Häiriöt, osa 3: Reaktiorajan ylittävät häiriöharjoitukset

Maailman parhainkaan reaktiorajan alapuolella treenaava kouluttaja ei pysty viemään koiraa eteenpäin ilman, että joskus tulisi vastaan tilanteita joissa koiran reaktioraja ylittyisi. Ja niihin tilanteisiin me tarvitsemme niitä reaktiorajan ylittäviä häiriöharjoituksia. Eli haluamme, että koira kokee niin suurta häiriötä antamastamme ärsykkeestä että sen on _pakko_ siihen jollain tavalla reagoida. Tässä emme hae nyt täydellistä kontaktia tai täydellistä suoritusta, vaan haluamme pitää huolen siitä, että koira ei riko tehtävää silloinkaan, kun sen huomio kääntyy väkisinkin jonnekin muualle.

Reaktiorajan ylittäviä ärsykkeitä voi olla esim. lihapullan vierittäminen suoraan ahneen koiran nenän alta paikkamakuussa, saalisviettiselle koiralle lelun heitto jalkoihin kesken seuraamisen, sosiaaliselle koiralle se, että koirakaveri menee sitä nuuskimaan kesken paikkamakuun tms. Nämä eivät tosiaan ole niitä ensimmäisiä häiriöitä mitä kokeillaan, mutta sellaisia jotka yleensä ennemmin tai myöhemmin olisi hyvä päästä kokeilemaan varmassa tehtävässä osaavalla koiralla. 

Perusedellytys tällaisille häiriöharjoituksille on koira, joka toimii jo tehtävässä itsevarmasti ja halukkaasti – liian heikolla pohjalla olevat liikkeet voivat ihan kertakaikkiaan hajota jos niiden kanssa ryhdytään liian nopeasti ottamaan reaktiorajan ylittäviä harjoituksia.

Reaktiorajan ylittävillä harjoituksilla treenaamme hallintaa. Samoin kuin reaktiorajan alapuolella olevissa ärsykkeissä, aloitamme tarpeeksi pienellä ärsykkeellä ettei koira ajaudu virheeseen.  Kuitenkin poiketen reaktiorajan alapuolella tehtävistä harjoituksista, reaktiorajan ylittävissä treeneissä ei ole tarkoitus totuttaa koiraa häiriöihin, vaan nimenomaan varmistaa koiran tehtävän osaaminen aiheuttamalla ärsykkeitä, joihin se ei ole tottunut, turtunut tai vastaehdollistettu pois. 

Nämä harjoitukset ovat tärkeitä mikäli haluamme saada koiran pysymään hallinnassa todella yllättävissä tilanteissa. Jos kaikki muut paikkamakuurivin koirat yhtäkkiä lähtevätkin leikkimään keskenään, kehän läpi juokseekin yhtäkkiä hiiri tai pupu, tai joltain katsojalta karkaa koira kesken liikkeen omasi luokse. Tällaisissa tilanteissa on herttaisen yhdentekevää, pitääkö koira täydellistä kontaktia vai ei – tärkeintä olisi se, että koira ei riko tehtävää eli pysyy käskyn alla tilanteesta huolimatta. Joku on varmasti onnistunut koiralleen opettamaan kaikki nämäkin häiriöt reaktiorajan alapuolelle, mutta itse en pidä sitä kovin realistisena tavoitteena – mulle realistinen tavoite olisi se, että koira katsoo ärsykettä, harkitsee rikkovansa tehtävän mutta päättää kuitenkin itsenäisesti jatkaa tehtävän suorittamista. 

Tällaisiin tehtäviin on tärkeää olla hyvät pohjat itse tehtävällä – tarkoitus ei ole ajaa koiraa virheeseen. Mutta se, mitä näissä treeneissä on pidettävä tarkkana on se, ettei koira pääse vahvistamaan itse sitä tehtävän rikkoutumista, eli jos me nyt vaikka sitten käytämme sitä lihapullahäiriötä, meillä tulee olla varmuus tai varmistus sille, ettei se koira mene sitä lihapullaa kohlaisemaan suuhunsa ja toteamaan että olipa kiva harjoitus, tätä voidaan tehdä uudestaankin. 

Monet ohjaajat haluavat näissä harjoituksissa käyttää pakotteita varmistamaan sitä, että koira pystyy jatkamaan suoritusta. Ja useimmiten hyvillä tuloksilla. Mikäli kuitenkin ohjaaja mieluummin on antamatta koiralleen pakotteita, se ei tarkoita sitä, etteikö tätä tehtävää voisi silti tehdä. Tai no, ainakin se onnistuu mikäli pakotteen määritelmä ei ole se tiukin mahdollinen ja ohjaaja hyväksyy käytöksen katkaisun ihan vaan fyysisellä, paineistamattomalla väliinmenolla tai hihnavarmistuksella. Tärkeintä kuitenkin on, että koira ei koe saavansa vahvisteita tehtävän rikkomisesta. 

Tässä tehtävässä emme palkitse koiraa häiriön esiintymisen aikana kuten reaktiorajan alapuolella olevassa treenissä, koska mehän nyt sitten palkkaisimme koiraa siitä reagoinnista vaikka tehtävä itsessään olisikin vielä ehjänä. Mikäli palkkaamme silloin kun koiran ajatukset ovat vielä kiinnittyneinä siihen ärsykkeeseen, silloinkaan meille ei hyvä heilu. Tämän tehtävätyypin tärkein ajoitus on oikeaan toimintaan palaamisen jälkeen. Eli vahvistamme koiralle hyvän päätöksen tekemistä. Eli jos vaikka paikkamakuutreenissä joku hyppii ja hilluu koiran vieressä vinguttamassa vinkupalloa, emme vaadi koiralta sitä etteikö se saisi siihen katsahtaa. Mutta se, mitä haluamme saada aikaiseksi on tehokas palkkio silloin kun koira tekee oikean päätöksen ja palaa oikeaan tehtävään. Mikäli koira ei tee oikeaa päätöstä vaan tuijottelu jatkuu tai koira lähtee häiriötä kohti, on ärsyke ollut koiran koulutustasoon nähden liian vaikea. Silloin on ohjaajasta kiinni, annetaanko koiralle palaute siitä että se rikkoi tehtävän vai ei. Mikäli ohjaaja ei halua antaa koiralle palautetta tehtävän rikkomisesta, tulee toistojen kanssa olla ihan äärimmäisen varovainen ettei koira pääsisi tekemään uudestaan virhettä ja vahvistamaan väärää käytöstä – ja painottaa häiriötreenit reaktiorajan alapuolella tehtäviin harjoituksiin. 

Häiriöharjoituksia karjisleirillä (c) Niina Kälvinmäki

Tyypillisin ongelma kaikissa häiriötreeneissä on se, ettei variaatiota ole tarpeeksi – jäädään kiinni pelkästään reaktiorajan ylittäviin tai alittaviin treeneihin mutta ei muisteta ottaa molempia mukaan. Tyypillistä on myös, että harjoituksen tekniseen puoleen keskittyessä ei pidetäkään tarpeeksi huolta koiran tehokkaasta palkkaamisesta. Joissain tapauksissa ohjaajan ajoitusten väljyys aiheuttaa häiriötreeneissä ongelmia. Usein kuitenkin kaikista suurin ja yleisin ongelma on tämä: laiskuus. Tiedetään että häiriöitä pitäisi treenata erillisinä asioina, mutta ei sit vaan saadakaan aikaiseksi. Apuohjaajan kanssa treenaaminen tuntuukin jotenkin tyhmältä ja ihmeelliseltä tai ajatellaan että koira nyt muutenkin ottaa niin paljon häiriötä ettei ole järkevää tehdä vielä asiakseen siihen lisää häiriötä (mikä tietysti on aivan täyttä potaskaa ottaen huomioon että suunnittelemattomien häiriöiden kanssa on todella vaikeaa päästä muokkaamaan koiran suhtautumista häiriöihin tehokkaasti – tällaiset koirat nimenomaan hyötyvät eniten suunnitelluista häiriöharjoituksista).

Mutta tästä emme pääse yli emmekä ympäri: mikäli haluamme ääliövarman kisakoiran, häiriötreeneihin pitää panostaa ja niihin tulee hakea monia erilaisia näkökulmia, jotka tukevat koiran parasta mahdollista työskentelyintensiteettiä.

Häiriö, osa 2: reaktiorajan alapuolella treenattavat häiriöt

Reaktiorajan alapuolella olevat häiriöharjoitukset ovat äärimmäisen tärkeä osa häiriöiden treenaamista. Joku muu varmasti nimeää tämän harjoitustyypin eri tavalla, mutta itselleni tämä termi selkeyttää tehtävän ydintä: pyrimme toimimaan sillä häiriöiden vahvuudella, johon koira ei vielä reagoi. 

