Tokoilijan hymy

Yksi asia josta huomaat olleesi lajin parissa aika pitkään on se, kun hämmästyt ja yllätyt kuullessasi sellaisia ihmettelyjä, joita silloin aloittaessasi itse ihmettelit.

Kuten vaikka tokoilijan vakavuus.

Joku aika sitten juttelin erään koiratuttuni kanssa ja jotenkin keskustelu kääntyi tokoon ja sen vakavuuteen. Lause joka toimi eräänlaisena herätteenä oli "miten usein muka näet tokoilijan, joka hymyilee".

Joten rupesin miettimään, missä vaiheessa minusta tuli hymytön tokoilija sen sijaan että ihmettelisin hymyttömyyttä, jota toki itseänikin aikoinaan ihmetytti lajia aloitellessa.

Nykyään asia ei ihmetytä minua enää ollenkaan, koska se tie on tavallaan jo kävelty, ja tiedän mitä siellä hymyttömyyden takana on. Se ei ole vakavuus, tylsyys, nyreys tai mikään muukaan - me vaan annamme koirien hymyillä puolestamme.

Pentutreeneistä asti eleettömyydestä ja tietynlaisesta jäykkyydestä tulee koiralle vihje: iloitse, ohjaajasta on kohta tulossa tooooosi iloinen sun työskentelystäsi. Keskity. Pidä paketti kasassa. Tee hyvin töitä, ihan just ohjaaja sulaa palkkaamaan. Se, että ohjaaja kävelee eleettömästi eteenpäin seuraamisessa kertoo koiralle että homma toimii, se on sairaan hienoa ja kohta palkkaa tulee.

Verrattuna moneen muuhun lajiin tokossa ollaan hyvin hallittuja ja koottuja, mutta se ei tarkoita sitä, että tekeminen olisi tylsää tai ilotonta. Tokossa hymyillään sisäänpäin, eikä sen kenellekään muulle tarvitsekaan näkyä. Koira kyllä tietää.

Ole se muutos jonka haluat nähdä ympärilläsi

Luulisi että kovin monelle koiria kouluttavalle ei ole epäselvää, miten hyviä tuloksia saadaan aikaiseksi sillä, että koira saa oikeasta toiminnastaan positiivista palautetta. Miksi sama ei meinaa siirtyä ihmisten kanssa toimintaan?

Pohjustetaas vähän.

Olin viime kesänä odottelemassa seuraavan ryhmän tuloa kentällä, jossa oli vieressä pesäpallonpelaajia (olivat perhanat meidän vuorolle änkeneet kentälle ja sovittiin että mahdutaan yhdessäkin kentälle kunhan pallot eivät viuhu koiria kohti) - nuoria sellaisia vanhempineen. Katselin etenkin yhtä paria, jossa oli kännykkäänsä vilkuileva, selkeästi tympääntynyt oletettavasti äiti sekä n. 5v poika jonka piti heittää palloa äidilleen - todella huonolla menestyksellä. Pallo meni minne sattui, lässähti parin metrin päähän ja poikaa selvästi harmitti ettei osannut heittää. Äidiltä tuli muutamia nyreänoloisia vihjeitä heittämiseen. Ja poika heitti uudelleen, ja onnistui, monta kertaa. Äidin reaktio? Ei mitään. Sama nyreä ilme, innottomasti takaisinnakattu pallo ja sitten kentältä pois. Pelkästään tämän kirjoittaminen saa taas aikaiseksi saman turhauman minkä se aiheutti siellä kentälläkin. Mikä siinä on niin vaikeaa, että kerrotaan toiselle kun menee hyvin? Kaikki virheet kyllä osataan osoittaa. Miten paljon se olisi maksanut sanoa "no nyt meni hyvin".

Näitä esimerkkejähän riittää, ihan jokaiselta elämänsaralta. Koetaan, että kehut ovat tarpeettomia, ja ainoastaan negatiivisesta palautteesta on kenellekään hyötyä kehittymisen kannalta. Kun se ei todellakaan pidä paikkaansa. Etenkin koirankoulutuksessa luulisi, että ihmiset ymmärtäisivät antaa myös toisilleen sen positiivisen vahvisteen hyvästä työstä, mutta valitettavan harvoin niin käy.

Negatiivisen palautteen informaatioarvo on yliarvostettua. Sellaisesta ohjeesta kuin "kävelet väärin" tai "palkkaat liian hitaasti" on yllättävän vaikea napata kiinni, koska silloinhan tehdään vaan toteamus vailla korjausehdostusta. Toki ihminen, joka on itsevarma siitä mitä tekee, vetää ne piuhat yhteen päässään että ahaa, muutanpa toimintatapaani tavalla x. Mutta useimmiten nämä vaan auttavat tekemään niitä aiemmin mainitsemiani kehityskattoja, jos ohjaaja ei heti pysty muuttamaan toimintaansa.

Ohjaajat tarvitsevat sen tiedon, mitä pitää tehdä toisin jotta toiminta parantuu. Se on selvää. Kukaan ei kuitenkaan tarvitse nillittämistä, ilkeämielistä vittuilua tai jatkuvaa negatiivista palautetta. Valitettavan usein tätä näkee myös eri kouluttajien ohjauksessa. Pahimmillaan ohjaaja voi joutua julkisesti nöyryytetyksi kouluttajan piikitellessä ohjaamistaitojen puutteista tai jopa fyysisistä ominaisuuksista. Eli kyllä, tervetuloa takaisin yläasteen vessajonoon.

Positiivisen palautteen informaatioarvoa taas usein vähätellaan turhaan. Jos teen vaikka kaksi minuuttia seuraamista joiden jälkeen sanotaan että yksi perusasento oli vino, tulee sellainen olo että suorituksessa oli ainoastaan korjattavaa. Jos taas kerrotaan vaikka että käännökset olivat hyvät ja liikkeellelähtö oli oikein hyvän näköinen ja koiran asento ja ilme oli oikea, niin hei, nyt mulla on hirvittävän paljon tietoa: näihin asioihin ei todennäköisesti tarvitse nyt puuttua. Plus siitä tulee hyvä mieli. Mikä sekin on aika aliarvostettua ottaen huomioon että tämän pitäisi olla harrastus ja harrastuksen pitäisi olla sellainen asia elämässä joka tuo iloa ja energiaa.

Syy miksi halusin ottaa tämän asian esille on se, että treeniburnoutit ovat surullisen yleinen ilmiö. Jokin laji, jota aiemmin rakasti täysillä, ei yhtäkkiä nappakaan yhtään. Treeneihin lähtee vain tottumuksesta ja velvollisuudentunnosta. Ja toki, näitä kausia tulee aina ja useimmiten niistä pääsee yli muutamassa viikossa. Mutta miten iso vaikutus on sillä, minkälainen ilmapiiri treeneissä on? Ja miten iso vaikutus treenien ilmapiiriin on sillä että sen sijaan että joku tekee yksin nurkassa jotain ja toiset juoruilevat omiaan katsomatta mitä tapahtuu tai puuhaillen omien koiriensa kanssa, olisivatkin kaikki treenaajat kannustamassa toisiaan, osoittamassa niitä hyviä asioita koirakon toiminnasta ja antamassa ehdotuksia treenille?

Positiivinen palaute kannattaa aina. Ja se on tarttuvaa. Yksi hienoimmista asioista tässä työssä on ollut huomata, miten paljon ryhmäläiset antavat positiivista palautetta toinen toisilleen.

Eli tässäpä se tämän päivän teesi: ole se muutos jonka haluat nähdä ympärilläsi.

Koirankoulutus ja laihduttaminen - yllättävän samankaltainen prosessi

Olen käynyt taas lämpimikseni heittämässä useampia yksityistuntikeikkoja, jotka ovat kyllä tämän työn suola. Koskaan ei tiedä, mitä sieltä oven takaa oikein paljastuu ja minkälaisiin ratkaisuihin päädytään kunkin koiran kanssa.

Yksi asia kuitenkin aikalailla aina pitää kutinsa: ensimmäiseksi määrään 2 viikon treenikuurin.

Kahden viikon tehotreenikuuri tulee määrättyä monestakin syystä. Ensinnäkin siksi, että kaksi viikkoa on mun kokemukseni mukaan se aika, jonka jälkeen meillä onnistuneessa koulutuksessa pitäisi olla selkeitä edistysaskelia, ja mikäli niin ei ole käynyt, täytyy miettiä jatkostrategiaa treenille. Usein toki jatkoa tarvitaan joka tapauksessa, jos kyseessä on pinttyneempi tai kokonaisvaltaisempi ongelma.

Toinen syy sille usein on se, että kun alamme puhua koirankoulutuksellisesti isojen rattaiden pyörimisestä siellä omistajan arjessa, se on joskus todella iso elämäntapamuutos. Ruokakupit pois lattialta, koiralle usein kaikki ruoat taskusta sen ensimmäisen kahden viikon ajan, mahdollisesti muutoksia lenkkeilyrutiineihin, kotiintulorutiineihin, uloslähtörutiineihin... Eihän se vaikealta kuulosta, eihän? Mutta ei kuulosta suurin osa laihdutuskuureistakaan, ja kenellekään ei taida olla epäselvää miten huono onnistumisprosentti niillä on.

Sekä koirankoulutuksen tehoviikkojen että laihdutuskuurien idea on sama: aiheuttaa nopea potku kohti tavoitteita, joista sitten pikkuhiljaa saa tehtyä itselleen luonnollisen osan arjen rutiineja. Kuurilla opetellaan tehostetusti niitä asioita, joiden pitää näkyä sen kuurin jälkeen jokaisena päivänä ja luonnollisena osana elämää. Oli sitten kyse terveellisesti syömisestä, liikkumisesta tai siitä, että koiralle ihan puolihuomaamattaan tekee pari toistoa silloin tällöin pitkin päivää mihin ikinä asiaan oltiinkaan paneutumassa.

Toinen asia, joka yhdistää laihduttamista ja koirankoulutusta on yksi seikka joka vaikuttaa todella paljon siihen, onnistuuko kuurin jälkeinen elämäntapamuutos: vertaisryhmä. Tutkimusten mukaan terveellisiä elämäntapoja laihdutuskuurin jälkeen onnistuneesti jatkavien ja siinä epäonnistuvien välillä on yksi selkeä ero: onko sopivaa vertaisryhmää vai ei. Jos ihminen elää sellaisten ihmisten ympäröimänä, joille terveelliset elämäntavat ovat normaalia ja joihin kiinnitetään huomiota, on todennäköisempää että elämäntapamuutos pysyy kuurinkin jälkeen.

Sama ilmiö on hyvin selkeä koirankoulutuksessa. Ihmiset, jotka hakeutuvat harrastavien koiraihmisten pariin, juttelevat koirista ja treeniasioista, käyvät koulutuksissa ja ovat muutoin aktiivisia yhteisössään, pystyvät paljon todennäköisemmin muokkaamaan elämäntapojaan sellaisiksi, että se tukee koiran kouluttamisen tavoitteiden saavuttamista.

Joskus harvoin koirankoulutuksessa tulee vastaan niin pieniä ja niin eriytyneitä käytösongelmia jotka selviävät ihan pelkällä parin viikon tehotreenillä ja sitten ne eivät palaa enää. Useimmiten kuitenkin käytösongelmissa on kyseessä niin paljon syvemmälle pinnan alle ulottuvat asiat, joiden muuttamiseen tarvitaan muutosta jokapäiväisiin rutiineihin ja siihen, miten koiranomistamisen näkee.

Periaate numero 6: Jos se on palkattavissa, se on muokattavissa

Tämän blogitekstin otsikko toimii minulle eräänlaisena mantrana.

Kaikki koiranomistajat tietävät sen tunteen, kun joku asia ei vaan luista. Toinen ei saa hihnassa kiskomista loppumaan, toisen koira tulee näpeille kynsiä leikatessa, jonkun koira ei meinaa oppia kaukokäskyjä. Olen itse kokenut niin monen asian kanssa niin monta jumitusta koirieni kanssa näiden vuosien varrella, että olen kokenut tämän mantran hyödylliseksi omassa koirankoulutuksessani ihan käytännön ohjenuorana niissä hetkissä kun tuntuu, että jonkun asian treenaaminen on yhtä sujuvaa kuin kroolaaminen ylämäkeen asfaltilla. Yksi tapa tulkita tämä mantra on "älä luovuta".

"Jos se on palkattavissa, se on muokattavissa" toimii muistutuksena siitä, että muutos ja parannus on aina mahdollista. Aina se ei ole mahdollista meidän koirankoulutusosaamisellamme tai vaikka muutosta saadaankin aikaiseksi, se tulee vain hyvin hitaasti ja vaatii hyvin pitkäjännitteistä työskentelyä. Mutta niin kauan kun meillä on joku työkalu, jokin motivaattori ja jokin vahviste jota voimme käyttää, kaikki on mahdollista. Joskus se vaatii pieniä asioita ja joskus se vaatii kohtuuttoman suuria asioita että mielekäs muutos tapahtuu, mutta sitä koirankoulutus on: mahdollisuus siihen, että jonain päivänä saavutamme tavoitteemme. Ja ainoa tapa päästä asioissa eteenpäin on kehittyä itse ohjaajana ja löytää se tapa, jolla sen muutoksen saa aikaiseksi.

Lisäksi tämä periaate tietenkin toimii potkuna persuksiin (lähinnä yleensä itselleni, mutta mikä ettei myös muille koiranomistajille) yhdessä tärkeässä käytännön asiassa: opettelepa palkkaamaan sitä koiraasi. Ihan oikiasti.

Vire vai tekniikka? Tekniikka vai vire?

Tottakai tällaista kahtiajakoa ei tarvita, koska selkeästi me haluamme liikkeitä tehdessämme saada aikaiseksi molemmat. Mutta kumpi ensin?

Olen itse pohdiskellut tätä aika paljon lähiaikoina. Omat koirani eivät ole mitään raketti perseessä sinkoilevia otuksia luonnostaan olleet koskaan - tekevät kyllä mielellään, mutta kaikki hyvin leppoisasta kootusta laukasta eteenpäin pitää tuoda siihen liikkeeseen hartiavoimin. Ja korkea vire ei ole itsestäänselvyys (jos se nyt koskaan on). Miten tämä pitäisi ottaa huomioon uusia liikkeitä aloittaessa?

Minusta tuntuu, että keikun keinulaudan päällä jossain puolivälissä, jonka toisella puolella on tekninen nyherrys, naksuttelu ja koiran oman hoksaamisen vahvistamisen. Toisella puolella on reilusti pelkkää virettä nostava treenaus, jossa tärkeää ei ole mitä koira osaa, vaan miten. Eli viettiä viettiä viettiä.

Toisaalta arvostan hirvittävän paljon tehokkuutta ja koiran aktiivista ajattelua treenatessa. Haluaisin ottaa kaiken ilon irti niiden nopeasta oppimiskyvystä ja päästä liikkeiden tekniikassa nopeasti eteenpäin.

Toisaalta haluaisin pitää niin suurena prioriteettina virettä, nopeutta ja hyvää pössistä, että tuntuisi todella tärkeältä päästä vahvistamaan pääasiassa sitä. 

Eikö molempia saa samaan pakettiin?

Haluaisin sanoa että tottakai saa. Mutta onko se ihan totta?

Jos koira on luontaiselta temperamentiltään rauhallinen ja virekestoltaan haastava treenikaveri, pystyykö puhtaasti tekniikalla treenaamalla saamaan aikaiseksi sellaista liikettä johon vire on liitettävissä vielä myöhemminkin?

Onko virenupit kaakossa tehtyyn mutkat suoriksi - liikkeeseen mahdollista saada nyansseja ja tarkkaa hiontaa, ja onko mahdollista edetä teknisesti nopeasti siinä liikkeessä?

Olen Ritan ruudun kanssa pohdiskellut paljon eri vaihtoehtoja opettamiseen. Toisaalta haluan siitä ehdottomasti iloisen ja nopean liikkeen: haluaisin opettaa sen lelu ruudussa -menetelmällä. Ja olen tehnytkin. Ja samalla koen suurta turhaumaa kun teemme toistoja toistojen perään joista koiralle jää mieleen vain se, että olipa kivaa juosta hakemaan pallo. Haluaisin lisää ajatustyötä ja tarkkuutta ja tekniikkaa. Ja jos teen ruutua minitargetilla ja sheippaamalla, turhaudun siitä että koira menee kootulla laukalla tai jopa ravaa.

Monet koirat tekevät todella suurella innolla ja nopeudella tekniikkatreeniäkin ihan luonnostaan - monet muut jäävät siihen sellaiseen vähän tahmeaan pohdiskelumoodiin. 

Vireen useimmissa tapauksissa pystyy lisäämään jälkikäteenkin - mutta miten helppoa se on? Esimerkkinä tästä vaikkapa Katlan kepit silloin kun agilitya vielä treenattiin. Tehtiin hyvin teknisesti ja rauhallisesti kepit, tehtiin paljon toistoja rauhalliseen suorittamiseen ja vasta sitten lisäsimme lelupalkan ja vireet. En osaa verrata sen keppiosaamista muiden koirien vastaaviin, mutta ainakin omasta mielestäni saimme melko lyhyessä ajassa ihan kelvolliset kepit. Mutta jotta saimme siihen ensin rauhallisemmassa vireessä taottuun liikkeeseen sen vireen, tarvitsimme aikasta paljon toistoja, kierroksia ja treenitilanteen joka nosti koiran virettä jo lähtökohtaisesti todella korkealle tasolle. Olisiko sama toiminut tokossa? Miten paljon töitä olisi pitänyt nähdä vireen tuomisessa suoritukseen jossain toisessa asiassa?

Toinen asia jossa keikun tämän keinulaudan päällä on nosework. Mistä aloitetaan? Ilmaisusta? Jos aloitat ilmaisusta, saatko aikaiseksi niin vahvan etsinnän kuin jos aloitat etsinnästä? Jos aloitat etsinnästä, saatko aikaiseksi niin vahvan ilmaisun kuin jos aloitat ilmaisusta? Tällä hetkellä tämä nimenomainen keinulauta kallistuu enemmän etsimisinnon vahvistamiseen. Ilmaisu yhdistettään sitten kun keretään.

Mitään lopullista sitoutumista en tee vaan keikun edelleen keskellä keinulautaani, teen kompromisseja missä pystyn ja sekoittelen treenien teemoja tekniikasta vireeseen ja edestakaisin.

Se on yksi osa koiraharrastuksen hienoutta se pieni tunne takaraivossa, joka hyvinkin onnistuneiden toistojen ja treenien jälkeen vieläkin kysyy: “olisiko tämän voinut tehdä vielä paremmin?”

Pelkällä positiivisella vahvistamisella kouluttavat kusevat oman metodinsa muroihin

Myönnän, otsikko saattaa olla ihan hitusen provosoiva.

Karttelen vielä hetken aikaa viimeisten periaatepostauksieni postausta, koska sen aihe liippaa hyvin läheltä pelkällä positiivisella vahvistamisella kouluttamista, ja koetan vielä selkeyttää kirjoitettavaan muotoon sen, mitä asiasta ajattelen. Jos nyt kuitenkin pienen juonipaljastuksen teen tässä kohtaa, niin positiivisesti vahvistaen kouluttaminen on minulle ihan hirvittävän tärkeä asia, ja se kattaa koulutuksestani noin 95%. Mutta se 5% jolloin käytän jotain ihan muuta tuntuu olevan aika iso periaatteellinen kuilu.

Joka tapauksessa, positiivinen vahvistaminen: pirun hieno juttu. Ei mitään kilpailua, se on ehdottomasti isoin, tärkein ja tehokkain työkalu koiran kouluttamiseen oli kyse sitten koiraurheilusta tai koiran arkikäytöksen muokkaamisesta.

Ja pitäähän sen naksuttelun hyvänen aika ollakin jotain todella vakuuttavaa, että se on saanut niin monen ihmisen täysin unohtamaan, että koiran ja kanan välillä on muutama aika perustavanlaatuinen ero.

Mutta ei siitä sen enempää tällä kertaa, nyt haluaisin hetken aikaa puhua markkinoinnista, koska positiivisen koulutuksen markkinointi on pääasiassa ihan päin hittoja. Ne ihmiset, jotka todella osaavat kouluttaa positiivisesti vahvistaen, tietävät miten maailmaa mullistavan upeita asioita sillä voi saada aikaiseksi, miten sillä ei muokata pelkästään käytöstä vaan mielentiloja ja kuinka kaikkivoipa olo tulee siitä tiedosta että jos sulle antaa eläimen, palkkioita, häiriöttömän tilan ja määrättömästi aikaa, voit muokata sitä eläintä kuin muovailuvahaa.

Siispä kysyn: MIKSI positiivisesti vahvistamista edelleen markkinoidaan lähes pelkästään eettisyyden kautta?

Jos luen mainoksen jostakin koulutuksesta, jossa kolme sanaa kymmenestä on eettisesti, eettinen, eettisyys tai jokin muu sanan muoto tai synonyymi, niin täytyy sanoa että minä en sitä kurssia tule tökkäämään pitkällä tikullakaan. Kiitos vaan, mutta minulla on omat eettiset arvoni enkä välttämättä halua ostaa niitä koulutuksen oheistuotteena kenenkään muun sanelemana.

Eettisyyden toitottaminen on huonoa markkinointia, ja niin kauan kun positiivisesti vahvistamista markkinoidaan pääasiassa eettisyyden kautta, tullaan samalla (halusitte sitä tai ette) toitottaneeksi koko ulkomaailmalle että koulutuksen periaatteet ovat tärkeämmät kuin se, mitä koulutuksella saadaan aikaiseksi. Mikä on ihan turhaa, koska positiivisesti vahvistaminen osaa, kiitos vaan, seisoa ihan tukevasti omilla jaloillaan ja tulosmeriiteillään ilman että sille kerättäisiin mitään helvetin sympatiapisteitä eettisyydestä.

Lisäksi ihmettelen usein toistuvia ontuvia vastakkainasetteluja positiivisesti vahvistamisen ja muiden koulutussuuntausten osalta. Perusteluksi omille koulutusvalinnoille käytetään sellaisia vastaesimerkkejä, joiden käyttö on täysin marginaalista ja joita harva tervepäinen ihminen tänä päivänä kokee tarpeelliseksi käyttää. Taas kerran: oli se tarkoituksellista tai ei, onnistutaan siinä niputtamaan kaikki muu paitsi täysin puhtaasti positiivinen kouluttaminen yhteen kivikautisten, tehottomien, turhien ja julmien koirankoulutusmenetelmien kanssa. Reality check. Hei, 99% kaikista muistakin nykypäivän koirankouluttajista, jotka eivät ole ottaneet puhtaasti positiivisen vahvistamisen kautta kouluttamisen verivalaa, ovat ihan yhtä järkyttyneitä niistä koiranpotkimisvideoista kuin tekin olette. We stand united.

Sitäpaitsi mitä hittoa se ketään lohduttaa kuulla, että se koulutus johon aiotaan osallistua on eettisesti hyväksyttävää? Eivätköhän nyt aikuiset ihmiset itse ihan oikeasti osaa päättää, mikä heidän etiikkaansa koirankoulutuksessa istuu ja mikä ei ja toimia sen mukaan - ja jos se eettinen periaate eroaa edes vähän positiivisen kouluttajan mielikuvista, eikö se ihminen silloin rivien välissä todeta sopimattomaksi osallistumaan koulutukseen? Onko eettisyyden toitottamisesta tullut positiivisten kouluttajien oma pieni hihamerkki, jolla voi tunnistaa toisen samoin ajattelevan ihmisen ja sulkea kaikki muut ulkopuolelle?

Koska sitä piirin ulkopuolelle sulkemista se eettisyydellä markkinointi on. Ihmiset toimivat kukin omien eettisten arvojensa rajoissa, ja edelleen useimmille koirankouluttajille siihen etiikkaan istuu myös se, että koiralle annetaan palautteita huonosta käytöksestä. Oli se sitten "oho" (meillä merkkinä siitä että palkkiota ei tule), hihnasta nyppäisy, korvasta nykäisy, ärähdys... eikä näissä mun silmääni eikä monen muunkaan silmään ole eettisesti mitään hirrrvittävän epäilyttävää satunnaisesti käytettynä. Mutta jos sitä vastakkainasettelua jatkaa, että vain pelkästään puhtaasti positiivisesti vahvistaminen on eettisesti hyväksyttävää, nämä ihmiset eivät todennäköisesti koskaan tule sitoutumaan minkäänlaiseen täysin positiivista vahvistamista käyttävään koulutukseen. Oli se tarkoitus tämän eettisyysmarkkinoinnin tarkoitus tai ei, nämä ihmiset on aikalailla rajattu pois sen koulutuksen kohderyhmästä.

Milloin se loppuu se eettisyydellä toitottaminen, ja aletaan oikeasti keskittyä siihen että positiivisella vahvistamisella saamme aikaiseksi upeita asioita, hienoja koulutustuloksia ja sen käyttäminen kannattaa? Koska eettisyys, vaikka ihan äärettömän tärkeä arvo onkin, ei ole se oikea täky jolla ihmiset saadaan siihen koulutukseen sitoutumaan. Eettisyys on aina mukana koulutuksessa, ei sillä ole mitään markkinointiarvoa muutoin kuin samanmielisten hihamerkkinä - ja let's face it, ne ihmiset olisivat niihin koulutuksiin tulleet joka tapauksessa. Ainahan koiria koulutetaan eettisesti, koulutustavasta huolimatta. Se vaan tarkoittaa eri ihmisille niin eri asioita.

ps. miten olisi myös reality check sen suhteen, ettei välttämättä niitä suuria koirankoulutusyhteisön massoja ihan kauheasti puhuttele se, että joku ihminen joskus on samalla metodilla opettanut merinorsun pyöräilemään? Ja miten olisi jos vähän useammin lyötäisiin pöytään ihan vaan niitä oikeita koulutustuloksia ihan peruskoirilta ja todetaan että ollaan siitä toisesta asiasta sitten tarkemmin yhteyksistä sinä päivänä kun päätän ostaa sen merinorsun tai kisata tokossa kanalla.

Ripaus hulluutta ja ukkospilveä

Eilen se tapahtui! Lähdimme tekemään iltatreeniä tokossa ja Rita ihan aavistuksen verran sekosi. Vihdoin!

Mulle koiran vire on ihan äärettömän tärkeä asia missä tahansa lajissa. Koen treenaamisen huomattavasti mielekkäämmäksi jos koira on korkeassa vireessä, paristakin eri syystä.

1. Se tunne
Jos mulla on sellainen olo, että ellen osaisi kikkailla palkkojeni kanssa oikein, koira menisi mielummin sohvalle nukkumaan niin ei sitä silloin itsekään ihan niin mielellään sitä kenttää tallaa.

Koira joka on korkeassa vireessä tuntuu käsissä sellaiselta väreilevältä energiapallolta joka säteilee muhun päin kun pääsee tekemään töitä. Toivoisin, että jokainen koiraharrastaja kokisi joskus sen tunteen. Se on ehkä se syy miksi seuraaminen on aina ollut mulle tärkeä liike, koska siinä liikkeessä ensimmäisen kerran koin sen tunteen. Toki asiaan auttoi se, että tietenkin ensimmäinen koira jonka kanssa tämä yhteys saavutettiin oli Mio, joka parhaimmillaan nojasi OIKEAAN jalkaan eli tekniikka oli sanotaanko mielenkiintoinen - ja silloin sen yhteyden tunsi muutenkin kuin henkisellä tasolla :) . Mutta se tunne!

