Periaatteita, osa 3: ole ateisti ja harrasta kokeellista koirankoulutusta

Myönnän, sana ateisti ei ihan täysin nyt täsmää siihen mitä yritän sanoa, mutta se ehkä liippaa lähimmäksi.

Ateismi, tai se tapa jolla nyt raiskaan tuota termiä omiin käyttötarkoituksiini, on asia joka liippaa lähelle koirankoulutuksessa tarvittavaa avarakatseisuutta, ja sen vuoksi ansaitsee oman periaatepostauksensa.

Koirankoulutus muistuttaa loppupeleissä yllättävän paljon uskontoa. Ihmiset rakentavat identiteettiään laji -ja rotuharrastuksen perustalle, muodostavat omia pieniä lahkojaan ja pahimmillaan tappelevat tukkanuotaisilla pitkin foorumeita oman koirankoulutususkontonsa puolesta. Vähän kaukaa haettu esimerkki? Älkääs nyt vielä, pahempaa on luvassa.

On muutama syy, miksi haluan kokea olevani koirankoulutuksellinen ateisti. Ensimmäinen ja tärkein syy on sama jota sivusin ensimmäisessä periaatepostauksessani, eli vapaus pitää katseensa auki kaikkia tiedonlähteitä käyttäen. Myös niitä, joiden kanssa on perustavanlaatuisesti eri mieltä. Mikäli uppoutuu johonkin koirankoulutususkontoon liian syvälle, huomaa jossain vaiheessa sulkevansa enemmän tiedon ovia kuin aukaisevansa. Tämä on yksi syy, miksi minun on vaikea ottaa jotakin yhtä koirankoulutussuuntausta ja maalata siitä itselleni banneri jolla julistan koko maailmalle että kyllä, olen operantti kouluttaja tai kyllä, olen viettikouluttaja, tai että olen balanced trainer. Entä mitä metodeita käytän? No se on helpompi kysymys, mutta ei valitettavasti tämän postauksen teema.

Ateismi tarkoittaa minulle myös kriittisyyden ylläpitoa. Jokainen tietää sen tunteen, että elämään astuu mahdollisuus seurata niin ison mestarin toimintaa että on valmis heittämään kaiken oppimansa saman tien kaivoon ja uskomaan jokaisen sanan, joka tuon ihmisen suusta tulee. Ja se on upea tilaisuus, todella se on. Mutta se ei saa sokeuttaa.

Aina jos joskus tuntuu siltä että pieni kouluttaja hukkuu erilaisten ajattelumallien, metodien, gurujen ja periaatteiden maailmaan, silloin teen koirasta ankkurin. Katso sitä koiraa, älä sokeudu.

Koirankoulutus ei ole uskon asia. Siihen kuuluu mitä enimmissä määrin spekulointia ja epävarmuutta ja epätieteellisyyttä, mutta uskoa sen ei missään nimessä pitäisi vaatia. Mikäli jokin tapa kouluttaa, jonkun kouluttajan ympärille kokoontunut treeniryhmä tai mikä hyvänsä koirankoulutukseen liittyvä piiri vaatii sinulta uskoa, juokse lujaa. Tai ei, odota. Opi kaikki hyödyllinen, mitä siitä piiristä saa irti, ja sen jälkeen juokse ja lujaa. Usko pois (pun intended), koirankoulutukseen ei pitäisi tarvita uskoa. Mikäli ko. piirillä ei ole näyttöä niistä asioista mitä niiden koulutusmenetelmillä saadaan aikaiseksi, on hyvä tiedostaa että jotkut asiat toimivat hyvin teoriassa - eivät välttämättä käytännössä.

Sitten toiseen otsikossa mainittuun aiheeseen: kokeellinen koirankoulutus.

Minulla on yksi mahtava treenikaveri, jonka kanssa jaamme intohimon kokeelliseen koirankoulutukseen (upeita treenikavereita on tottakai muitakin, mutta juuri tämän treenikaverin kanssa toteutamme yleensä ne kummallisimmatkin ideat). Tämä on hieman itseironinen nimitys treeneille, joissa kummallakaan ei ole mitään hajua siitä, mitä kannattaisi tehdä. Voisimme tilata kouluttajan ja lukea netistä ohjeita, mutta aika usein päätämme vaan katsoa, mitä tapahtuu. Usein treenipäivän jälkeen meillä on noin kymmenen asian lista asioista, joita ei kannata kokeilla enää tai jotka pitää osata ennakoida seuraaviin treeneihin.