Tämä on äärimmäisen haastava harjoitus temperamenttisille ohjaajille ja jää monilta tekemättä. ”Jos se koira ei kerran reagoi, mitä häiriötä siinä silloin muka on” tuntuu olevan aika yleinen ajatusmaailma. Ja tottahan se on, että tämä harjoitus on ehkä lähempänä meditointia kuin mitä itsekään tykkäisin tehdä. Siinä ei ole mitään näyttävää, räväkkää tai erityisen jännää. Se on hyvin tekninen ja tavallaan mekaaninen harjoitus. Mutta sen merkitys koiran suoritukselle on todella suuri, ja tämän harjoituksen painoarvo kaikissa häiriöharjoituksissa on ihan mittaamaton. 

Reaktiorajan alapuolella tapahtuvan häiriön treenaamisen kauneus on siinä, mitä kaikkea me loppupeleissä saamme treenattua sinne reaktiorajan alapuolelle aiheuttamatta koiralle painetta tai stressiä ja pystymme ylläpitämään täydellisen fokuksen tehtävään ja ohjaajaan.

Tyypillinen harjoitus tälle häiriötyypille on perusasennon kontaktiharjoitus, jonka nopeasti käyn linjoiltaan läpi.

Lähtötilanteessa meillä on koira, joka osaa pitää kontaktia yllä useita sekunteja kerrallaan, eli mikäli koira on aktiivinen päänpyörittelijä, se ei ole vielä valmis tähän harjoitukseen. Voimme toki tehdä pentuversion tästä treenistä pitämällä ruokaa koiran nenän edessä harjoituksen aikana, mutta parhaan vasteen saamme siitä, että ohjaaja ei tue koiraa enää ruoalla tässä vaiheessa.

Apuohjaajan rooli on tässä harjoituksessa tärkein: apuohjaaja aloittaa niin pienillä häiriöillä, ettei koira varmasti niihin reagoi. Esim. viiden metrin päässä taputtaa käsiään hiljaisesti. Häiriöitä syötetään aluksi koiralle tiuhaan, muutamien sekuntien välein. Harjoituksen perimmäinen tarkoitus on päästä palkitsemaan koira mahdollisimman nopeasti häiriön kanssa yhdenaikaisesti, eli ohjaaja heti häiriön kuultuaan/huomattuaan reagoi palkkavihjeellä ja palkitsee koiran. Eli emme odota koiran reaktiota tai reagoimattomuutta, vaan palkitsemme koiran siitä, että sen ympärillä oli jokin häiriö. Mikäli koira ehti reagoida muutoin kuin hyvin pienellä korvan käännöllä tai ihan sekuntin murto-osan vilkaisulla, palkkiota ei anneta, mutta silloin apuohjaajan tulee heti pistää merkille reaktiorajan ylittyminen ja palata pienempään ja helpompaan häiriöön. Ja toki näitä reaktiorajan ylityksiä tuleekin, niiltä ei voi välttyä kun sitä rajan pintaa haetaan, mutta tarkoituksena olisi saada aikaiseksi ainakin 80-90 prosentin onnistumisprosentti. Mikäli sitä ei saavuteta, apuohjaaja ei ole ollut ihan tehtävänsä tasalla ja harjoitus siirtyy reaktiorajan ylittäväksi harjoitukseksi.

Treenit pidetään lyhyinä ja nopeatempoisina, ja sitä mukaa kun onnistuneita toistoja tulee, alamme lähestyä reaktiorajaa. Pienet reaktiot, kuten korvan heilahdus tai pieni pään liike ovat merkkejä siitä, että raja lähestyy emmekä halua kaivella koirasta sen isompaa reaktiota esille. 

Mikäli harjoitus etenee niin kuin Strömsössä, meillä pitäisi olla ihan muutamien minuuttien treenillä huomattavasti korkeampi reaktioraja kuin treeniä aloittaessa. Kun näitä treenejä pääsee toistamaan tarpeeksi erilaisilla häiriöillä, eri paikoissa ja erilaisilla häiriöiden ajoituksilla, saamme aikaiseksi koiran joka on itsevarma ja innokas häiriöiden tullessa vastaan.

Silloin olemme saavuttaneet harjoituksen lopullisen tavoitteen: koiran, joka tekee yhä intensiivisemmin ja innokkaammin mitä enemmän sen ympärillä on häiriötä.

Tämän harjoituksen kanssa tulee olla hyvin nopea ja tehokas matalavireisten koirien kanssa, ja helposti paineistuville koirille tulee antaa hyvin tiuhoja päänpurkamistaukoja. Muutenkin harjoituksen kokonaispituus olisi hyvä pitää lyhkäisenä.

Ajatuksia tai kysymyksiä reaktiorajan alapuolella tapahtuvaan häiriöharjoitukseen liittyen? Heitä kommenttia tulemaan. 

Häiriötrilogian 1. osa: mitä on häiriötreeni?

”Tarvii vielä paljon häiriötreeniä”. ”Kyllä se liikkeet jo osaa mutta häiriössä ei niin varmasti”. ”Tää ottaa kyllä häiriöistä paljon painetta” 

Kuulostaako tutulta?

Häiriö on yksi asia jonka tärkeys on ollut aika paljon framilla etenkin tokossa, mutta myös muissa lajeissa. Häiriöharjoitukset auttavat saamaan luottoa koiran toimintaan ja tekevät suorituksesta keskittyneemmän ja parhaassa tapauksessa myös intensiivisemmän. Kuitenkin häiriöharjoituksia voi tehdä myös iloisesti päin hittoja ja viedä koiraa myös taaksepäin vääränlaisilla häiriöharjoituksilla. Eli mitä on häiriö ja miten sitä kannattaa treenata? 

Häiriöt tarkoittavat kaikkea, joka vie koiran huomiota pois ohjaajasta ja tehtävästä. On olemassa passiivisia häiriöitä (esim. pallo kentällä) ja aktiivisia häiriöitä (esim. apuohjaaja heittää pallon), ja on suunniteltuja ja suunnittelemattomia häiriöitä. Isoin syy sille miksi häiriöiden treenaaminen on niin tärkeää on se, että niitä suunnittelemattomia häiriöitä tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan. Mikäli siinä tilanteessa haluaa koiran toimivan oikealla tavalla, olisi parempi olla treenannut niitä suunniteltuja, hallittuja häiriöitä koiralle sopivalla tavalla. Pääperiaate kisakoiran kohdalla olisi se, että mitään niin jännittävää ei _voi_ kokeessa tapahtua etteikö jotain vielä omituisempaa olisi tapahtunut treeneissä. Ja mielellään hallitusti niin että koira oppii tehtävästä oikeita asioita eikä vaan rämmitä niistä treeneistä läpi sillä periaatteella että riittää että koira nyt vaan on törmännyt niihin häiriöihin. 

Häiriötreenejä on erilaisia ja niiden tavoitteet ovat silloin myös erilaiset. Itse jaottelen häiriötreenit kahteen eri kategoriaan: reaktiorajan alapuolella olevat häiriöharjoitukset sekä reaktiorajan yläpuolella olevat häiriöharjoitukset. Näistä molempia tarvitaan, ja niillä on oma funktionsa. Näille kahdelle häiriöharjoitustyypille pyhitän omat postauksensa, eli tämä häiriötrilogia tulee jatkumaan näihin molempiin eriytyneillä teksteillä.

Yhteistä kuitenkin näillä kahdella häiriötyypeillä on se, että mikäli haluamme hyviä tuloksia koiran suoritukseen, tarvitsemme todella tehokasta ja oikea-aikaista palkkiota. Mikäli häiriötreeni perustuu sille että ajamme koiran virheeseen häiriöllä ja annamme palautetta koiralle siitä että se epäonnistui, se nyt ei ole ideaalitilanne ajatellen koiraa, suoritusta tai tulevia häiriöharjoituksia. Palkkaaminen ja tarkka suunnitteltu ovat tärkeimmät kulmakivet häiriöharjoituksissa.

Eli mikäli joskus olet ihmetellyt, minkä takia makaan keskellä kenttää paikkamakaavan koiran vieressä tekemässä lumienkeliä ja laulamassa makkaralaulua (tositarina), syy löytyy häiriöharjoituksista.

Seuraavassa postauksessa käsittelemme reaktiorajan alapuolella tapahtuvien häiriöharjoitusten merkitystä ja treenitapoja.