Eräs karjakoiraharrastaja puhui siitä olosta mikä hänellä oli ohjatessaan hyvin kuumaa karjakoiraansa agilityradalla. Tämä on jäänyt mulle hyvin mieleen, koska se kuvastaa niin paljon sitä, mitä itse olen kokenut tokossa. "Se tuntui siltä kuin olisit ohjaillut ukkospilveä".

Toki vireitä on erilaisia ja joskus hieman matalampi vire kantaa koiraa paremmin ja paineettomammin suorituksen läpi. Mutta oli koiran tyyli mikä hyvänsä, suurimmalle osalle se vireen nosto etenkin nuoren koiran treeneissä on ihan ykkösjuttu. Tähän päivään mennessä mun lajikoulutuksissani on ollut vain kaksi koiraa, joita ollaan hieman koetettu laskea vireeltään - ja sekin vain hetkellisesti. Kun tekninen osaaminen kasvaa, myös vire kestää olla korkeammalla.

2. Häiriönsieto

Häiriöt ja niiden kestäminen ovat tietysti hirvittävän tärkeässä osassa treenaamista. Koirahäiriöt, hajuhäiriöt, ruokahäiriöt, sosiaaliset häiriöt, saalisärsykehäiriöt - vähän aina koirakon tasosta riippuen jotain häiriöitä pitäisi muistaa pitää aina treenin rinnalla mukana.

Kuitenkin useimmiten, jos koiralla on häiriönsiedossa jotakin ongelmaa, on ongelmaa myös työskentelyinnossa. Poislukien ne koirat, joilla vire on korkea mutta kohdistuu väärin, eli nimenomaan ohjaajan kautta tuleva vireen nousu saa sen sinkoilemaan hallitsemattomasti palkkioiden odotuksen takia. Silloin usein pohjalla on teknistä osaamattomuutta, nuori koira tai ohjaajasta paineistuminen.

Korkeasta vireestä tulee koiralle usein kupla jonka sisällä sen on hyvä olla, ja ympäristö lakkaa merkitsemästä sille niin paljoa. Mio, joka oli toisille koirille aggressiivinen koira, kykeni tekemään ryhmätreeniä tokossa ja käymään kisoissa koska se oli sille tärkeä tehtävä jonka se suoritti melko korkeassa vireessä.

Jos painiskelet koirasi kanssa pitkään jatkuneista häiriönsieto-ongelmista, kannattaa lähestyä tätä ongelmaa myös toisesta näkökulmasta: haluaako koira tehdä töitä tarpeeksi paljon?

3. Toistonkesto

Sanomattakin selvää, että korkeammassa vireessä oleva koira jaksaa tehdä enemmän toistoja.

4. Korkeavireinen koira on kova koira

Myös hieman pehmeä ja herkkä koira pystyy usein ilmentämään jonkun verran kovuutta kentällä jos se on korkeammassa vireessä. Esimerkkinä siskoni ukkosta pelkäävä koira, joka kuitenkin pystyi juoksemaan agikisat läpi ukkosmyrskyssä.

5. Kisavalmius

Kun koiraan saa sen pienen ripauksen hulluutta kentällä, se alkaa yhdistää korkeaa virettä siihen itse tekemiseen, ja kun se saa siihen itse tekemiseen yhdistettyä sen innon, se alkaa vahvistaa itse itseään. Harvasta koirasta tulee hyvä kisakoira jos se tankkaa motivaatiota pelkästään palkkioista, vaikka toki loppupalkoille rakentamisilla ja hyvällä, systemaattisella palkkojen vähentämisellä saadaan paljon hyvää kokeenomaista suoritusta aikaiseksi. Kuitenkin ne koirat, jotka tekevät pitkää ja onnistunutta koe/kisauraa ovat pääsääntöisesti niitä, jotka motivoituvat itse suorituksesta. Harva koira on luontaisesti motivoitunut esim. tokoon joten tottakai se alkutilanne on pääasiassa aina se, että perustelemme koiralle palkkioin, miksi vaikkapa se toko tai tottis tai rally on niin kivaa. Mutta kun tarpeeksi pitkälle pääsemme, voimme jossain vaiheessa huomata ettei se koira kaipaakaan sitä palkkiota enää niin paljoa kuin aluksi - koska se vaan haluaa suorittaa sitä itse tehtävää. Silloin itse työskentelystä tulee koiralle myös palkitseva asia, ja ohjaaja pääsee paljon, paljon helpommalla koiran kisakestävyyden rakentamisessa.

Korkealla vireellä on toki kolikon kääntöpuolia, eikä se ole läheskään kaikkien kuppi kahvia. Korkean vireen huonoja puolia ovat:

1. Pois optimaaliselta oppimisalueelta.

Eilen kun lähdin treenaamaan Riittaliisan kanssa, mulla oli todella hyvä ajatus päässäni. Mulla on ollut ongelmia motivoitua kaukokäskyjen tekemisen kanssa, kuten aiemmin kirjoitinkin, ja lähdin ratkomaan ongelmaa niin, että miten saan itseni tekemään kaukoja kun kaikki muut liikkeet motivoivat mua treenaamaan paitsi kaukot. Ilmiselvä ratkaisu! Teen aina kaukot ensimmäisenä, jotta saan palkattua itseni sillä että saan sen jälkeen treenata muita liikkeitä.

Joo ei, Ritalla oli jotain ihan muuta mielessä. Se pieni hulluuden siemen joka siinä lähti eilen kytemään kertoi hyvin selvästi, että nyt ei muuten ole se hetki kun rupean tekemään seisomisvaihtoja (jotka ovat meillä vasta ihan alussa) kentällä. Kun pyysin ensimmäisen seisomaan nousun, sain karjakoiratykinkuulan luokseni, haukkua ja ympyrässä juoksentelua. Asia selvä, tämä tehtävä ei ole sellainen joka me voidaan suorittaa niin korkeassa vireessä. Tehtiin pari maahan-istu -vaihtoa ja siirryttiin äkkiä teknisesti varmempiin liikkeisiin.

Oppiminen korkeassa vireessä on siis haastavaa. Toki koira oppii jonkun verran, mutta mitä korkeampi vire on, sen kauempana ollaan optimaaliselta oppimisalueelta. Myös koiran ohjattavuus muuttuu huomattavasti kun vire nousee. Aiemmin pikkurilliä liikuttamalla ohjailtava koira saattaa vaikkapa rally-tokossa tarvita ihan hartiavoimin ohjaamista pystyäkseen suorittamaan saman tehtävän korkeassa vireessä.

Nenätyössä tämä näkyy myös selvästi toiminta-alueen parhaalta puolelta poistumisena. Katla jos lähtee noseworketsintään normaalia korkeammassa vireessä, se usein porhaltaa ensimmäiset kaksi metriä etsintäalueesta nenä kiinni. Meillä onkin nyt vakiintunut vihje tähän tilanteeseen: "nenä auki mummo!"

Usein ensimmäinen ratkaisu on se, että koiran virettä ruvetaan laskemaan, ja monilla koirilla siihen varmasti onkin varaa. Mutta jos käsissä on koira, jolle se hyvä korkea vire ja vireen kesto ei ole mikään itsestäänselvyys, suosittelen aina että älkää hyvät ihmiset laskeko sitä virettä: nostakaa teknistä osaamista! Koiran pitää tavallaan oppia se tehtävä uudelleen kun se saa uuden vaihteen silmään, kunnes se oppii työskentelemään myös korkeammassa vireessä. Tämän takia Ritan kanssa en lähtenyt laskemaan sen virettä kun kaukokäskyt eivät onnistuneet, vaan siirryin tekemään niitä tehtäviä joita se osaa suorittaa jo teknisesti tarpeeksi varmasti että ne onnistuvat korkeammassakin vireessä. Ja treenasin kaukot sitten kotona rauhassa matolla istuskellen ja rauhallisesti namitellen. Eli harkitse aina, kannattaako virettä laskea vai nostaa teknistä osaamista. Koska koiran treenaaminen ei loppupeleissä ole pelkkää oppimista ja opettamista, ja meillä on varaa poistua koiran ideaalista oppimisalueesta. Silloin me treenaamme vaan sitä intoa ja varmuutta niihin asioihin, joihin meillä on jo tekniikkapohja. Ja koirakin oppii ajan myötä oppimaan tehokkaammin korkeammassakin vireessä.

2. Stressitasot ja paine

Tottakai stressitasot ja paine nousevat kun koira toimii korkeassa vireessä. Jotkut ohjaajat eivät halua tätä ollenkaan, ja joillekin koirille se ei sovi ollenkaan. Jos koira on hyvin herkkä ja paineistuva, sille voi olla huomattavasti parempi tehdä asiat suhteellisen matalalla vireellä. Mulla nyrkkisääntönä on se, että treenaamisen stressin ei pidä heijastua treenikentän ulkopuolelle, vaan jäähylenkin aikana koiran täytyy pystyä palautumaan normaaliksi.

Itse ajattelen, että stressitason nousu ei ole koiralle vain negatiivinen asia. Toki se on, jos se nousee liian korkealle. Mutta monet koirat, omani mukaanlukien, kaipaavat sitä kiihtymistä. Se on silloin mun valintani, tarjoanko sitä niille vai en. Rita kiihtyy monista minun vaikutusvaltani ulkopuolisista asioista todella paljon, ja jos haluan saada sen hallintaan, mulla on oltava jotakin kiihdyttävää sille tarjota. Ja mullahan on, joten sen myös tarjoan.