Eikö tämä ole pyörän keksimistä uudelleen?

Ei. Tämä on matka koiran mieleen, ja tämä on ohjaajalle äärettömän tärkeä harjoitus. Yritämme miettiä, miten ja miksi koira toimii ja mitä siitä seuraa. Eikös siitä koirankoulutuksessa juuri ole kyse? Mitä sen opin rinnalla painaa yksi, kaksi tai kaksikymmentä treeniä jotka menevät mahdollisesti aikalailla päin hittoja siksi, että piti päästä kokeilemaan? Niin kauan kun siitä ei seuraa koiralle painetta, ja ohjaajillekaan ei sen suurempia traumoja joita ei paranneta hyvällä treenin purkamisella grilliruoan äärellä, ei mitään haittaa ole tapahtunut.

Kokeellisen koirankoulutuksen tärkein anti on se, että se pakottaa joskus (usein) epäonnistumaan ja kestämään sen. Se auttaa pääsemään koiran pään sisälle, kun ainoa lähde näille meidän pienille "eläinkokeille" ei ole jonkun muun ajatus siitä, mikä voisi toimia, vaan meidän näkemyksemme siitä, mitä koiran päässä liikkuu. Eivät ne keksimämme harjoitukset ole todennäköisesti mitään mitä kukaan ei olisi koskaan tehnyt, mutta voin vannoa, että meille ne harjoitukset (sekä ne "toista ehdottomasti, tää oli loistavaa", että "no, voi sitä joskus näinkin tehdä vaihtelun vuoksi" ja "olipa ääliömäinen idea, olisi pitänyt arvata ettei siinä käy hyvin" lopputuloksella tehdyt) jäävät hyvin tehokkaasti mieleen. Ja sitähän täällä ollaan tekemässä, oppimassa lisää koirasta ja sen kouluttamisesta.

Koulutukselliset eläinkokeet kunniaan. Ja treenikaverit, jotka lähtevät mukaan omituisimpiinkin koulutuskokeiluihin.

Periaatteita osa 2: Muista, mikä on tärkeää

Jos totta puhutaan, oli periaatteiden osa 2 alun perin jotain ihan muuta - mutta sitten muistin taas, mikä on tärkeää.

Messi "Mestari", treenikaverini aussienpentu, sai tänään lierolta nenilleen. Ei ole hyvä ajatus pienen koiran tehdä liian läheistä tuttavuutta kyyn kanssa. Niinpä tänään työpäivän sijasta pidettiin piknikkiä pieneläinklinikan lattialla ja opeteltiin taluttamaan pentukoiraa tippapussi kädessä. Tosin olin jo aiemmin perunut treenit ukkosevaroituksen takia - hyvä ajoitus pennulla tökätä nenänsä kyyhyn juuri vapaailtana niin joudin seuraneidiksi klinikalle. Onneksi turvotus laski pian ja kipulääkkeet auttoivat nopeasti.

Niin, ei kai mulla muuta tällä kertaa. Tuskin on tarpeen enää erikseen eritellä, mikä on kaikista tärkeintä, vaikka joskus se olisi vähän liian helppoa unohtaa.

Periaatteita, osa 1: Opi kaikilta, opi kaiken aikaa

Yksi ensimmäisistä blogiteksteistäni halusin pyhittää periaatteilleni koirankoulutuksessa ja ohjaamisessa. Tämä tuntuu monelle olevan aikamoinen kissa heitettäväksi pöydälle ja itselleni aika monisyinen asia käsitellä, joten tässä paras yritykseni selventää, mitkä periaatteet ohjaavat koulutustani ja ohjaustani. Koska enteilen tämän olevan melko pitkä tarina, jaan sen useampaan eri postaukseen. Kuten otsikko kertoo, ensimmäinen periaatteeni koskee oppimista.