Koirasi motto - kilpailu!

Raato-leluja, turvavaloja, pureskeltavaa ja treeniherkkuja olisi tarjolla

Noniin, otetaanpas kierrokselle ensimmäinen sarjassaan eli blogikilpailu. Kävin eilen mättämässä koriin kaikkea mukavaa Kodin Terran eläinmaailman valikoimasta, ja tällainen ihana setti siitä sitten kehkeytyi. Tämä paketti odottelisi nyt sitten omaa uutta kotiaan. Kelpaisikos teille?

Kilpailuun osallistuminen tapahtuu seuraavalla tavalla: käy heittämässä blogin kommenttiosuuteen koirasi motto. Sitten otat ja klikkaat siitä pienestä sievästä napikasta joka sanoo että jaa, ja heitä haaste eteenpäin somessa. 300 kommentin täyttyessä lähtee paketti postimiehen helliin kätösiin ja kohti voittajaa.

Minun koirieni motot?

Katla: "On olemassa kolmenlaisia lintuja: isoja lintuja, pieniä lintuja ja lentokoneita. Kaikista niistä pidän ihan yhtä paljon"

Rita: "Entä sitten kun mentiin jo äärettömän yli, minne sitten singotaan?"

Kirjoita kommentti, jaa postaus facebookissa tai twitterissä ja olet mukana kilpailussa. Paras motto palkitaan!

Paine, osa 3: Miksi paine tulee ottaa huomioon kouluttamisessa

Tämä kirjoitus on jatkoa kirjoituksille Paine, osa 1: Paine ja sen purkautuminen vs. tavoitehakuinen käytös sekä Paine, osa 2: Miten paine purkautuu?

Nyt viimeisessä (tosin aihetta saatan toki sivuta myöhemminkin) kirjoituksessa mietitään sitä, minkä takia koulutuksen osalta on tärkeää ottaa huomioon paineet ja niiden purkautumiset. 

"Miksi"
Ihan ensimmäisenä huomioon otettavana asiana on ns. diagnostiikkapuoli. Eli mikäli koiran käytökselle yritetään löytää syytä, eikä sitä löydy koiran käytöksen seurauksista, voi olla että ohjaaja turhautuu koiran epäloogiselle käytökselle ja koulutus ei etene toivotulla tavalla. Pakottein kouluttava kouluttaja saattaa huomaamattaan itse ajaa koiran sellaiseen painetilaan ettei sillä ole muuta mahdollisuutta kuin päätyä sellaiseen käytösmalliin josta se saa uudelleen pakotteen - tästä tulee joskus ihan loputon kehä, ellei paineiden mekanismeja tarkastella tarkemmin.

Paine ja uuden asian oppiminen
Paine vaikeuttaa myös oppimista, ja uuden oppimisessa paine yleensä kulkee käsi kädessä. Olen jo pitkän aikaa käyttänyt yhtä sananpartta viestittämään tauosta, jo ennen kuin ajattelin paineen mekanismeja niin isona kokonaisuutena kuin se on. Eli "pura painetta" oli sellainen asia jota on yksi jos toinenkin uutta asiaa mun kanssani koiralle opettanut kuullut. Eli silloin kun huomaa että koiran pinnan alla alkaa kuplia kun sen aivot hyrräävät uuden tehtävän kimpussa ja turhaumapaine alkaa pikkuhiljaa näkyä koiran käytöksessä: pieni ringin kävely ja pari namin heittelyä yleensä auttavat siihen, että koira pystyy jatkamaan treeniä sen jälkeen.

Vastaehdollistamisen ajoitusongelmat

Paine on se syy, minkä takia kokematon vastaehdollistaja usein epäonnistuu ja minkä takia nakinsyöttelylle tuhahdellaan ja pyöritellään silmiä. Tämä on niin moneen kertaan käyty läpi: omistaja vannoo henkeen ja vereen että koira ei pysty vaikkapa nyt toista koiraa ohittaessaan syömään ruokaa, nakeista ei oo mitään apua. Ja en yhtään epäile etteikö niin käykin! Mutta ongelman lähde ei ole läheskään aina ole se nakin riittämättömyys, vaan paine. Koira ohitustilanteessa kerää todella nopeasti painetta sitten kun se on oppinut, että koiraärsyke tarkoittaa kiihtymystä ja tietynlaista painetta, jolle sillä löytyy hyvinkin helposti hihastaan kauhean mukavia purkukeinoja kuten kiskominen, hyppiminen, huutaminen tai omistajan pureminen. Ei se koira tietenkään voi tuollaisessa mielentilassa ottaa ruokaa vastaan, ei sitten millään. Ellei se ole oppinut, että nakin syöminen voi purkaa myös painetta, jolloin koira usein menee ohituksen läpi niin että se tuijottaa silmä kovana toista koiraa ja syö omistajan näppejä verille purkaessaan painetta nakinsyöntiin. Mutta se ei missään nimessä ole ainoa tapa käyttää sitä ruokaa ohitustilanteessa, vaan tilanne pyritään pitämään rauhallisena vastaehdollistamisella.

Isoin osa vastaehdollistamisen ongelmista johtuu ajoitusongelmista.

Joista ensimmäinen on palkkion ajoittaminen paineeseen nähden. Aina jos koiraan tulee painetta, se pyrkii sen purkamaan. Jolloin olemme auttamattomasti myöhässä jos yritämme aloittaa vastaehdollistamisessa namittamisen siinä kohdassa, kun koiran paine on jo alkanut, jolloin se yleensä vaan eskaloituu entisestään. Tämä on nyt se syy minkä takia aina pyritään aloittamaan mahdollisimman kaukaa ja minkä takia nakinsyöttelijöille nauretaan kun ne menevät siellä pitkin puskia hakiessaan etäisyyttä ärsykkeisiin. Koska jos paine ehtii päälle, peli on vastaehdollistamisen kannalta aikalailla menetetty. Eli se mikä ajoituksissa on tärkeää on se, että koiran mielentilan muokkaaminen aloitettaan _ennen_ kuin se rupeaa muuttumaan. Ennen kuin se antaa pienintäkään elettä hermostumiselle, sitä ruvetaan ohjaamaan oikeaan suuntaan. Puhun silloin koulutuksesta, joka tapahtuu reaktiorajan alapuolella: ennen kuin koira antaa mitään reaktiota ärsykkeelle. Vastaehdollistamisen kauneus on siinä, mitä kaikkea pystymmekään koiralle kouluttamaan reaktiorajan alapuolelle.

Mutta sitten heti jos se koiran mielentila lähtee kääntymään vääräksi, reaktioraja ylitetään: koiraan kerääntyy painetta joka etsii purkautumiskeinoa. Kaboom.

Pienenä välihuomiona: vastaehdollistaminen on myös pirun paljon tehokkaampaa kuin mitä iso osa ihmisistä kuvittelee. Ei autuaaksi tekevä asia, mutta sellainen jonka mekanismit kaikkien koiran käytöstä muokkaavien olisi hyvä käydä läpi. 

Paine vahvistaa painetta

Nyt päästään siihen asian ytimeen: siihen syyhyn, miksi rupesin kirjoittamaan tällaista kilometripostausta.

Olette varmaan kaikki nähneet jonkunlaisia kaaviokuvia siitä, miten erilaiset vahvisteet ja rangaistukset toimivat? Milloin otetaan palkkion mahdollisuus pois ja milloin lisätään rangaistusta ja milloin lisätään palkkiota, kyllä te nämä kaavat tiedätte. Usein siellä kirkkaimman tähden paikalla on se positiivinen vahviste eli palkkio eli... mikä? Usein ensimmäisenä tässä tyrkyllä on ruoka. Joskus mitään muuta vaihtoehtoa ei käydä edes läpi. Ruoka ruoka. Mikäs muu. Mikähän muu nyt voisikaan vahvistaa koiran käytöstä kuin ruoka?

Ja tämä on sellainen kohta jossa aletaan taas mennä metsään. Koiran elämä on täynnä vahvisteita ja me tarjoamme niistä vain pienen osan.

Me voimme opettaa koiralle, että ruoka on hyvä vahviste ja sen arvoa nostamalla yli kaikista muista maailman vahvisteista saamme koiran jonka kanssa on pirun kiva kulkea läpi maailman vahvistellen asioita ruoalla.