Koiran pitää saada kiihtyä asioista, sen pitää saada sekä nostoja että laskuja sen stressitasoon, ja sen pitää saada elää.

3. Vuotaminen

Jotkut koirat alkavat vuotaa kun vire nousee. Jos ette koskaan ole käyneet katsomassa 3. luokan agilitykisoja, saatatte törmätä siihen ilmiöön, kun innostus ei enää liitykään pelkkään suoritukseen vaan myös suorituksen odottamiseen ja itse kisatilanteeseen. Silloin siellä näkee joskus niin ihmeellistä perseilyä koirilta että tällainen ei-agilityihminen saattaa katsoa vielä toiseenkin kertaan että mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu. Syy on siinä, että koira on kovassa kiihtymyksen tilassa, ja sillä on varaa vähän revetä liitoksistaan jos sillä ei ole selkeää tehtävää suoritettavana juuri silloin tai sen kanssa ei ole harjoiteltu paljoa vireenhallintaa. Eli toisin sanoen koirat vuotavat helposti.

Niin, että siihen vuotamiseen. Ääntäminen, hyppiminen, hössöttäminen, pureminen, jalkojen tärinä, pärskiminen, rähinä, tekniikan rikkoutuminen. Tervetuloa vuotavien koirien ihmeelliseen maailmaan. Vuoto on usein monen asian summa: hermorakenteen, teknisen osaamisen ja viretason yhteisvaikutusta pääasiassa. Hermorakenteeltaan rautainen koira ei välttämättä vuoda mitenkään vaikka se olisi todella korkeassa vireessä ja teknisesti hyvin epävarma. Mutta jos koiran hermot ovat siitä yhtään häilyväisemmät, se jonkun verran todennäköisesti vuotaa ennemmin tai myöhemmin. Epäsystemaattisista vuodoista usein pääsee yli ihan vaan teknistä osaamista parantamalla (jos koira esim. perusasentoon tullessaan piippaa, on syy usein siinä että perusasennon tekniikka ei ole tarpeeksi varma, ja vaatii lisää toistoja onnistuakseen), mutta jos vuodot alkavat olla jatkuvia ja systemaattisia, voi vireenhallinan kanssa joutua tekemään enemmänkin töitä.

Kaiken kaikkiaan kyllä, olen aivan pähkinöinä Ritan eilisestä treenistä. Hetkittäisiä välähdyksiä sillä on ollut tästä viremaailmasta aiemminkin, mutta ei koskaan näin voimakkaana ja koko treenin kestävänä. Mikä lie sen nyt naksauttanut kohdalleen: eilinen treenilepopäivä, uusi frisbee (joka on nyt edesmennyt frisbee) tai uusi kiva kenttä. Oli mikä oli, nyt tähtien asennot olivat paikoillaan ja hetken aikaa pystyin unohtamaan kaiken muun ja pystyin vaan nauttimaan siitä omasta pienestä ukkospilvestäni.

Periaate numero 5: Pelaa niillä korteilla, jotka sulla on

Olen huomannut että palkatessani sosiaalisesti tulee harjoitettua mitä parhainta vapaata assosiointia, koska ajatukset pääasiassa keskittyvät siihen että  a) ei sotkeudu omiin jalkoihinsa tai tallaa koiran päälle, b) mikäli jotain muuta palkkaa on tarjoamassa, ei heittele sitä holtittomasti päin viattomia vierestäkatsojia tai c) saa palkattua koiran liikkeeseen nähden oikeaan suuntaan. Tässä tilanteessa aivoni toimivat automaattimoodilla hyvin hataralla ajatuksella noin niinkun puheentuotannon kannalta, jolloin suusta tulee usein ulos hyvinkin suodattamatonta tekstiä. Enkä nyt tarkoita sitä kertaa kun en osannut päättää huudanko "taitava likka" vai "taitava typynen" jolloin karjaisin tietysti suurella tunteella että TAITAVA LIPPONEN. Mutta siis myönnän toimivani lähestulkoon syyntakeettomassa mielentilassa koiraa palkatessani. Kypärät päähän katsojille ja korvatulpat mielellään myös. Ohjaajan vireenhallintaa vasta työstetään.

Yksi toistuva sananparsi joka tässä kontekstissa helposti lipsahtaa suustani koiralle on jotakuinkin "Rita/Katla on ihan paras kaikista".

Ihan tarkkaanottaen tätä sananpartta voisi kritisoida aavistuksen verran ylimieliseksi, epätodeksi tai näiden yhdistelmäksi. Koen kuitenkin, että ihmisten tulisi useammin pystyä toteamaan sekä itselleen että muille, että "mulla on hei maailman paras koira".

Sen ääneen sanominen ja ajatuksissa pitäminen, että ne kunkin koiran vahvuudet ja hyvä puolet ovat oikeasti loppupeleissä ainoa asia on tärkeää sen koiran kanssa työskennellessä, on ihan pirun tärkeä periaate. Ne puutteet ja heikkoudet joita koirassa on, eivät tule katoamaan sillä että niitä jää vellomaan ja tuijottamaan. Mutta jokainen vahvuus, jota pystymme entisestään vahvistamaan ja käyttämään yhteistyön luomiseen, on ihan korvaamaton asia.

Mio ja minä, silloin joskus

Oli aikanaan aivan tuskaista mennä ensimmäiselle tokokurssilleni ikinä. Mio oli vuoden ikäinen junnu ja suhtautuminen ympäristöön heitteli laidasta toiseen päivästä riippuen. Juuri kurssin aikoihin tietyt äänet muuttuivat jännittäviksi, ja kurssille päästäksemme meidän oli ylitettävä hyvin vilkkasti liikennöity ja äänekäs, pitkä silta joka tietysti pelotti Mioa kauheasti. En oikein muuta keksinyt, mikä tilanteeseen olisi auttanut, joten lauloin aina sillan ylityksen ajan Miolle irlantilaisia sotalauluja. Omituista kyllä se rauhoitti koiraa. Tässä tilanteessakin voi ajatella kahdella tavalla. Voi jäädä kauhistelemaan koiran huonoa toimintakykyä ja hermorakennetta, tai voi ajatella miten tärkeä ja iso asia on se, että koira pystyy ottamaan ohjaajasta tukea, vaikka tarjolla ei ole sen enempää kuin epävireistä Roddy McCorleyta.

Riittaliisa ja noudon alkeet. Kuva Sanni Muurmäki

Totuushan on se, että aina on ihmisiä joiden koira on määrättömästi paljon lahjakkaampi ja paremmin koulutettu ja jolla on paljon enemmän tuloksia kuin omallesi uskaltaisit toivoakaan. Koiraharrastuksen periaatteeni numero 5: Koirasi on se mikä se on: ole siitä iloinen ja rakenna niiden vahvuuksien päälle. Koska se sun koirasihan on maailman paras kaikista, ja siitä sietääkin olla onnellinen.

Tunnista omat kehityskattosi, niin loppuu se pohjamudissa räpiköinti

Huomasin tuossa hetki sitten, että käytän hirmuisen paljon käskymuotoa kirjoittaessani. Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan saada aikaiseksi sellaista mielikuvaa, että täältä heittelisin ehdottomia neuvoja muille kuolevaisille, vaan tämäkin on osa omista kymmenestä käskystäni itselleni.

Kehityskatolla tarkoitan nyt ihmisen itse itselleen asettamaa estettä oppimiselle. Kaikilla on niitä, eikä kenellekään tekisi pahaa vähän ravistella niitä auki.

"En mä osaa"
"Kato kun meillä ei oo tavoitteita tän asian suhteen"
"Mulla on niin huonot ajoitukset ettei tää onnistu"
"Mä en vaan osaa leikkiä koiran kanssa"

Voitte uskoa että mun työssäni esimerkkejä ei ole vaikea löytää. Ja tottakai nämä ovat ihan täysin oikeutettuja tunteita ja osittain jopa ihan faktapohjalta heitettyjä kommentteja, mutta ainoa asia mitä tässä kohtaa useimmiten kuulen on "olen rakentanut itselleni tähän tällaisen kehityskaton, enkä aatellut päästä tässä asiassa eteenpäin". Tiedostamatta, mutta vääjäämättä aikalailla näin.

Itselläni on ollut lukemattomia kehityskattoja vuosien varrella, ja on tälläkin hetkellä sellaisia asioita joiden kanssa kamppailen kovasti, ettei niistä muodostuisi kehityskattoja. Mutta ehkä isoin kehityskatto mikä minulla on ollut lajitreenien osalta on ollut tunnistusnoudon opettaminen. Niille, jotka tokoa eivät harrasta: tunnistusnoudossa koira etsii ja noutaa pienen puupalikan, joka on ollut ohjaajalla hetken aikaa kädessä, muun hajuisten kapuloiden keskeltä. Olin jossain vaiheessa tiedostamattani vakuuttanut itselleni, että mun on mahdotonta opettaa koirilleni tunnistusnoutoa.

