Pohjustetaas vähän.
Olin viime kesänä odottelemassa seuraavan ryhmän tuloa kentällä, jossa oli vieressä pesäpallonpelaajia (olivat perhanat meidän vuorolle änkeneet kentälle ja sovittiin että mahdutaan yhdessäkin kentälle kunhan pallot eivät viuhu koiria kohti) - nuoria sellaisia vanhempineen. Katselin etenkin yhtä paria, jossa oli kännykkäänsä vilkuileva, selkeästi tympääntynyt oletettavasti äiti sekä n. 5v poika jonka piti heittää palloa äidilleen - todella huonolla menestyksellä. Pallo meni minne sattui, lässähti parin metrin päähän ja poikaa selvästi harmitti ettei osannut heittää. Äidiltä tuli muutamia nyreänoloisia vihjeitä heittämiseen. Ja poika heitti uudelleen, ja onnistui, monta kertaa. Äidin reaktio? Ei mitään. Sama nyreä ilme, innottomasti takaisinnakattu pallo ja sitten kentältä pois. Pelkästään tämän kirjoittaminen saa taas aikaiseksi saman turhauman minkä se aiheutti siellä kentälläkin. Mikä siinä on niin vaikeaa, että kerrotaan toiselle kun menee hyvin? Kaikki virheet kyllä osataan osoittaa. Miten paljon se olisi maksanut sanoa "no nyt meni hyvin".
Näitä esimerkkejähän riittää, ihan jokaiselta elämänsaralta. Koetaan, että kehut ovat tarpeettomia, ja ainoastaan negatiivisesta palautteesta on kenellekään hyötyä kehittymisen kannalta. Kun se ei todellakaan pidä paikkaansa. Etenkin koirankoulutuksessa luulisi, että ihmiset ymmärtäisivät antaa myös toisilleen sen positiivisen vahvisteen hyvästä työstä, mutta valitettavan harvoin niin käy.
Negatiivisen palautteen informaatioarvo on yliarvostettua. Sellaisesta ohjeesta kuin "kävelet väärin" tai "palkkaat liian hitaasti" on yllättävän vaikea napata kiinni, koska silloinhan tehdään vaan toteamus vailla korjausehdostusta. Toki ihminen, joka on itsevarma siitä mitä tekee, vetää ne piuhat yhteen päässään että ahaa, muutanpa toimintatapaani tavalla x. Mutta useimmiten nämä vaan auttavat tekemään niitä aiemmin mainitsemiani kehityskattoja, jos ohjaaja ei heti pysty muuttamaan toimintaansa.
Ohjaajat tarvitsevat sen tiedon, mitä pitää tehdä toisin jotta toiminta parantuu. Se on selvää. Kukaan ei kuitenkaan tarvitse nillittämistä, ilkeämielistä vittuilua tai jatkuvaa negatiivista palautetta. Valitettavan usein tätä näkee myös eri kouluttajien ohjauksessa. Pahimmillaan ohjaaja voi joutua julkisesti nöyryytetyksi kouluttajan piikitellessä ohjaamistaitojen puutteista tai jopa fyysisistä ominaisuuksista. Eli kyllä, tervetuloa takaisin yläasteen vessajonoon.
Positiivisen palautteen informaatioarvoa taas usein vähätellaan turhaan. Jos teen vaikka kaksi minuuttia seuraamista joiden jälkeen sanotaan että yksi perusasento oli vino, tulee sellainen olo että suorituksessa oli ainoastaan korjattavaa. Jos taas kerrotaan vaikka että käännökset olivat hyvät ja liikkeellelähtö oli oikein hyvän näköinen ja koiran asento ja ilme oli oikea, niin hei, nyt mulla on hirvittävän paljon tietoa: näihin asioihin ei todennäköisesti tarvitse nyt puuttua. Plus siitä tulee hyvä mieli. Mikä sekin on aika aliarvostettua ottaen huomioon että tämän pitäisi olla harrastus ja harrastuksen pitäisi olla sellainen asia elämässä joka tuo iloa ja energiaa.
Syy miksi halusin ottaa tämän asian esille on se, että treeniburnoutit ovat surullisen yleinen ilmiö. Jokin laji, jota aiemmin rakasti täysillä, ei yhtäkkiä nappakaan yhtään. Treeneihin lähtee vain tottumuksesta ja velvollisuudentunnosta. Ja toki, näitä kausia tulee aina ja useimmiten niistä pääsee yli muutamassa viikossa. Mutta miten iso vaikutus on sillä, minkälainen ilmapiiri treeneissä on? Ja miten iso vaikutus treenien ilmapiiriin on sillä että sen sijaan että joku tekee yksin nurkassa jotain ja toiset juoruilevat omiaan katsomatta mitä tapahtuu tai puuhaillen omien koiriensa kanssa, olisivatkin kaikki treenaajat kannustamassa toisiaan, osoittamassa niitä hyviä asioita koirakon toiminnasta ja antamassa ehdotuksia treenille?
Positiivinen palaute kannattaa aina. Ja se on tarttuvaa. Yksi hienoimmista asioista tässä työssä on ollut huomata, miten paljon ryhmäläiset antavat positiivista palautetta toinen toisilleen.
Eli tässäpä se tämän päivän teesi: ole se muutos jonka haluat nähdä ympärilläsi.
Positiivisen palautteen informaatioarvoa taas usein vähätellaan turhaan. Jos teen vaikka kaksi minuuttia seuraamista joiden jälkeen sanotaan että yksi perusasento oli vino, tulee sellainen olo että suorituksessa oli ainoastaan korjattavaa. Jos taas kerrotaan vaikka että käännökset olivat hyvät ja liikkeellelähtö oli oikein hyvän näköinen ja koiran asento ja ilme oli oikea, niin hei, nyt mulla on hirvittävän paljon tietoa: näihin asioihin ei todennäköisesti tarvitse nyt puuttua. Plus siitä tulee hyvä mieli. Mikä sekin on aika aliarvostettua ottaen huomioon että tämän pitäisi olla harrastus ja harrastuksen pitäisi olla sellainen asia elämässä joka tuo iloa ja energiaa.
Syy miksi halusin ottaa tämän asian esille on se, että treeniburnoutit ovat surullisen yleinen ilmiö. Jokin laji, jota aiemmin rakasti täysillä, ei yhtäkkiä nappakaan yhtään. Treeneihin lähtee vain tottumuksesta ja velvollisuudentunnosta. Ja toki, näitä kausia tulee aina ja useimmiten niistä pääsee yli muutamassa viikossa. Mutta miten iso vaikutus on sillä, minkälainen ilmapiiri treeneissä on? Ja miten iso vaikutus treenien ilmapiiriin on sillä että sen sijaan että joku tekee yksin nurkassa jotain ja toiset juoruilevat omiaan katsomatta mitä tapahtuu tai puuhaillen omien koiriensa kanssa, olisivatkin kaikki treenaajat kannustamassa toisiaan, osoittamassa niitä hyviä asioita koirakon toiminnasta ja antamassa ehdotuksia treenille?
Positiivinen palaute kannattaa aina. Ja se on tarttuvaa. Yksi hienoimmista asioista tässä työssä on ollut huomata, miten paljon ryhmäläiset antavat positiivista palautetta toinen toisilleen.
Eli tässäpä se tämän päivän teesi: ole se muutos jonka haluat nähdä ympärilläsi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti