettömän tärkeä asia ymmärtää koiran toiminnassa. Miksi se tekee näin, miksei se tee noin? Miksi toi kaverin koira toimii eri tavalla kuin minun koirani? Vaikka olen opettanut tätä asiaa vaikka piten pitkään, miksi se ei vieläkään toimi?

Kun näitä kysymyksiä osaa asettaa itselleen ja vaatii niihin itseltään tai ulkopuolisilta tahoilta tyydyttävät vastaukset, on päässyt taas lähemmäs sitä yhteisymmärrystä koiran kanssa, jota onnistuneeseen koulutukseen tarvitaan.

Kuitenkin on vielä yksi kysymys, jota itselleni jatkuvasti asetan, ja se on "mitä mä teen väärin".

Tämä saattaa kuulostaa todella raskaalta tavalta ajatella, mutta se ei ole: "mitä mä teen väärin" ei ole syytös tai itsensä ruoskintaa, vaan se on ihan rehellinen kysymys johon haluan löytää selkeän vastauksen. "Mitä mä teen väärin" ei ole itsensä asettamista huonoon valoon tai arvottamista muihin treenaajiin nähden; se ei ole lannistuneen ihmisen viimeinen epätoivoinen puuskahdus. "Mitä mä teen väärin" on tapa kehittyä.

Koiran kouluttamiseen ainoa avain löytyy kouluttajasta itsestään, ja jos tämän vastuun aikoo itselleen ottaa, on "mitä mä teen väärin" -kysymys vääjäämätön seuraus siitä. Jossain vaiheessa sitä huomaa jättävänsä sellaiset kysymykset kuin "mitä tarvitaan jotta koira toimisi tässä tilanteessa oikein" pois valikoimista. Ei siihen kysymykseen saada sellaista vastausta joka ajaisi toimintaan. Vastaus tähän kysymykseen voisi olla jotain sen tyylistä kuin että "tarvitaan lisää tehokkuutta palkkaamisten oikea-aikaisuuteen". Mutta jos kysyn itseltäni "mitä teen väärin", on vastaus kysymykseen samalla toimintasuunnitelma. Jos vastaus itselleni tähän kysymykseen on "en ole treenannut tarpeeksi oikea-aikaista palkkausta", voin olla varma että seuraavana päivänä olen ihan tikkana treenaamassa juuri sitä. Ja se on asia, johon haluan pyrkiä. Oikealla kysymysten asettelulla saada sellaisia vastauksia, joista on minulle todellista hyötyä.

Jos koirani juoksee pupun perässä pitkin metsiä ja minä seison tumput suorina miettimässä että "miksi koira tekee noin", on vastaus jotain sellaista kuin "koska sen saalisvietti on niin suuri", joka on melkeinpä sama asia kuin antaisin itselleni tekosyyn olla treenaamatta asiaa. Onhan tässä ihan selkeä syy koiran käytökselle, tottakai se ajaa jänistä kun sillä on niin vahva saalisvietti! Kun taas jos katson koiran jäniksen perässä loittonevaa takamusta ja mietin mielessäni "mitä mä teen väärin", on vastaus ihan erilainen. "En treenaa tarpeeksi luoksetuloa ja saalisviettihallintaa". Voilá, se on siinä: mulla on vastaus joka vie minua eteenpäin ja jatkossa koira joka ei juokse peräsuoli pitkällä huutaen jäniksen perässä.
 

Koiravalokuvaus kouluttajan näkökulmasta

Jos olet yhtään samanlainen kamerasi ja kännykkäsi kanssa kuin minä, tulee koirista räpsittyä kuvia ihan hervottomia määriä. Ja kaikille on ihan varmasti tuttua huttua se, miten hypitään kameran kanssa ja huidotaan käsillä ja heitellään käpyjä että koira katsoisi oikeaan suuntaan. Tässä vuosien varrella joita olen kameran kahvassa roikkunut ja maannut rähmälläni maassa täydellisen kuvan metsästyksessä, on tullut muutamia kuvauksia helpottavia asioita vastaan koulutuksellisesta näkökulmasta, joita ajattelin jakaa kanssanne. Muut kuvausopit saatte hakea ihan muilta. Mutta tässä muutama vinkkiviitonen siihen, miten koirat saadaan toimimaan kivasti kameran kanssa.