Kehityskatolla tarkoitan sitä, että ihminen ottaa jonkun asian, jonka kokee haasteelliseksi, osaksi identiteettiään. Sitten kun siihen saman tiettyyn asiaan (vaikka nyt siihen tunnistusnoudon opettamiseen) törmää harrastuspiireissä kerta toisensa jälkeen, ilman että on saanut itselleen yhtään enempää työkaluja asian työstämiseen, alkaa pikkuhiljaa rakentaa siltaa itsensä ja muiden välille. Ihan todella, jossakin vaiheessa tuntui siltä kuin maailma olisi jakautunut kahdenlaisiin ihmisiin: ihmisiin jotka osasivat opettaa tunnistusnoudon ja ihmisiin, jotka eivät osanneet. Ja mitä enemmän törmäsin aiheeseen, sitä syvemmälle verhosin itseni tunnariosaamattomuuden synkkään viittaan. Arvatkaa, mikä tässä on oikeasti koomista? Se, etten oikein missään vaiheessa edes yrittänyt tosissani opetella sitä tunnarin opettamista.

Jotain hyvää sentään: koirat kehittivät mitä mielenkiintoisimpia ongelmia tunnistusnoudossa, 

niin aika ei käynyt tylsäksi vaikka hieman epätoivo meinasikin iskeä.

Miksi? Koska mähän olin ihminen, joka ei osaa opettaa tunnistusnoutoa. Kun tuollaisen asian ottaa ihonsa alle, osaksi identiteettiään, se alkaa vaikuttaa siihen miten tietoa käsittelee ja miten niitä työstää. Ajattelin tunnistusnoutoa todella paljon, mutta aina negatiivisesti. Luin kaikenlaisia opetustapoja, mutta tyrmäsin ne kokeilematta tai kokeilin vain kerran enkä oikeasti paneutunut siihen, miksi se harjoitus ei toiminut. Eihän mun tarvinnut, koska tilanne oli niin selvä: vikahan oli minussa. Tämä on se syy, miksi kutsun tätä ilmiötä kehityskatoksi - ihminen itse rakentaa itselleen riman, jonka yli ei pysty pääsemään.

Ja näitähän riittää. Kerta toisensa jälkeen kentällä näkyy ihmisiä, jotka ovat aivan sairaan lahjakkaita työskentelemään koiriensa kanssa, mutta jotka kertakaikkiaan eivät suostu näkemään jollakin tietyllä osaamisen alueella kehitystä. Vaikka näille ihmisille näyttäisi todisteita päinvastaisesta, he eivät sitä pysty ottamaan vastaan kuin vasta hyvin, hyvin pitkän prosessin jälkeen. Se ongelma mikä tässä on on se, etteivät nämä ihmiset pysty ottamaan kiinni kehittymismahdollisuuksista, he pienemmällä todennäköisyydellä jatkavat sen asian työstämistä itsenäisesti treenien ulkopuolella ja he ottavat huonommin ohjeita vastaan. Kyseessähän ei ole se, etteivätkö nämä ihmiset haluaisi ohjeita - päin vastoin, kehityskattoinen ihminen hakee itselleen paljon paljon tietoa siitä asiasta, jossa kokee olevansa heikoilla, mutta se ei auta tippaakaan. Miksi? Koska kehityskattoinen ihminen todennäköisesti ei loppupeleissä ota niitä neuvoja vastaan niin, että pystyisi työskentelemään niiden pohjalta niin tehokkaasti että saavutettu onnistumisen tunne rikkoisi kehityskaton. Todennäköisemmin neuvojen suunnaton määrä, jotka eivät välittömästi nosta kehityskatonrakentelijaa suosta ylös, rakentavat yhä leveämpää ja leveämpää rakoa kehityskattopersoonan ja muiden harrastajien välille ja siten vahvistavat tätä negatiivista omakuvaa. "Mua on auttanut jo niin moni kouluttaja tässä asiassa eikä vieläkään oo ratkaisua tullut"

Kehityskatot pystyy rikkomaan muutamalla tavalla, vaikka aina se ei ole helppoa. Mitä laajempia nämä kehityskatot ovat, sen vaikeampi niitä on paiskata menemään. Mutta tässä muutama ajatus, jotka ovat auttaneet minua pääsemään yli joistakin kehityskatoistani.

1: Jos valitat, treenaat.

Tiedosta, että diskurssi muokkaa maailmaa. Tarkoittaen sitä, että jos tarpeeksi monta kertaa hoet että olet huono leikkimään koiran kanssa, alat pian kammota jo lelun ottamista käteen koiran läheisyydessä, todennäköisemmin kiinnität huomiota kaikkiin virheisiin joita teet koiraasi leikittäessäsi ja luultavasti jätät täysin huomaamatta ne edistysaskelet, joita teet. Ja se tulee näkymään sinun toiminnassasi, ja melko suurella todennäköisyydellä vähentää entisestään leikkimisen harjoitteluasi. Joten neuvo numero yksi: älä valita.

Yksi itse itselleni säätämä sääntö on, että jos valitan jostain, sitä on treenattava. Eli jos menen valittamaan että "kaukokäskyt on tosi tylsät treenata" tai "meidän ruutu ei mee eteenpäin", pidän huolta että samana päivänä treenaan ihan varmasti juuri niitä liikkeitä. Muutoin niille liikkeille käy helposti samalla tavalla kuin mun gradulleni: kirjoittamisessa meni kaksi viikkoa, kirjoittamisesta valittamiseen meni puoli vuotta. Olen myös alkanut käyttää tätä työkaluna. Joku aika sitten huomasin vältteleväni Ritan seisomisvaihtojen treenaamista kaukokäskyissä, joten menin heti valittamaan asiasta karjisten treenikeskusteluun. Nyt sitä on sitten pakko treenata, ja kappas - parin pikkutreenin aikana on tullut enemmän edistystä kuin viimeisessä kahdessa kuukaudessa.

2: Sano kiitos

Yksi todella, todella vaikea asia minulle on ollut hyväksyä hyvää palautetta. Vaikka itse puhun paljon positiivisen palautteen puolesta ja tiedän että sillä on ihan hillittömän suuri vaikutus ihmisten treenaamisen intoon ja tuloksiin, sitä on joskus todella vaikea ottaa vastaan. Muistan joskus kun Katlan kanssa treenailin jotain treenien odotteluaikoina ja treenin jälkeen yksi ryhmäläisistä alkoi hyvin vuolaasti kehua Katlan työskentelyä. Mitä mä vastasin? "No mulla olikin tänään ekstrahyvää herkkua mukana niin kyllähän se sit kato ihan kivasti tekee". Mikä oli sitäpaitsi paskapuhetta, samaa namppaa ja patea meillä oli tarjolla kuin aina muulloinkin, mutta mun oli kertakaikkiaan pakko äkkiä keksiä jokin meidän työskentelyämme vähättelevä sanoma jolla pystyin välttämään hui niin kauhean pelottavan positiivisen palautteen vastaanoton. Ja samalla rakensin itselleni mielikuvaa siitä, että mitään mitä teen ei oikeasti ole kehumisen arvoista - ei näin, Elli, ei. Joten olen opetellut sanomaan kiitos. Nitistän pois kaikki itseäni ja koiraani vähättelevät kommentit, ja jokaiseen kehuun ja positiiviseen sanomaan olen opetellut sanomaan kiitos. Ja kerron samalla itselleni, että oikeastaan se meidän työskentelymme on minunkin mielestäni sen kehun arvoinen. Suosittelen kokeilemaan.

3. Pidä kirjaa

Mieti jokin tapa arvioida ja pitää kirjaa sen ongelma-asian kehityksestä. Sen ei tarvitse olla mitään sen ihmeellisempää, kuin päivän päätteeksi tehty "montako tähteä viidestä annat tämän päivän treenille". Pidemmällä aikavälillä tästä tulee iso apu. Et voi muistella tehneesi asioita ihan päin hittoja vaikka se pieni kaihertava ääni päässäsi niin sanoisikin, jos näet että olet kirjannut itsellesi onnistumisia vaikkapa viimeiset kaksi viikkoa.

4. Tee positiivisuudesta itsellesi tikkaat

Älä sano "en osaa", sano "pitää harjoitella". Älä sano "en ymmärrä", sano "voitko selittää tarkemmin". Älä sano "ei se onnistu", sano että "kokeillaan". Ymmärrätte pointin? Jos käytät diskurssia joka painottaa kehittymiseen, onnistumiseen ja yrittämiseen, pystyt todennäköisemmin treenaamaan ongelmakohtia tehokkaasti ja edistyä.

5. Suivaannu

Älä suostu siihen, että itse et anna itsesi päästä eteenpäin niissä asioissa missä haluat. Pistät stopin sille väninälle ja treenaat niin hitosti kunnes asiat loksahtavat kohdalleen. Sitten printtaat ja kehystät itsellesi diplomin siitä, ettet koskaan enää unohda että olet onnistuneesti pystynyt siinä asiassa kehittymään. Vanhoihin kehistyskattoihin on helppo langeta uudelleen senkin jälkeen, kun on kerran päässyt niistä yli.

6. Mieti, mikä se ongelma oikeasti on

Jos jäät miettimään liian yleisellä tasolla asioista kuten "en osaa" tai "ei onnistu", on ratkaisua vaikeaa löytää. Jos taas lähdetään käsittelemään asiaa ilman tunnelatausta, on asia helpompi ratkaista. Otetaan nyt vaikka tuo tunnistusnoutoesimerkkini. Ensisijaiset syyt, miksi ihan alusta asti olin onnistunut vakuuttamaan itselleni ettei tästä tule mitään ovat:
A) olin saanut paljon ristiriitaista tietoa kapuloiden käsittelystä enkä osannut itse arvioida, mikä tieto oli oikeaa ja mikä ei.
B) olin kokeillut treenitapoja, jotka eivät tukeneet yli-innokkaan noutohullun ja paineistuvan koiran ominaisuuksia.
C) en ollut oikeasti treenannut niin paljoa että voisin tehdä vielä mitään arviota siitä, tapahtuuko kehitystä vai ei.