Usein kuitenkaan tilanne ei ole tämä. Useimmat koirat joilla on häiriökäyttäytymisiä, ovat oppineet löytämään vahvisteensa jostakin ihan muualta. Ja tässä vaiheessa usein ruvetaan ajattelemaan ainoastaan asioita, jotka koira kokee hauskoiksi tai mukaviksi: mikä ei missään nimessä ole ainoa vahviste koiralle. Tottakai se on aina iso vahviste: jos koira pääsee karkaamaan pihasta leikkimään koirakaverin kanssa, toki se karkaa sieltä todennäköisemmin jatkossakin. Jos koira kiskoo omistajaa litran mittana perässä ihanille hajuille, tottakai kiskominen vahvistuu.

Mutta vahviste voi olla jotain ihan muuta kuin jotain joka aiheuttaa koirassa iloa tai hyvää mieltä. Ja tämä on nyt se suurin syy niille kaikista vakavimmille käytösongelmille. Paine vahvistaa painetta.  

Kiihtymys vahvistaa kiihtymystä.

Aggressio vahvistaa aggressiota.

Pelko vahvistaa pelkoa.

Ilo vahvistaa iloa.

Aina kun koiran sisällä tapahtuu iso paineen nousu ja sen purku, se vahvistaa itse itseään. Koira vetää sisäänsä painetta, sen on vaikea olla, se etsii ulospäästämisventtiilin ja HUH, nyt se hankala olo helpotti. Seuraavan kerran kun koira törmää samaan ärsykkeeseen, todennäköisyys paineen nostamiselle on suurempi.

Tämä kaava on hyvin, hyvin lähellä sitä mitä ihmiset usein koiran käytöksessä tarkastelevat: eli oletetaan koiran toimivan tarkoitushakuisesti päästäkseen helpottuneeseen olotilaan. Koiraa jännitti, se juoksi karkuun, sen olo helpottui = koira koki palkitsevaksi juosta karkuun joten se todennäköisemmin tekee sitä jatkossa uudelleenkin. Ja tottakai, näinhän se meneekin ja tätä ulkoista toimintaa seuraamalla pääsemme kiinni koiran käytöksen mekanismeihin ja voimme pyrkiä niihin vaikuttamaan. Mutta syy sille, miksi haluaisin että ihmiset miettisivät hieman enemmän asiaa paineen kautta on se, että sieltä tulee meille vastaus siihen, minkä takia se koira ei tuossa tilanteessa _pysty_ tekemään muuta päätöstä. Miksi se käytös on joskus niin tiukassa. Jos koira tekisi tarkoitushakuista toimintaa, miksi se ei juoksisi omistajan luokse jos se tietää että se silloin viedään silkkityynylle hemmoteltavaksi kunnes pelko menee pois. Ja syy on se, että silloin kun paine on riittävän suuri, sitä ei pureta vaan se purkautuu.

Jos sanoin että suurin osa kokemattomien kouluttajien ongelmista vastaehdollistamisen kanssa johtuu ajoitusongelmista, vedän samaan hengenvetoon toteamuksen että suurin osa kokeneempien kouluttajien ongelmista naksutinkoulutuksessa johtuu hankaluudesta hahmottaa painevahvisteiden kaavoja.

Eikä se helppoa olekaan, eikä sen tarvitsekaan olla.

 

Paine, osa 2: Miten paine purkautuu?

Tämä postaus on jatkoa edelliselle kirjoitukselle: Paine ja sen purkautuminen vs. tavoitehakuinen käytös

Miten paine purkautuu?

Sitten kun meillä on siinä käsissä se painekattila, niin johonkinhan sen paineen silloin täytyy purkautua. On ihan yksilö -ja hieman rotukohtaista, mitkä paineen purkamisen käytösmallit tulevat eniten pinnalle missäkin koirassa. Puhutaan roduista joilla on matala purukynnys - silloin puhutaan myös koirista, joiden paineiden purkautumisen vaihtoehdoissa hampaiden käyttö on hyvin pinnalla. Eli koira saattaa jo pienestäkin paineesta ottaa hampaat käyttöönsä. Sama pätee myös äänekkäisiin koiriin: silloin paineen purkukeinona haukkuminen tai vinkuminen on todennäköistä. Muita hyvin tyypillisiä paineen purkukeinoja ovat liikkuminen (mikä on yksi syy sille, miksi hihnassa kiskominen on usein niin sitkeä vaiva), vasten hyppiminen, mielistely ja niin edespäin ja niin poispäin. Usein koirat myös käyttävät paineen purkukeinona opetettua tehtävää. Esimerkiksi paineistunut agilitykoira lähtee usein tarjoamaan alasmenokontakteja tai juoksentelee putkia läpi jos se saa mahdollisuuden. Rotuominaisuudet tosiaan ovat myös yksi asia, joka määrittää sen paineen purkautumisväylän. Ketään tuskin yllättää ihan kauheasti jos sanon, että noutajilla esimerkiksi paineenpurkukeinoina toimii usein tällainen pyhä kolminaisuus: hössötys, hännänheilutus ja asioiden kantaminen suussa.

Otetaas muutama esimerkki paineenpurkautumisen kaavoista, juuri sellaisista tilanteista jotka usein ihmetyttävät ihmisiä epäloogisuudellaan.

Ihan hyvin perinteinen tilanne: Koira heittäytyy selälleen kun sitä rapsutetaan, ja ihminen ilolla ja rempseydellä sitä kupsuttelee mahasta. Koira on melko liikkumaton rapsutuksen aikana, eikä esim. kelli tai kiehnää tai kurnuttele samalla. Kun rapsutus lopetetaan ja käsi viedään pois, koira puree käteen kiinni.

Tässä kohtaa jos koiran käytöstä yrittää selittää tavoitehakuisena käytöksenä, usein tullaan siihen lopputulokseen että koira halusi että rapsutusta jatketaan eikä anna omistajan lopettaa. Ihan ensimmäinen asia siinä tilanteessa mitä mulle tulee mieleen on se, että melkeinpä kaikki ne koirat joiden tiedän näin tehneen ovat olleet hyvin omanarvontuntoisia karjisuroksia tai luonteeltaan melko samantyyppisiä koiria, jotka eivät yleensäkään aktiivisesti hakeudu ihmisen hellittäväksi tai oikeastaan anna mitään elettä siitä että ne todella pitäisivät siitä että niitä rapsuttaa. Joten mikä tässä tökkii?

Tässä on eräänlainen paineiden vuorovaikutus käynnissä. Koira saa jotain sosiaalisia ärsykkeitä, jotka laukaisevat siinä paineen käyttäytyä tietyllä tavalla sosiaalisesti, eli heittäytyä selälleen. Sen jälkeen ihminen useimmiten tulkitsee tilanteen vähän väärin ja toteaa koiran haluavan rapsutuksia ja intoutuu koiran kyhnyttämiseen oikein urakalla. Samaan aikaan koira kerää itseensä toisenlaista painetta: sen antamiin sosiaalisiin eleisiin vastattiin väärällä tavalla, ja tilanteen jatkuessa pidempään ja pidempään se paine kasvaa ja kasvaa ja kasvaa, kunnes tilanne raukeaa ohjaajan käden liikkeeseen poispäin koirasta ja tarjoaa samalla koiralle paineenpurkuväylän: se puree käteen kiinni.

Aussie juoksi liian nopeasti liian lähelle - seurasi pieni sosiaalinen paine

Otetaas vielä toinen esimerkki tilanteesta, joka on monille hyvin mystinen koiran käytöksessä. Puhutaan koirasta, jolla on ongelmia ihmisiin suhtautumisen kanssa. Sellainen koira, jolla on aika paljon kuitenkin toimintakykyä eli se ei passiivisena välttele ihmisiä, vaan sellainen pölkkypää joka jatkuvasti änkeää itsensä sille liian vaikeisiin tilanteisiin. Tässä yksi elävän elämän esimerkki, tämäkin karjakoira, nuori narttu.

Koira näkee ihmisten lähestyvän vapaana ollessaan. Se lähtee juoksemaan niitä kohti kootulla pomppulaukalla, häntää matalalla nopeasti heiluttaen, huulet kireinä ja silmät sirillään, kroppaa heiluttaen. Kun se pääsee ihmisten jalkoihin, se käy istumaan ihmisen jalkaan kiinni, korvat päänmyötäisesti heiluen ja edelleen vähän väkkäränä liikuskellen. Kun ensimmäinen ihminen yrittää sitä koskea, se puree.

Tässä taas tuntuu että mitään logiikkaa koiran käytöksellä ei ole: mitäs hittoa se nyt sitten menee säätämään sinne vieraitten ihmisten luokse, jos se ei sitten kerran halua, että siihen kosketaan.