1. Paikallaolo

Paikallaolo on yksi ihan perusasioista, jotka helpottavat kuvaajan elämää. Usein parhaat kuvat tulevat tilanteista silloin kun koirat huitovat hurrikaanina ympäriinsä, mutta paikallaanpönötyskuvillakin on paikkansa tässä maailmassa. Eli tämä on asia, jota kannattaa harjoitella erikseen: että koira malttaisi pysyä erilaisissa asennoissa kohtuullisen pitkiä aikoja.

Pelkkä paikallaolo ei kuitenkaan riitä, vaan jos koira keskittyy rautaisesti paikalla pysymiseen, sen ilme yleensä menee aika tympeän näköiseksi. Valokuvauspaikallaolossa koiralla olisi hyvä olla suuri odotus vapautukseen: paikallaolon mielentilan ei pitäisi ole vain se, että siinähän pönötät maailman tappiin. Valokuvauspaikallaolo olisi hyvä rakentaa ajatuksella että "kun nyt pysyt ihan hetken paikoillasi, sitten saat singota sieltä hakemaan palkkaa".

Yksi harjoiteltava seikka on myös se, että koira kestää omistajan katoamisen kameran taakse, kyykistymisen ja makaamaanmenon koiran edessä, koska yleensä niitä kuvia on ihan turha koettaa räpsiä suorilta jaloiltaan. Mikäli kuvaat koiria ulkosalla ja sulla ei ole kuvaussession jälkeen paskaiset vaatteet, teet jotain väärin.

Isoista porukoista on kiva saada myös ryhmäkuvia

2. Pysähtyminen etäälle

Tämä on yksi kuvauskikka jota käytän paljon. Aika usein koirat juoksennellessaan sattuvat osumaan jollekin kauniille kuvauspaikalle, jonne niitä on käsin vaikea mennä asettelemaan. Silloin on todella näppärää, mikäli koira osaa käskystä pysähtyä niille sijoilleen, katsoa omistajaa (kameraa) kohti ja malttaa odottaa vapautusta ennen kuin lähtee viilettämään eteenpäin. Ihan alkeistreeninä tälle käytän lihapullapommitusta. Koira juoksentelee omissa maailmoissaan lähistöllä, minä nappaan käteeni kokonaisen lihapullan, visioin keskelle koiran otsaa maalitaulun ja pistän pullan lentämään. Juuri ennen kuin pulla kolahtaa silmien väliin, huikkaan perään pysähtymiskäskyn. Toki täytyy pitää huolta ettei koira traumatisoidu moisesta ruoallamäiskinnästä. Omilla koirillani tästä on kehkeytynyt kivan napakka pysähdys ja hyvin onnellisen odottavainen ilme kameraa kohti.

Menepä asettelemaan koira tuonne niin saat kuvan jossa on paljon lytättyjä kukkia ja tylsistyneen näköinen koira. 