Epäonnistumisen, osaamattomuuden ja kädettömyyden tunteet ovat ihan täysin ymmärrettäviä ja niitä tulee aina vastaan. Ja pitää tullakin, koska sekin kertoo kehityksestä. Kuitenkin on tärkeää ymmärtää, että se tunne on väliaikainen eikä siinä ole mitään väärää tai tee kenestäkään huonoa koirankouluttajaa. Sille ei pidä antaa valtaa.

Tunnistusnoutotarinallanikin on ihan onnellinen loppu. Jossain vaiheessa vihdoin totesin että nyt ei auta, se tunnari on vaan pakko opettaa ja ekaa kertaa kunnolla istahdin miettimään, mistä se mun epävarmuuteni liikkeen opettamisessa johtuu. Mietin että mikä on mun oma näkemykseni siitä, miten puhtaita kapuloiden tulee olla hajultaan, mikä noissa koirien ominaisuuksissa tekee sen, etteivät ne vastaa ihan niin hyvin niihin perustreeneihin joita useimmiten olin lähtenyt kokeilemaan, mikä koiran ennestään oppima asia oli vahvistanut niitä käytöksiä joiden takia sieltä aina meinasi tulla vaan se ensimmäinen eteen tullut kapula, mitä mä itse olisin voinut tehdä paremmin. Tadaa, kaksi minuuttia aivojen raksutusta niin meillä oli ensimmäistä kertaa oikea kunnon treenisuunnitelma, ja kahdessa päivässä meillä oli jo uudet, vahvat pohjat tunnistusnoutoon ilman mitään niitä sudenkuoppia joihin aiemmin aina oltiin kaaduttu.

Mutta kannattihan se pari vuotta asiaa märehtiäkin, koska siinä ajassahan ei olisi varmaan yhtään edistysmistä tapahtunut jos olisi vaan kunnolla yrittänyt - vai mitä luulette?

Treenaamista rutiinilla

Palataanpas taas jutun juoneen kiinni, tällä kertaa hieman poiketen periaatteiden läpikäynnistä. Periaatteisiin palaan heti kun saan vielä hieman pureskeltua julkaistavaan muotoon vielä viimeisen tai pari viimeistä isoa periaatettani. Toivon myös, ettei Ritan vointiin tule suurta raportoitavaa lähiaikoina: särkkäri + lepo on auttanut hyvin ja kiputila ei ole uusinut akuuttina. Pientä reaktiota se antaa edelleen selästä ja takapäästä, mutta liikkuu jo rennosti ja virtaa olisi. Toivotaan, että tämä jäisi yksittäiseksi tapaukseksi.

No sitten, tämänpäiväiseen asiaan, eli treenaamisen rutiineihin:

Tulikohan kenellekään muulle samalla tavalla vähän negatiivinen mielikuva tuosta otsikosta kuin minulle? Että rutiinilla tehtävät asiat ovat niitä joihin ei kauheasti panosteta tai valmistella, ja huitaistaan vähän vasemmalla kädellä? No, tämä postaus ei liity nyt siihen, miten rutiinilla tehty on juosten kusten tehty, vaikka välillä se on vähän sitäkin. Lähinnä aloin miettiä kouluttamiseen liittyviä tapoja ja rutiineja, ja miten tärkeitä ne ovat.

Olen itse hyvin ei-tapaihminen. Meillä ei ole minkäänlaista aikataulua koirien kanssa. Joskus lähdemme pitkälle lenkille kuudelta aamulla, tai niinkuin viime yönä, palasin autolle klo 0.22 keskiöisen zombiejuoksentelun jälkeen (zombies, run: suosittelen kokeilemaan!). Iltaruoka tulee jossain klo 22.00 ja 02.00 välillä, eli ennen nukkumaanmenoa. Alkaessani pohdiskella tätä asiaa mietin, että on ihme että ylipäänsä treenaan koirien kanssa niinkin paljon kun nyt teen, koska mulla ei ole sitä jotain yhtä aikaa jolloin aina lähden kentälle tai aina teen jonkun pikkutreenin kotona. Sen sijaan olen sitonut treenaamisen rutiinin muihin rutiineihin, jotka pakostikin toistuvat päivittäin.

Totuushan on se, että kerran tai kaksi viikossa treenaamalla et saa ihan hirvittävästi edistystä aikaiseksi. Tottakai joku yksittäinen laji menee eteenpäin, mutta jos koira roikkuu hihnakoristeena vailla mitään muuta treeniä ja kanssakäymistä koko loppuviikon, ei ihan hirvittävän suuria edistysaskeleita todennäköisesti pääse tapahtumaan.

Aloin listaamaan tapoja, jotka auttavat treenaamisen ylläpidossa.

1. Pidä treenikamat aina mukana. Loppupeleissä se ei tarkoita sen kummempaa kuin paria nappulaa taskunpohjalla ja ulkoiluvaatteita jonne aina saa yhden pallon tai narulelun jemmattua. Kun treenivarusteet on mukana, tulee niitä minitreenejä tehtyä ihan huomaamattakin pitkin päivää.

2. Yhdistä treenaaminen johonkin päivittäin toistuvaan tapahtumaan. Iltaruoka on varmasti monille kaikista näppärin rutiini johon yhdistää treeni. Olen itse yrittänyt muuttaa tapaani ruokkia koirat juuri ennen nukkumaanmenoa (johtuen siitä että saatan saada päähäni lähteä yölenkille koirieni kanssa, enkä halua niitä lenkittää täydellä vatsalla - joten tapa on lähtenyt siitä että ruoka annetaan silloin kun tiedän että varmasti en enää aio lähteä pihalle), koska silloin alkaa yleensä aivojen jumitus olla jo niin pahaa että keskittyminen ei riitä kunnolliseen treeniin.

Testasin vähän aikaa sitten Gretchen Rubinin kirjan, Better than before: mastering the habits of our everyday lives, äänikirjana kuuntelemisen innoittamana aloittaa rutiinia, että vien Riittaliisan treenaamaan illalla/yöllä ja siitä lyhyelle lenkille. Tämä siksi, että edelleen Ritan kanssa suhteen luomiseen täytyy panostaa ihan eri tavalla, ja olen vähän liian laiska viemään koiria erikseen lenkille. Parin viikon ajan pidinkin tätä tapaa yllä ja sain sillä todella hyviä edistysaskelia tokossa, mutta sitten taas mun epämääräiset aikatauluni sössivät koko jutun. Alkoi tulla työkiireitä etten ehtinyt lenkittää koiria hyvin ennen töitä ja töiden jälkeen kun ensin huitaisee pitkän lenkin, ei meinaa potkua löytyä koirasta saati ohjaajastakaan enää niin paljoa. Mutta tarinan opetus on: jos sinulla on selkeämmät päivän aikataulut, pyri ihmeessä asettamaan itsellesi jokapäiväinen viiden minuutin treenin rutiini, aina tietyssä kohtaa päivää, mielellään silloin kun koira on vireimmillään. Siinä ajassa saa jo ihmeitä aikaiseksi. Kun se aika on varattu aina koiran treenaamiselle, siitä tulee helppo ja vaivaton rutiini.

3.  Älä mieti, tee.

Kun koiran kouluttamisesta tulee tapa, se ei vaadi enää tietoista päätöksentekoprosessia, ja silloin siitä tulee helppoa. Tämä tarkoittaa sitä että jos aina ennen pientäkään treenipätkää joudut pitkään harkitsemaan, tekisikö vai eikö tekisi treeniä, treenaaminen ei ihan vielä ole muodostuntu tavaksi.

Jos itse lähden koirien kanssa lenkille, tuntuu oudolta olla ottamatta sitä kourallista nappulaa ja lelua mukaan. Kun olet kerran päättänyt, että treenaat lenkin varrella jotain pientä ja teet siitä itsellesi tavan, saat toistoja ihan puolihuomaamatta. Toki tarkempiin treeneihin joutuu aina vähän panostamaan enemmän, mutta ihan simppelit luoksetulotoistot tai arjen etäkäskyjen rakentelut ovat esimerkiksi sellaisia jotka voi huitaista menemään ilman sen suurempaa pohdiskelutyötä.

Elävän elämän esimerkkinä saa toimia taas eräs treenikavereistani. Olin hänen luomaan käymässä ja hän valitteli kauheasti, miten ei ollut treenannut viikkoon yhtään mitään koiransa kanssa, ei siis kertakaikkiaan MITÄÄN. Noh, sellaista sattuu, mikäs siinä. Kuitenkin siinä viestitreenejä valmistellessamme tämä treenikaverini kertoi muun jutustelun ohessa, kuinka siinä ruokaa antaessa vähän eteen istumisia oli ottanut ja ovesta mennessä teki sen ja tän treenin ja pihatöissä kun oli ollut, otti ihan vaan vähän sitä ja tätä ja tuota. Jossain vaiheessa oli pakko vähän muistuttaa että niin, sunhan ei olevinaan pitänyt olla treenannut yhtään mitään :). Mutta juuri näin sen pitäisikin mennä. Ne pienet parin toiston treenit jotka toistuvat useita kertoja päivässä pitäisi olla niin helppoja ja vaivattomia ohjaajalle, ettei niitä tarvitse edes miettiä. Ja se vaatii hyviä rutiineja ja tapoja jotka tukevat sen päivittäisen treenaamisen ylläpitoa.