Koska sosiaalinen paine. Kun ihmiset ovat kauempana, koira kokee sosiaalisen paineen sellaisena, että sen pitää päästä se purkamaan tietyillä sosiaalisilla käytöksillä: tervehtimisellä. Sellaisella tervehtimisellä, että se pääsee kertomaan että se on ihan pieni ja vaaraton koira vaan, yhtään hän ei ketään halua uhata ja olispas kiva jos kukaan ei tekis pahaa tälle pienelle ja vaarattomalle koiralle. Kuitenkin kun ihmiset tulevat lähemmäksi, paine muuttuu. Koiran ensimmäinen sosiaalinen paine lähteä tervehtimään ihmisiä ajoi sen liian vaikeaan tilanteeseen, ja painetta kasaantuu tilanteessa enemmän kuin koiran hermot pystyvät kannattelemaan. Koira yrittää purkaa painetta liikkeellä (pomppiva laukka ja heiluminen) ja se elehtii paljon paineensa mukaisesti. Mutta kun nämä eivät riitä paineen purkamiseksi ja paine tekee vielä nopean ja ison lisääntymisen ihmisen kumartuessa sitä koskemaan, se purkautuu hampailla. Mikäli tälle nimenomaiselle koiralle olisi annettu enemmän tilaa, eli omistaja olisi esimerkiksi sanonut että koiraan ei saa kiinnittää nyt mitään huomiota, se olisi todennäköisesti jatkanut paineensa purkamista juoksentelemalla kunnes se olisi pystynyt rauhallisemmassa mielentilassa palaamaan ihmisten luokse ja hyväksynyt kosketukset.

Eli tämä on yksi syy, minkä takia itse koen että koiran painetta pitää yrittää ymmärtää. Useasti koirat eivät tietyn paineen saatuaan enää toimi ns. syyntakeellisesti, eli niillä ei olekaan enää mitään muuta vaihtoehtoa kuin purkaa se paine sille koiralle luontaisella tavalla. Ei koiralla silloin ole luontaisesti päässään tällaista vaihtoehtolistaa, jota se käy läpi.

1. Naapurin koira rähisee aidan takana ja se vituttaa rankasti, miten toimin.

a) kävelen kauniisti ohi koska tiedän että aita on välissä joten turhahan tässä on ruveta möykkäämään
b) jätän möykkäämättä koska tiedän että jos olen hiljaa, siitä seuraa jotain mukavaa
c) jätän myökkäämättä koska tiedän että jos en ole hiljaa, siitä seuraa jotain epämukavaa
d) no paskaaks tässä, "HEI JÄTKÄ ÄLÄ ALA MULLE!"

Koska koiran paine ajaa sen sille luontaiseen käytökseen ilman että koiralla olisi mitään mahdollisuutta muuttaa sitä käytöstään. Ja tämä on se syy, minkä takia me niitä koiria koulutetaan. Voimme joko opettaa sen purkamaan paineensa johonkin muuhun (leluun pureminen, suoritettava tehtävä) tai opettaa sen olemaan ottamatta painetta siitä nimenomaisesta ärsykkeestä (vastaehdollistaminen).

Mutta se onkin sitten tarina seuraavaan osaan kirjoitusta.

Paineita ja paineiden purkautumisia, osa 1: Paine ja sen purkautuminen vs. tavoitehakuinen käytös

Viime viikonlopun Onnidog - tapahtuma oli kaikin puolin iloinen ja onnistunut. Viimeisenä iltana kotiin rättiväsyneenä ajellessani tajusin ilokseni, että viikonlopun aikana olin napannut mukaani ajatuksia ainakin kymmeneen (tai siltä se ainakin kovasti tuntuu) blogipostaukseen. Joten tästä sitä pikkuhiljaa alkaa ajatusvyyhti purkautua.

Ihan ensimmäinen päivän päässä poltellut ajatus liittyy kirjoituksen otsikkoon: paineisiin ja paineiden purkautumisiin. Tämä tarina alkoi yhtäkkiä livetä käsistä niin monitahoiseksi jutuksi, että jouduin jakamaan sen kolmiosaiseksi postaukseksi. Näiden kolmen postauksen teema pyörii siis paineen ja paineen purkautumisen ympärillä: 1) Paine ja sen purkautuminen vs. tavoitehakuinen käytös, 2) Miten paine purkautuu? 3) Miksi paine ja sen purkautuminen tulee ottaa huomioon koulutuksessa?

Joten tästäpä lähtis.



Paine, osa1: Paine ja sen purkautuminen vs. tavoitehakuinen käytös

"Mutta MIKSI tää koira käyttäytyy tällä tavalla" on hyvin yleinen kysymys ongelmakäytösten äärellä. Miksi, miksi, miksi. Koiran käytösten seurauksiin kiinnitetään suhteettomasti huomiota kun tämän kysymyksen ytimeen yritetään päästä kiinni. Ja niin täytyykin tehdä, mutta aina se ei voi antaa meille vastausta kysymykseen "miksi". Kun koiran käytöstä yrittää ymmärtää sen kautta, mitä käytöksestä koiralle seuraa ja miten se muokkaa koiran käytöstä, usein mennäänkin ihan iloisesti metsään. Se on syy siihen, miksi hahmotan koirien käytöksen aika usein pääasiassa näiden kahden asian kautta: paineiden ja paineiden purkautumisten kautta.

Tässä ei voida nyt puhua mistään oppimis -tai käyttäytymisteoriasta, mutta se yhteinen asia tällä minun painepohdinnallani on näiden teoriatyyppien kanssa, että on kyse aikamoisesta yksinkertaistamisesta mitä tässä tehdään, kun puhutaan näin isoilla linjoilla. Ei pidä kuitenkaan ajatella, että yksinkertaistaisin koiran toimintaa näin rankalla kädellä: jos puhun koiran toiminnasta paineina ja paineiden purkautumisina, se jättää edelleen auki kaikki ovet sille, mistä paine on syntynyt ja millä tavalla sen purkautumistapa määrittyy, jolloin pääsemmekin tarkastelemaan koiran toiminnan nyansseja ja hienovaraisuuksia.

Mutta mitä on paine? Tälle termille on varmasti tuhansittain määritelmiä, ja tässä on minun versioni: Paine on minkä tahansa käytöksen liikkeellepaneva voima. Ei sen ihmeempää. Kaikki toiminta johtaa jostakin paineesta. Painetta tulee ilosta, painetta tulee pelosta, painetta tulee uhasta ja painetta tulee sosiaalisista kanssakäymistilanteista. Painetta on pienenpientä ja niin suurta että se vavisuttaa koiran maailmaa.

Se syy, miksi halusin ottaa tämän asian esille oli se, että tajusin miten paljon ihmiset käyttävät aikaa ajatellessaan koiran toiminnan seurauksia ja sen kautta oppimista, kun se ei läheskään aina vie meitä sinne toiminnan ytimeen. Annetaas samat esimerkit jotka tulivat esille viikonlopun luennolla (David Appleby: Knowing your dog's mind - loistava luento joka herätti paljon ajatuksia joita kampailen ulkoistettavaan muotoon pikkuhiljaa).

Koira haukkuu postinkantajalle -> postinkantaja lähtee pois -> koira sai vahvisteen käytökselleen.
Koira haukkuu autoa -> auto lähtee pois -> koira sai vahvisteen käytökselleen.

Hetkonen hei.

Tämä toiminnan vahvistumisen malli voi hyvinkin pitää paikkaansa joidenkin koirien kohdalla, mutta kehtaan jopa väittää että suurimmalla osalla koirista tässä haukkumisen vahvistumisessa on taustalla jotain ihan muuta.

Ensin toki mietitään, miksi koira haukkuu, oli näkemystapa mikä hyvänsä. Pelko, aggressio, turhauma? Silloin kun koira kokee näin vahvoja tunteita, koen epätodennäköisenä sen että siitä paineesta seuraava toiminta on tavoitehakuista.

Tavoitehakuisuudella tarkoitan sitä, että koira tekisi tietoisen päätöksen käytökselleen. "Saan tällaisen postinkantajaärsykkeen, mitenköhän saisin sen pois? No mäpä koetan haukkua. Kappas, se katosi, kannattipa haukkua, teenpä sen uudelleen!". Joillain koirilla varmasti puhutaan tällaisesta tavoitehakuisesta käytösmallista.

Useimmilla koirilla kaava on enempikin tällainen, vapaasti suomennettuna:

"Saan nyt tällaisen postinkantajaärsykkeen - EI SAATANA JUMATSUIKKA VOI HITTO VOI HITTO MUA PELOTTAA/VITUTTAA/PÄÄ LEVIÄÄ/AUTTAKAA PIENTÄ KOIRAA!"