3. Vahvista valokuvauksellisuutta

Tämä voi kuulostaa lähtökohtaisesti hieman mielenkiintoiselta, mutta uskokaa pois, se kannattaa.Mikäli tarpeeksi paljon valokuvaa, huomaa jossain vaiheessa että se oma silmä kulkee tuolla maailmalla hyviä kuvauskohteita etsiskellen, vaikka kamera lojuisi unohdettuna kotona. Se, mitä silloin voi tehdä on vahvistaa niitä hetkiä, asentoja, ilmeitä ja paikkoja, joissa koira on kuvauksellinen. Eli jos huomaat ajattelevasi että tulisipa tuosta hyvä kuva: palkkaa koira! Yllätyt, miten nopeasti niitä kuvauksellisia hetkiä sattuu lenkkien varrelle hetken päästä. Itse palkkaan koiria paljon siitä, että ne mm. menevät kivien päälle patsastelemaan, seisahtuvat katselemaan kaukaisuuteen ryhdikkäinä, ilmehtivät mua kohti kivasti tai hakeutuvat paikkoihin, joissa ne näyttävät kivoilta. Nykyään koirat heti hakeutuvat pönöttämään sellaiselle paikalle, jota hetken jään katselemaan, siinä toivossa että tiedossa saattaisi olla valokuvausta ja/tai palkkaa.

"Katso kaihoisasti kaukaisuuteen" on ihan hyvä vahvistettava asia

4. Opeta hyvä ilme kameralle

Monet koirat lipeävät paikalta siinä kohtaa kun kamera kaivetaan esiin, ja monet ihan syystä. Kannattaa olla tarkkana, minkälaisen mielentilan kuvaukseen yhdistää. Onko kuvaaminen tylsää? Seuraako kameran esille ottamisesta aina tylsä paikallaolotehtävä? Vai tarkoittaako kamera sitä, että kohta tapahtuu jotain mukavaa, nyt kannattaa olla skarppina? Pennun kanssa aloitan kuvaukset ihan siitä, että kumarrun kameran taakse ja heitän pennulle namin muutaman metrin päähän. Se pian oppii odottamaan jotain mukavaa kameran takaa, ja ilmeet ovat heti mukavammat.

Salaman käyttöä suoraan koiran naamalle en missään nimessä suosittele. Iso osa koirista jotka väistävät kameraa ovat aloittaneet tapansa siitä, että on räiskitty salamalla menemään. Onnea vaan jatkossa naamakuvien ottamiseen sen jälkeen. 

"Ai näin vai?"

5. Opeta tekemään omia juttujaan kameran lähellä

Avustaja on ihan korvaamaton koiria kuvatessa. Avustaja voi ihan vaan liikuskella koirien kanssa ympäriinsä ja kutsua koirat pois jos ne ovat liian kiinnostuneita kuvaajasta. Mikäli avustajaa ei ole tarjolla, voit aloittaa vaikka nakkaamalla koirille lelun ja pidättäytymällä itse taka-alalla niin kauan kun leikki on aktiivisena. Usein koirat lakkaavat tekemästä mitään mistä irtoaisi mielenkiintoisia kuvia jos itse päjähtää paikoilleen kameran kanssa. Yksin koiria kuvatessa niiden ohjaaminen onkin aikalailla tasapainoilua sen kanssa, miten hyvin saa koiria ohjattua tekemään kuvauksellisia asioita kameraa kohti, ja miten hyvin ne saa ohjattua tekemään omia juttujaan lähistöllä välittämättä kamerasta. 

6. Targetit ja alustalle nousut

Mikäli tykkää ottaa paljon paikoillaan olevia kuvia, on todella hyvä ajatus opettaa koiralle muutama muukin asento kuin istuminen ja maassaolo kuvaamisia varten, koska näiden vaihtoehdot on aika nopeasti käyty läpi. Sen takia itse suosin sitä, että koira mielellään mm. laittaa etujalat jonkin alustan päälle ja malttaa pysyä siinä hetken aikaa, tai hakeutuu targetille eli sen voi ohjata erilaisille kosketusalustoille joissa se pysyy mielellään. Tällä saa vähän mielenkiintoisempia poseerauksia aikaiseksi, ja ympäristöä pystyy käyttämään tehokkaammin hyväkseen. 