Kouluttaminen on kehittymistä. Eräs treenikaverini sanoi suuren viisauden koiran kouluttamisesta: kouluttaminen on sitä, että koirasta ja ohjaajasta tulee enemmän kuin osiensa summa. Kouluttaminen on kehitystä, kehitys on oppimista, oppiminen on yrittämistä, erehtymistä ja onnistumista.

"Opi kaikilta" on tärkeä sääntö itselleni. Minulla on selkeä mielikuva siitä, miten haluan tietyt asiat opettaa, minkälainen suhteeni on erilaisiin palautteisiin joilla muokkaamme koiran käytöstä. Minulla on myös selkeä mielikuva siitä, mitä en halua. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että yrittäisin oppia vain niiltä, jotka seuraavat samoja ajatuksia koirista ja kouluttamisesta - lähes päinvastoin. Kun katson kouluttajaa, joka kouluttaa lähes täysin päinvastaisilla ajatuksilla kanssani, opin taas jotain uutta. Pääsen esittämään ihan eri tavalla kysymystä "miksi" ja "mitä siitä seurasi" ja vielä se isoin kysymys: "mitä voin tästä oppia".

Yksi ajatus joka ajaa minut kohti tätä periaatetta on se, että jokaiselle koulutustavalle, jokaiselle kouluttajalle, jokaiselle palkkio -ja rangaistustyylille on syynsä. Ihminen ei ole niin tyhmä eläin että se käyttäisi yksittäisiä kokeiluja enempää sellaista koulutustapaa, joka ei toimi missään, mihinkään tilanteeseen tai millekään koiralle. Ja jos joku koira joskus on jotain sillä koulutustavalla oppinut, se voi silloin osaltaan opettaa meille jotain. Vaikka en keksisi mitään tilannetta missä itse tekisin saman valinnan koulutuksen suhteen, se silti opettaa meille jotakin koiran käytöksestä ja siitä, mikä sitä muokkaa. Ja se on yksi oppimiseen liittyvien periaatteideni isoja kulmakiviä: opettele koiraa, älä metodia. Metodit ovat työkaluja, apuvälineitä joiden tarkoitus on auttaa meitä eteenpäin tavoitteessamme kouluttaa koiria - koirien ei ole tarkoitus olla meidän metodinharjoitteluinstrumenttejämme. Jos joskus huomaat välttäväsi jonkuntyylisten kouluttajien treenaamisen seuraamista, tiedosta että alat silloin rajoittaa omaa kehitystäsi.

Opi kaikilta on periaate joka pitää kyseenalaistamisemme elossa. Erilaisten kouluttajien treenitapojen ymmärtäminen haastaa meidät harkitsemaan uudestaan omia tapojamme tehdä asioita. Kaikilta ohjaajilta voi oppia jotakin, kaikilta koirilta voi oppia jotakin. Kun emme rajoita omaa näkökulmaamme vain niihin opettajiin ja oppimismahdollisuuksiin, jotka tuntuvat meidän ajatusmaailmaamme istuvilta, saamme upean tilaisuuden: napata jokaiselta ihmiseltä, jonka koulutusta seuraamme, ne kirsikat jotka meidän kakkumme päälle sopivat ja sulattaa sen omaan tapaamme toimia ja kouluttaa.

Opi kaikilta -periaate ei päde pelkästään erilaisiin koulutussuuntauksiin, se pätee ihan kaikkeen. Kun haluat kehittyä koirankouluttajana, ole kuin pesusieni joka imee sisäänsä kaiken minkä pystyy, mistä on apua koiran kouluttamiseen. Istuin tuossa pari viikkoa takaperin Myy enemmän -seminaarissa, joka antoi minulle hirvittävän paljon hyviä ajatuksia - koirankoulutukseen. Voin vannoa että yhtään kurssipaikkaa en myynyt enempää tuon koulutuksen myötä, mutta koko sen ajan kun luennoitsija Mikko Kalliola Aava&Bangiltä (joka on muuten mahtava tyyppi ja suosittelen hyvin lämpimästi hänen luentojaan) puhui markkinoinnista, pyöri päässäni vaan "holy shit, tämähän on loistavaa matskua koirankoulutukseen".