Jolloin kyseessä ei todellakaan ole enää tavoitehakuinen käytös.

Iso osa koirien oikeista aidoista käytösongelmista nimenomaan ei ole tavoitehakuista käytöstä, koska tavoitehakuinen käytös on niin helppoa ohjata muualle että vähän kokemattomampikin nakinheiluttelija onnistuu siinä yleensä vaivatta jos koira on vaan motivoitavissa tekemään jotain ohjaajan kanssa. Tämä johtuu siitä, että suurin osa tavoitehakuisesta käytöksestä on sellaista, jossa koira pystyy harkitsemaan käytöksensä syy-seuraussuhteita, eli se silloin pitää itsensä toiminta-alueella ja kykenee harkitsemaan vaihtoehtojaan. Iso osa käytöksistä, joita koirilta lähdetään ongelmallisina muuttamaan eivät ole ympäristön osalta syy-seuraussuhteisia, loogisia tai selitettävissä koiran tavoitehakuisen käytöksen kautta: ne ovat painereaktioita jotka purkautuvat yleensä ensimmäisellä koiralle luontaisella tavalla: haukulla, hampailla tai muulla häiriökäytöksellä.

Tarina jatkuu seuraavassa postauksessa.

Tekeekö toko hidasta kuolemaa?

Luin loistavan kantaaottavan blogitekstin Maria Brandelilta: Håller lydnadssporten på att ta död på sig själv . Paljon samankaltaisia ajatuksia tämä herätti kuin mitä olen itse pyöritellyt mielessä.

Tokon alkeet on ryhmä, jota aina odottaa innolla. Se on todella haastava ryhmä pyörittää useimmiten, juuri sen takia että kaksi ihan eri maailmaa kohtaavat.

Tokon alkeet on edelleen monille koiraharrastajille luonnollinen jatkumo arkitottelevaisuusryhmälle tai jopa ihan ensimmäinen kurssi, jolle halutaan osallistua koiran kanssa. Ajatuksena parantaa kontaktia arjessa tai helpottaa hihnakäytöstä.

Sitten on ne, jotka todella haluavat harrastaa tavoitteellisesti lajia nimeltä toko. Usein nämä ihmiset toki tulevat kisaamaan tähtäävien penturyhmän kautta tai menevät saman tien valmennusryhmiin. Mutta useimmiten tokon alkeissa mulla on sievä sekasotku melko alkutaipaleella olevia harrastajia, jotka vähän kokeilevat tokoa ja sitten niitä joille näytät vaan suuntaa että tosta vaan eteenpäin kohti loistavaa tokon harrastusuraa.

Huolestuttavaa on, että tämä laji ei tunnu tarjoavan kovin paljoa niille, jotka ovat harrastusuransa alkutaipaleella. Jatkamisprosentti muihin tokoryhmiin on melko pieni. Tuntuisi siltä että kurssin jälkeen todetaan: olihan se kivaa, mutta ei ihan sitä mitä ajateltiin. Ja uskokaa pois että teen parhaani, että aloittelevat harrastajat eivät putoaisi niihin perinteisiin sudenkuoppiin: puuduttaviin kaavamaisiin harjoituksiin, liikaa koeliikkeiden korostamiseen tai liialliseen tarkkuuteen tekniikan kanssa. Koetan löytää tokosta kaikki ne hyvät, kauniit ja ihanat puolet ja esitellä ne, jotta ihmiset jäisivät niihin koukkuun. Mutta entä sitten kun ne eivät jääkään koukkuun? Entä sitten jos ennemmin tai myöhemmin näille aloittaville harrastajille tulee vastaan se kynnys jota ei jaksakaan ylittää, ja se tulee jo reilusti ennen koeuran aloittamista?

(c) Sanni Muurmäki

Yksi yksittäinen asia joka rajaa koirakoita pois alokasluokasta on kapulan pito.

Kapulan pito on helppo liike opettaa kun sen osaa ja on koira joka mielellään ottaa asioita suuhun. Aloittelevalle harrastajalle, jolla on koira joka ei ota suuhunsa tasan mitään muuta kuin ruokaa, se on ihan teknisesti mahdoton tehtävä opettaa. Siinä vaiheessa kun kapulan pito on saatu opetettua sellaiselle koiralle joka sitä kapulaa ei halua pitää, ei se harrastaja ole enää aloitteleva vaan sillä on oltava jo aika hyvä tuntuma joko sheippaamiseen, paine-paineenpoisto - koulutukseen tai muuten hyvä tuntuma siihen miten koiransa toimii.

Todennäköisemmin aloitteleva harrastaja kuitenkin on jo luovuttanut pitkään ennen kuin tuohon pisteeseen on päästy.

Kapulan pito ei ole ainoa asia joka syö harrastajia pois alemmista luokista, mutta kyllä se yhtenä yksittäisenä asiana vaikuttaa paljon siihen, minkälaisia koiria tokon kisakentillä tullaan tulevaisuudessa näkemään.

Ne ihmiset, jotka tulevat taskut tyhjinä arkitottelevaisuuskurssin jälkeen kokeilemaan sitä sellaista tottelevaisuuslajia, ovat juuri niitä ihmisiä, joita toko tarvitsee kipeästi. Ne ovat niitä ihmisiä joille TK1 tai TK2 on merkitykseltään sama kuin monille TVA, merkki yhteisestä pitkästä tiestä koiran kanssa ja tunnustus tehdystä työstä. Nämä ovat myös ihmisiä, jotka todennäköisesti lajista innostuttuaan kunnolla lähtevätkin treenaamaan seuraavaa koiraansa heti alusta pitäen kohti tokoa, ja tulevat kuluttamaan kisakenttien pintoja jatkossa yhä tiheämmin.

Mitä tapahtuu jos me menetämme nämä ihmiset? Mitä jos tokolla ei ole heille enää mitään annettavaa? Kuinka pitkään menee että vanhat tokokisajäärät pistävät viimeisen kerran treeniliivin naulakkoon, eikä tilalle olekaan tulossa uutta, innokasta sukupolvea?

Gubben kanssa kisoissa vuonna harava (c) Essi Lappeteläinen

Toko tarvitsisi kipeästi nyt niitä treenaajia, jotka tällä hetkellä valuvat rally-tokoon sen matalamman aloituskynnyksen takia. Toko tarvitsisi alempiin luokkiin tuomarilinjoja, jotka tukevat myös taitamattomammin rakennettujen koirien menestymistä. Toko tarvisee juuri niitä rotuja joita ei koskaan nähdä SM-tasolla, harvoin edes ylemmissä luokissa. Ja sillä silloin pitäisi olla jotain annettavaa.

Toivoisin todella, että yhä useampi ihminen pääsisi rakastumaan lajiin nimeltä toko. Toivoisin että monet niistäkin, jotka tulevat sanomaan että he mielummin aloittavat rally-tokon harrastamisen koska toko on niin totista, pääsisivät näkemään sen lajin toisenkin puolen: sen ilot ja räiskeet. Toivoisin, ettei koskaan enää tarvitsisi nähdä alempien luokkien koetta jossa koira suorittaa tunnistettavasti kaikki tarvittavat liikkeet ilman merkittäviä virheitä, ja jonka pisteet eivät siitä huolimatta riitä ykköstulokseen.

Toivon myös, että olen väärässä tässä asiassa ja sääntömuutoksen jälkeinen kisaajakato on hyvin väliaikainen ilmiö ja puolen vuoden päästä meillä on ihan yhtä paljon kisaajia kuin aiemminkin. Toivon että rally-tokosta tulee ponnistuslautalaji tokolle sen sijaan että uudet harrastajat hakeutuvat helpommin sen pariin harrastamaan ja kisaamaan ja toko jää kokeilematta. Toivoisin, että toko olisi laji jolla on tarjottavaa kaikille, etenkin niille ihan aloitteleville koirakoille.

Syyskuu ja synkät aatokset

Ensimmäinen merkki syksystä: “en oo ehtinyt ajaa vielä jälkeä niin paljon kun halusin!”

Rita on parannellut reilut kolme viikkoa tassuhaavaa. Kyllä on pistänyt emännän hermoja testiin tämä treenaamattomuuskausi, vaikka varmasti se myös välillä tekee ihan hyvää. Mutta treenitauko yhdistettynä syyskuiseen nostalgiaan luo sellaisen olon, että aika vaan lipuu sormien välistä, ja mitä sitten jää?