Toisenn syy, miksi nyt olen ihastunut alustojen käyttöön on koirien ohjaamisen helppous. Joskus se useamman koiran ohjaaminen juuri oikeaan kohtaan (etenkin yksin kuvatessa) on ihan tuskaa, kun aina on joku koirista sen kaksi senttiä vino tai edessä tai takana. Jos koira osaa hakeutua kosketusalustan päälle ja pysyy siinä mielellään, saattaa kuvaajalle tulla ilon kyynel silmäkulmaan kun ei tarvitsekaan vääntä kättä niiden paikkojen kanssa: riittää että sijoittelee alustat sopiviin kohtiin ja pistää räiskien. 

Symmetriaa hakevat kuvat voivat olla haastavia ohjata

Behind the scenes -otos

Onko sinulla hyviä kuvaamisvinkkejä koulutusnäkökulmasta? Pistäpä tulemaan kommentteihin! 

Muutoksen tuulia: täältä tullaan, Haukkuvaara!

Blogi on pitänyt pientä hiljaiseloa, isolta osalta siksi että työn alla on ollut pienoinen mullistus työelämään. Olen siirtymässä kouluttajaksi Koirakeskus Haukkuvaaran riveihin.

Pää pyörällä olen ihmetellyt tätä parin vuoden tallattua taivalta tähän pisteeseen asti. Mistä Etoelävä sai alkunsa? Parista kansalaisopiston koirakurssista, joista pikkuhiljaa alkoi kehittyä ajatus "hieman erilaisesta kesätyöstä". Ja kuinka pikkuhiljaa toiminta vain kasvoi ja kasvoi, kunnes jossain vaiheessa tulin siihen lopputulokseen, että tämä on oikeastaan kaikkea mitä olen koskaan työltä halunnut: paras työ mitä kuvitella saattaa. Ja jotenkin tämä ajatus on vienyt minut tähän pisteeseen ja tämän mahdollisuuden äärelle.

Minulle tämä tarkoittaa tulevaisuutta rakastamani työn parissa. Niin kauan kun koulutukseni pyörivät ulkotiloissa, oli vain ajan kysymys milloin elämän realiteetit tulisivat läiskimään naamalle ja pakottamaan siirtymään kentiltä muihin töihin. Talvikuukausia sä kun et siellä kentällä pysty leipääsi tekemään, se on karu totuus. Ja se talvi on pitkä ja pirun kylmä. Ihan näin vinkiksi niille ketkä samaa polkua tallaavat: villasukat ovat kouluttajan paras ystävä.

Lämpimän hallin lisäksi Haukkuvaara tarjoaa niin paljon uusia mahdollisuuksia ammatilliselle kasvulle ja jotain mitä aiemmin mulla ei ole tässä työssä ollut: työyhteisön tuki. Tämä on jotain niin hienoa etten osaa edes sanoiksi pukea, miten paljon se minulle merkitsee. Kun teet yksin töitä, tulee monessa asiassa vastaan ihan puhtaasti se todellisuus, että itseäsi et voi kloonata kahteen paikkaan samaan aikaan ja omista koulutuksista irtautuminen yksin työskentelevänä lisäkouluttautumista varten on ollut todella haastavaa toteuttaa. Ja tämä jos mikä on kalvanut ja jatkuvasti pitänyt varpaillaan: tässä työssä et vaan voi tippua kehityksen kärryiltä, lakata kehittämästä itseäsi ja hakemasta uutta osaamista myös omien koiriesi kanssa. Yksi asia, jota Haukkuvaaran poppoossa arvostan ihan äärettömästi on heidän halunsa jatkuvasti kehittyä sekä itsensä takia että ammattinsa takia, ja se että sama mahdollisuus on nyt tarjolla on, noh - ihan pirun hienoa. Jos on yksi asia jota janoan, se on uusi tieto ja osaaminen koirien kanssa toimimisesta, enkä voisi tähän hätään keksi mitään tämän parempaa tapaa löytää itseäni sieltä tiedon lähteiltä. Rakastamani työn parista.

Olen aavistuksen verran mykistynyt ja hyvin, hyvin onnellinen.