Treenaamisen pitäisi olla joiltain osin vähän kuin hampaiden pesua: sen vaan tekee, ilman että joka kerta käy itsensä kanssa keskustelua siitä, tekeekö sitä juuri tänään vai ei. Toki treenaaminen mielellään saisi olla myös hetkittäin se päivän odotetuin kohokohta jota valmistellaan ja suunnitellaan - mutta ikinä ei pidä aliarvioida toistojen määrän merkitystä ja sitä, että se koirakon kaksijalkainen osapuoli kokee treenaamisen vaivattomaksi ja luonnolliseksi osaksi arkea.

Periaatteita, osa 4: Älä jousta hallinnasta.

Ihan ensimmäisessä postauksessani kerroinkin jo jotain alkupään koirahistoriastani ja perheen koirista, jotka eivät ihan täysin käytöksen ja hallittavuuden kukkasia olleet. Aivan upeita koiria, joista jokaisen ottaisin tänä päivänä itselleni uudelleen ihan milloin vain, mutta silloin kakarana siinä arjessa niitä ei ihan aina pystynyt arvostamaan niin paljoa kuin ne olisivat ansainneet.

En tiedä, miten paljon lukijat ovat karjiksiin tutustuneet, mutta sanotaanko näin: jos olette tuon minun Katlani nähneet niin ei, ne eivät todellakaan yleensä kaikki ole sellaisia (vaikkakin mun on ehkä joskus pyhitettävä yksi blogipostaus Katlan pimeälle puolelle - kyllä siitäkin mummusta tarvittaessa löytyy ruutia). Aika usein karjakoira on koira, joka ei paljoa kysele ja huonosti hallittuna voi olla aikamoinen pain in the asshole.

Ensimmäinen karjakoiramme Inka oli jonkun verran aggressiivinen toisille koirille, joka aiheutti jokusia tilanteita joita ei suurella lempeydellä sitä koiraa kohtaan muistele. Kuten ensimmäinen kertani koiratreenikentällä ikinä. Äitini oli Inkan kanssa kokeilemassa agilitya, ja karjiksille myös tyypilliseen tapaan homma sujui kun tanssi, kun koiralla oli tehtävä tehtävänä. Kunnes päätettiin antaa pikku-Ellin (mitähän olisin ollut, 2.-3. luokalla?) kokeilla ohjaamista. Juoksutin Inkan putkeen ja siitä suoraan jonkun treeniryhmäläisen collien niskaan, josta tietenkin seurasi välitön collienpölläytys. Tuossa tilanteessa tietenkin oli useampikin asia joka meni päin helvettiä, mutta onneksi pahiten traumatisoitunut otus sillä kentällä olin minä. Mutta tämä oli ensimmäinen kerta (eikä valitettavasti viimeinen) jolloin aloin kehittää ajatusta päässäni. "Jos mulle tulee joskus oma koira, se ei ikinä ikinä ikinä ikinä ikinä ikinä saa lähteä multa hanskasta tuolla tavalla".

Useamman vuoden ja kolmen oman karjakoiran jälkeen olen edelleen sitä mieltä.

Yksi asia jota olen huolestuneena seurannut on se, miten vähän hallinnasta puhutaan nykypäivän harrastuksissa. En tiedä kuvittelevatko ihmiset, että se on pelkästään suojeluihmisten juttuja, jotka eivät tavallisia kuolevaisia treenaajia koske, vai mistä se johtuu. Myönnän, että isolla osalla koiramateriaalista, jotka ovat alusta pitäen tarpeeksi motivoitu oikein työskentelemään ohjaajansa kanssa, on hallinnan tarve aika vähäinen, koska koira tekee helposti päätökset olla sinkoilematta tekemään jotakin typerää puhtaasti siitä syystä, että ohjaajalla on niille parempaakin tarjottavaa. Mutta mikäli tilanne ei ole tämä, se ei tarkoita sitä että pitäisi käpertyä koloon ja hilata koira pois treenikentältä siinä pelossa että itse on tehnyt asioita jotenkin väärin. Se tarkoittaa vaan sitä, että maailmalla on tarjota koiralle jotain, mitä meillä ohjaajina ei ole vielä työkaluja sille tarjota. Ja se toki tarkoittaa myös sitä, että täytyy treenata. Hallintaa ei rakenneta päivässä, ei sille kilteimmällekään tissinvälikoiralle.

Hallinnan rakentamisen elementit on asia, josta varmasti tulen kirjoittamaan myöhemmin paljon ja hartaudella, mutta tässä kohtaa haluan vain kertoa, miten itse koen hallinnan ja miten haluan siihen suhtautua. Ja tähän mulla on muutama periaatteen alaperiaate:

1. Jos haluat luotettavan koiran, siihen täytyy joskus luottaa.

Mikä tarkoittaa sitä että jos haluat koiran joka joskus pysyy hyvin hallinnassa vapaana, on se hihna vaan joskus otettava irti.

2. Raskaat henkiset pakotteet.

Nimittäin ohjaajalle. Tuttu sananlasku menee "where there is a will, there is a way", joka on aikalailla sanahelinää. Oma versioni samasta sananlaskusta on "where there is a looming disaster, there is a way". Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että joka kerta kun hallinta rakoilee (ja sitähän sattuu ihan kaikille, niin keskeneräisille koirille kuin osaaville konkareillekin, koska niitä on vietävä myös tilanteisiin jossa sitä hallinnan kestävyyttä koetellaan turvallisessa tilanteessa) välähtää mielessäni filmi. Koira jää auton alle, koira karkaa säikyttämään jonkun pikkukoira, koira tappaa jonkun metsäneläimen, koira menee kaatamaan jonkun heiveröisen vanhuksen. Eli niitä worst case scenarioita. Tämä on mulle itselleni iso henkinen pakote: ajatella joka kerta, kun huomaan että hallintaharjoitus ei onnistu, että toisessa tilanteessa tämä olisi voinut johtaa koiran kuolemaan, tai johonkin ympäristöön kohdistuvaan katastrofiin. Yleensä sen jälkeen ei ole ongelmia motivoida itseään treenaamaan hallintaa, ja löytämään niitä keinoja rakentamaan hallintakäskyistä aina varmempia ja varmempia.

3. Hallinnan treenaaminen ei eroa millään tavalla minkään muun asian treenaamisesta

Yksi asia, jonka epäilen vaikuttavan siihen ettei hallinnasta puhuta kovin paljoa on se, että se tarkoittaa eri ihmisille eri asioita. Joillekin hallinta tuntuu olevan jokin täysin abstrakti käsite, johon yltävät vain ne joilla on tarpeeksi kova ääni karjua koiralle ja ohjaajan auktoriteetti ja what not. Kun loppupeleissä jokaisen koiranomistajan on mietittävä, mitä hallinta heille tarkoittaa, asettaa sille kriteerit ja treenata sitä ihan yhtälailla kuin treenaisit vaikkapa jotain tiettyä tokoliikettä. Joillekin ihmisille hallinta tarkoittaa hihnasta kiinni pitämistä, jollekin se on paljon monitahoisempi tehtävä. Minun henkilökohtaiseen hallintakäskykavalkaadiini kuuluu:

1. luoksetulo
2. pysähtyminen
3. käskyn alla pysyminen (käytännössä vierellä kävely ja paikallaolo)

Ja näiden hallintakäskyjen kriteristöön kuuluu:

1. Nopeus (jos koira tekee jotakin hitaasti, se kertoo epävarmuudesta ja epävarmuus kertoo hallinnan puutteellisuudesta)
2. Etäisyys (koiran etäisyys ohjaajasta, koiran etäisyys häiriöstä, ohjaajan etäisyys häiriöstä)
3. Ilme (koiran täytyy näyttää siltä että se tehtävää suorittaessaan orientoituu täysin ohjaajaan, eikä jää pyörittelemään päässään skenaarioita muista mahdollisuuksista)
4. Häiriönsieto

Selkeällä mielikuvalla siitä, mitä treenataan ja millä kriteereillä, saamme pilkottua ison, melko abstraktin kokonaisuuden treenattaviin pikkupalasiin. Ja tämä, kuten mikä tahansa muukin asia koirankoulutuksessa, on asia joka ei koskaan tule valmiiksi, vaan vaatii elinikäistä oppimista ja treeniä.

Tämä hallintakäskyjen malli on nyt hyvin kirveellä veistetty versio hallinnan treenaamisesta. Hallintaan liittyy monta muutakin elementtiä kuten luopuminen ja impulssikontrolli, ja näihinkin palaan varmasti myöhemmin. Syy, miksi hallinta-asiat pääsivät periaatteideni listalle on se, että se on yksi asia joka vaikuttaa paljon koulutukseeni ja toimii yhtenä kulmakivenä koirien kanssa elämisessä ja treenaamisessa.

Eli periaate numero x: älä jousta hallinnasta. Käytä hallinnan rakentamiseen aikaa, pidä sitä niin tärkeänä asiana kuin se oikeasti on, ja mikäli koskaan joudut valitsemaan hallinnan ja jonkun muun koulutuksellisen päämäärän välillä, valitse hallinta.

kuva N. Sihvonen