Edessä häämöttävä maastokauden loppu ei ole ainoa asia joka aiheuttaa ennenaikaista märehtimistä. Mutta se on yksi konkreettinen seikka, joka kertoo että samalla kun siirrymme eteenpäin, jotain sellaista jää aina taakse, jota emme enää saa uudelleen. Tämä on viimeinen kesä, kun Rita on junnukoira - ensi kesänä se on jo ihan eri vaiheessa elämää ja treeniä.

Ja Katla, voi mun rakas kultainen Katla.

Katla on syönyt särkkäriä pitämään mielen virkeänä tämän kesän. Se lenkkeilee reippaasti edelleen pisimmätkin lenkit ja nauttii mummokoirana elosta. Mutta eihän se kunnossa ole. Raskaamman liikunnan jälkeen se vetäytyy. Liike alkaa käymään kankeammaksi. Nyt muutaman kerran sille on tullut hyvin omituinen kohtaus: pakonomainen tarve päästä pois autolta. Siis koira joka on saattanut ihan tyytyväisenä töröttää takakontissa luukku auki useita tunteja kerrallaan. Mutta nyt muutamia kertoja on käynyt jotain omituista. Jos sen laittoi auton viereen häkkiin, se yritti väkisin sielä pois. Jos sen laittoi hihnalla kiinni auton oveen, se kiipesi konepellin päälle ja pyrki auton katolle, mua kohti. Ensimmäisen kerran pistin vatsataudin piikkiin, mutta tämän toistuttua uudelleen kaksi kertaa ilman vatsaoireita, alan epäillä jotain muuta. En haluaisi ajatella että tämä on lopun alkua, mutta täytyy myöntää että noin vahva oireilu, oli se sitten päässä tai kropassa, ei lupaa hyvää.
Eilen pidettiin pihatyöpäivää, ja koirat saivat hengailla mukana haravoinnissa. Iloksemme huomattiin että karviaiset olivat täydellisiä, kypsiä ja makeita. Katla ei ensin huomannut puskan anteja, mutta kun pari annoin maistiaisiksi, intoutui marjastajakoira kovasti tästä uudesta herkusta. Siellä se silmät kiinni nautiskellen pisteli menemään häntä rauhallisesti heiluen.

Ollaanko me otettu kaikki mahdollinen ilo irti yhteisestä ajasta? Silloin kun Katla oli nuori ja reipas, tehtiinkö me kaikki mitä meidän pitikin ehtiä yhdessä tehdä? Muistettiinko me nauttia jokaisesta kesästä, syksyn marjoista ja talven hangista?

Kai me vielä saadaan uusi syksy ensi vuonna? Kai me vielä ehditään yksi pentu kasvattaa yhdessä? Kai me vielä ehditään nautiskella yhdet yhteiset karviaiset ja pihan haravoinnit Katlan valvovan katseen alla? Kai me vielä saadaan yksi vuosi yhdessä?

Oppimisen kaavat: miten oppia puhumaan agilitya?

On tuo pennunhankinta kyllä yksi pirunmoinen projekti. Sen lisäksi että kärsit kauheasta identiteettikriisistä (jos en olekaan karjakoiraihminen, mikä minä olen?), hermoilet ja vietät unettomia öitä kasvattajien sivuja selaillen, alat myös murehtia omaa osaamistasi ihan uudella tavalla.

Otetaan nyt esimerkiksi agility. Agility on sellainen harrastus, johon ihastuin harrastukseni alkuaikoina ensimmäiseksi ja eniten. 16-vuotias Elli saatettiin löytää paasaamasta hyvinkin suurella vakaumuksella kuinka toko on tylsää, jälki vielä tylsempää ja agility ja haku ovat ainoat oikeat koiraharrastukset. Tästä muutoin juontaa mottoni: maailmassa on vain kahdenlaisia ihmisiä - ihmisiä jotka tietävät että toko on paras laji ikinä, ja ihmisiä jotka eivät vielä tiedä että toko on paras laji ikinä. Eli tässä suhteessa mun ennustukseni lajivalikoimisani eivät oikein pitäneet paikkaansa - mutta ihastus agilityyn jatkuu edelleen.

Agilityssä olen ikuinen alkeiskurssilainen. Olen treenannut alkeiden verran nyt neljällä koiralla, mutta koskaan en ole päässyt sen pidemmälle. Aina ovat olosuhteet olleet epäsuotuisat (=koirilla ei terveys riittänyt), ja jo harrastusta aloittaessa orientoiduin niin, että me treenataan vaan alkeet. Ei suunnitella kisauraa, vaan viihdytetään nyt itseämme hetken ja haetaan vaihtelua tokoon. Koska pelkään, todella pelkään sitä tilannetta että menetän sydämeni agilitylle ja tipun tyhjän päälle kun koira ei pystykään jatkamaan lajia. Mikään olento tässä maailmassa ei ole niin surkea kuin agilityharrastaja ilman koiraa.

Tämä asia saattaa jatkossa muuttua. Voi hyvinkin olla, että seuraava koirani onkin koira, jonka kanssa uskaltaisi laittaa tavoitteet vähän pidemmälle, ja elätellä toiveita että koira pysyisi ehjänä niin, että pystyisi oikeasti sanoa harrastavansa agilitya.

Ja tästähän se kriisi sitten pukkaakin pintaan. Enhän mä osaa koiria ohjata agilityssa. Osaan tehdä alkeellisen valssin ja huutaa lujaa. Seuratessani huippujakin agilitykouluttajia näen vain samat asiat: tunnistan silloin tällöin valssin ja huomaan että ihmiset juoksevat lujaa ja huutavat lujaa. Toisin sanottuna en puhu agilitya.

Olen miettinyt paljon taas oppimisen kaavoja, ehkä jo ihan mielenkiinnosta oppimista kohtaan yleensäkin. Tämä on yksi syy miksi englanninopettajan työ ei tällä hetkellä kauheasti minua kiinnosta: koska koulujärjestelmä tukee niin ihmeellisen tehotonta kielenoppimisen mallia että itku tulee. Lähdin tekemään itselläni pientä kielenoppimisihmiskoetta (älkää hermostuko, tämä todella liittyy - hyvin löyhästi, myönnetään, koiraurheiluun): halusin nähdä, miten vaikeaa olisi opetella uusi kieli, jos lähtisikin ihan eri lähtökohdasta kuin aiemmin. Ei kielikurssia, ei oppikirjoja: vain yksi äänikirja. Eli rupesin kuuntelemaan hyvin tuttua äänikirjaa (Harry Potter) ensin englanniksi (tuttu kieli), ja sen jälkeen saksaksi (tuntematon kieli). Kappale kerrallaan. Pari ekaa kappaletta meni ihan yli hilseen. En saanut kiinni lauseiden aluista enkä lopuista, ja kaikki oli vaan sellaista äännepuuroa. Mitä useampia kappaleita kuuntelin, sen selkeämmäksi kieli tuli. Rupesin tunnistamaan lauserakenteita, sanat loksahtelivat kohdalleen ja merkityksestä päättelemällä sai todella nopeasti aika laajan passiivisen sanaston. Kahdeksannen kappaleen jälkeen olen jatkanut kuuntelua ilman että kuuntelisin kappaleet ensin englanniksi, ja juoni on helposti seurattavissa siitä huolimatta.

Tämä sai minut miettimään myös tuota agilitya. Koska olen myös kaikki heti mulle nyt välittömästi - tyyppinen ihminen mitä tulee treenaamiseen, palan heti halusta päästä oppimaan jotain uutta agilitysta sitä ajatellen, että mulla ehkä jossain vaiheessa on koira jonka arvoinen ohjaaja haluan kipeästi olla. Ja jos mietin mahdollisuuksiani kehittymisessä juuri tällä hetkellä (Rita on tassuhaavaisena, muutenhan se on toiminutkin mulla harjoituskappaleena), mulla on pari vaihtoehtoa:

1) murtaudun Jattilaan kissa kainalossa ja harjoittelen ohjauskuvioita Syltyllä

Puhutsä mulle?

2) etsin maailman huippuaivokirurgeja ja jotenkin koetan saada aivosiirrännäisen siskoltani Ainolta joka on suurin piirtein ihan helvetin paljon parempi agilityohjaaja kuin minä.
3) koetan opettaa itselleni agilitya ensin treenaamatta agilitya

Jos kielenoppimisessa tehokasta ja tärkeää on oppia ensin ymmärtämään ja sitten vasta tuottamaan kieltä, miksi agilityssa ei voisi päästä edes ihan pikkuisen alulle sillä, että opettelisi lukemaan sitä? Että oppisikin näkemään niitten huippuohjaajien suorituksista muutakin kuin sen että ne juoksevat lujaa ja huutavat? Jos käytännön toteutus olisikin jollain tasolla helpompaa sen jälkeen kun silmä on harjaantunut näkemään ne tärkeät pointit jotka erottavat huippuohjaajat minunlaisistani agilityummikoista?

En ole aivan yksin tämän ajatuksen kanssa. Daniel Coylen the Little Book of Talent kirjaa yhtenä tärkeänä seikkana taitojen kehittämisessä sen, että saa tarpeeksi paljon vaikutteita itseään paremmilta suorittajilta. Että parhaiten menestyviä urheiluseuroja seuratessa ollaan huomattu että parhaat kehityskäyrät on niillä, jotka ihan alkeista asti pääsevät mukaan seuraamaan pidemmällä treenaavia. Ja että hyvin lahjakkaissa perheissä usein nuorimmat lapset (hähää, Aino) ovat taidokkaimpia. Coylen kirjassa tämä ilmiö pistettiin nimenomaan sen passiivisen oppimisen piikkiin: nuorimmat sisarukset pääsivät kaikista pisimpään seuraamaan vanhempien sisartensa osaamista ja oppivat sitä kautta.

Eli ihmiskoe numero kaksi alkakoon: saksan lisäksi ajattelin oppia puhumaan myös agilitya.

Mikäli haluatte auttaa tässä projektissa, linkittäkää kommentteihin agilitysuoritus jossa on jotain hyvää: ei tarvitse olla täydellistä tai huippua. Mutta kertokaa mulle, mikä suorituksessa on erityisen hyvää, ja mistä sen huomaa. Rautalangalla, kiitos.

Entä sitten jos koira ei sovi käteen?

Yksi koiraharrastajaryhmä, jota hieman säälin ovat ihmiset, joiden ensimmäinen harrastuskoira on helevetin hyvä. Näitähän on, sellaisia koiria joita et saa pilattua et sitten millään. Otat johonkin treeniin satunnaisotannalla 10 erilaista vihjettä erilaisilta treenaajilta ja vähintään yhdeksän niistä ohjeista toimivat sille koiralle täydellisesti. Pari toistoa johonkin tehtävään niin koira oppii sen ja osaa tehdä sen siitä lähtien aikalailla aina. Koira jonka saat kisakuntoon sillä että kokeilet, tekeekö se samat asiat ilman nakkia kuin nakin kanssa ja toteat että kyllä, kyllä se vaan tekee.

News flash: kyllä, tällaisiakin koiria on. Ihan oikeasti. Uskokaa pois.

News flash 2: Ei, kaikki koirat eivät toimi tällä tavalla. Ihan oikeasti. Uskokaa pois.

Yksi hyvin, hyvin inhimillinen puoli kouluttamisessa on se, että jos koirasi on lahjakas jossain asiassa, siitä aina ottaa itselleen osan kunniaa, koska eihän se puoli tulisi koirassa esille ilman ohjaajaa. Ja pitääkin ottaa! Ongelma tulee siinä kohtaa, kun kuvitellaan että koirasta on saanut tehtyä sellaisen omin pikku kätösin. Ja jossain vaiheessa, mikäli käsissä ei ole myös koiraa joka tehokkaasti palauttaa ohjaajan maan pinnalle (kiitos tästä sinulle, Katla, ikuisesti ja aina), alkaa ajatusmaailma pakostikin muuttua. Sille ei vaan voi mitään. Sitten kun ne samat asiat, joilla sen toisen koiran saattoi saada toimimaan, eivät toimikaan jollekin toiselle koiralle, tulee joskus se kaikista tuhoisin, väärin ja inhimillisin erehdys. Pienen pieni ääni takaraivoissa, joka kuiskaa niin hiljaa ettei sitä edes itselleen aina voi myöntää: tämä koira ei toimi niinkuin sen pitäisi.

Koiraharrastuksissa etenemisessä ongelmia on hyvin usein ohjaajilla, joiden ensimmäinen harrastuskoira on ollut todella, todella hyvä - jonka jälkeen käteen tulee koira, joka ei olekaan.

Ohjaajat, joiden ensimmäinen harrastuskoira on sellainen peruskoira että sen kanssa saa vääntää kättä siitä, tästä tai tuosta asiasta että sen saa toimimaan, opettaa jotain todella perustavanlaatuista koiraharrastuksesta. Etenkin ensimmäistä koiraa useimmiten rakennetaan hirveällä innolla ja tavoitteet melko matalalla. Ja vaikka varmasti valitetaan paljonkin niistä koiran ominaisuuksista jotka tekevät siitä vaikean, se ensimmäinen koira yleensä aina pystytään ottamaan vastaan sellaisena kuin se on. Se ensimmäinen koira määrittää todella paljon sitä, minkälaiset koirakädet ohjaaja kehittää. Mutta minkälaiset valmiudet ensimmäinen harrastuskoira antaa seuraavaa koiraa varten?

Valokuva-aarre vuosien takaa: Rini, Mio ja Olivia junnuina. Kuva: Aija

Mikäli ohjaaja on tottunut siihen, että koira istuu käteen kuin hansikas, voi olla hyvinkin suuri shokki saada treenattavaksi sellainen koira, jossa on ominaisuuksia joiden tukemiseen tai sammuttamiseen joutuu tekemään todella pitkälinjaista ja systemaattista työtä. Toisille ohjaajille se on ihan itsestäänselvä osa koiraharrastusta.

Katlan kanssa tämä rakentaminen tuli ensimmäistä kertaa esille mun harrastusurallani. Mio oli koira joka vaan toimi. Toki sen kanssa sitten niitä elämänmittaisia projekteja oli se ihmisiin ja koiriin suhtautuminen ja tietynlainen poikki ja pinoon -suhtautuminen tokoon, mutta työskentelyinnon tai keston kanssa en muista painineeni kuin kerran sen ollessa vuoden ikäinen. Sen jälkeen treenaaminen oli sen kanssa hyvin yksinkertaista: se vaan toimi. Paitsi jos se oli kipeä. Eli jos toko tökki, särkkäriä naamaan. Muutoin se puksutti menemään kuin junan vessa. Aina se teki asiat juuri niin hyvin kuin osasi.

Katla taas... Katlan kanssa käveltiin vähän pidempi tie. Virehän kyllä nousi, sen jälkeen kun se esiin saatiin kaivettua, mutta se kesto. Jos jostain olen ylpeä Katlan kanssa, niin niistä parista kokeesta jossa se piti vireen korkealla koko kokeen ajan, koska siihen jos mihin meni nimittäin hartiavoimia ja työtunteja. Katlan kanssa tuli opeteltua ihan erilainen tapa treenata: pikkuhiljaa suostuttelua koiralle, että se availisi itsestään sitä toista puolta, sitä kiihtymystä ja intoa. Todella pitkä tie, mutta hyvinkin mahdollista toteuttaa, kun vaan jaksaa rauhassa työstää. Toivon, että jatkossa koirani olisivat hieman helpompia tukea hyvään vireeseen harrastuksissa. Toivon kuitenkin myös, että en koskaan unohda, minkälaista oli treenata myös vähän toisenlaista koiraa, ja etten koskaan sortuisi ajattelemaan, että koira ei vaan toimi niinkuin sen pitäisi, jos se ei toimi tavalla joka tekisi mun harrastamisestani helppoa ja kivaa. Toivon, että pystyn muokkaamaan itseäni koiran mukaan, enkä vain koiraa itseni mukaan.

On ihan todellista totta, että kaikki koirat eivät sovi kaikkien ohjaajien käteen. Eikä tarvitsekaan sopia. Mutta yksi asia on ihan selvää: mikäli yritämme saada toisilleen sopimattoman koiran ja ohjaajan pelaamaan yhteen, lähtökohta ei voi olla se, että vain koiraa muokataan. Ohjaajan on tultava vastaan. Silloin tärkeää on säilyttää se yhteys ja kipinä sen koiran kanssa, joka tekee siitä yhteisen kielen hakemisesta mielekästä.

Syvällisiä aatoksia aiheuttaa seuraavan pennun etsiskelyt. Tällä hetkellä kuitenkin valitettavasti näyttää siltä että Rita ei ole nyt se koira joka mulle opettaa, miten itseään muokataan koiralle sopivaksi ohjaajaksi silloin kun koira ei tunnu käteen sopivalta. Joku aika sitten muistin erään lauseen jota Mion loppuaikoina hoin. "Jos mä joskus saisin samalla tavalla toimivan koiran kuin Mio, voisin kuolla onnellisena". Kattelin Riittaliisaa ja vähän tuppasi hymyilyttämään.