Älä rajoita opettajiasi lajin tai osaamistason mukaan. Jotkut parhaista opeistani tokoon ovat tulleet agilityihmisitä, osa suojeluihmisiltä ja osa ihmisiltä jotka eivät koskaan ole koiraa omistaneet saati kouluttaneet. Osa parhaista neuvoista arkitottelevaisuuteen on tullut ihmisiltä, jotka eivät koskaan ole käyneet ohjatuissa koulutuksissa vaan ovat monta pitkää tuntia raahustaneet teitä huonosti käyttäytyvien koiriensa kanssa ja päätyneet onnistuneisiin edistysaskeliin.

Opi aina kun voit, ole kriittinen, ole analyyttinen, ponnistele kohti kehitystä äläkä pelkää katsoa uusien ovien taakse erilaisten koulutustapojen, lajien tai ajattelumallien maailmaan. Ei sun tarvitse siitä ovesta astua läpi. Riittää että viet sieltä jonkun pienen matkamuiston ja annat sen muokata tapaasi ajatella ja toimia, jos se matkamuisto on sen arvoinen.

Tiimi Etoelävä

Arvelin että olisi ihan asiaankuuluvaa aloittaa blogitekstin kirjoittaminen esittelyllä. Eli mistä tässä kaikessa oikein on kysymys?

Pitkä tarina lyhyesti, olen Elli Kinnunen ja elän unelmaani.  Päätin aloittaa uran toiminimiyrittäjänä, koirankouluttajana, koutsina ja treenaajien perseellepotkijana. Ajatus, joka ei jättänyt rauhaan ennen toteutumistaan: "haluan edes kerran elämässäni kokeilla, minkälaista se olisi - tehdä juuri sitä työtä, mitä eniten haluan".

Ihan selkeää aloituspistettä en osaa tälle matkalle kertoa, mutta tiedän, mitkä asiat vaikuttivat siihen että olen tässä tänään. Ensimmäinen on tietenkin koirat, joille aika pitkälti pyhitän tämän ensimmäisen kirjoitukseni.

Perheessäni koiria on ollut aina, ja siitä lähtien kun hihna on pysynyt kädessä, olen niiden kanssa huidellut pitkin kyliä (ja tehnyt todella paljon todella syvälle kantapäähän kirpaisevaa opettelua). Ehkä ei ole ihme, että ihan penskana sitä ei oikein osannut arvostaa karjakoiria, joiden pääasiallinen tehtävä elämässä oli tuoda heitettyä palloa ja suunnitella naapurin villakoiran murhaa. Joten tunnustauduin olevani kissaihminen, ja jos ikinä koiran ottaisin, se ei missään nimessä olisi karjakoira. Tai jos jostain mielenhäiriöstä ottaisin karjakoiran, se olisi sininen narttu. Ehdottomasti.

Tästä luonnollisesti seurasi se, että ensimmäinen oma koirani oli Mio, punainen karjakoirauros. Miosta haluan kirjoittaa myöhemmin paljon ja hartaudella, koska niin klisheistä kun se onkin, Mio opetti minulle kaikista eniten koirista - ja tuntuu jotenkin multakasan alta opettavan vieläkin. Eli jos joskus satut tulemaan minulle asiakkaaksi, ja koirasi ilmentää jotain tiettyjä kohtuullisen ei-toivottuja luonteenpiirteitä ja huomaat minun hymyilevän autuaana - älä huoli. Se johtuu ainoastaan siitä pienestä lämpimästä tunteesta sydänalassa, kuin Mio olisi käynyt kurkistamassa ukkospilven takaa ja varmistanut että jatkossakin pidetään huolta etteivät koiranomistajat pääsisi liian helpolla koiriensa kanssa. Mio oli koira, joka opetti minulle suunnattoman paljon tahtotiloista, suhteen luomisesta, harrastamisesta, kilpailun riemusta, hyväksymisestä, kivusta ja menettämisestä.

Sitten nykyiseen koiravahvuuteen.

Katla on nyt kohta veteraani-ikäinen karjakoira, joka muodosti toisen puoliskon ensimmäisen koiraparini jin&jangia. Mio oli ohjaajapehmeä - Katla on ohjaajakova. Mio oli epävarma - Katla on peruskalliosta veistetty. Mio oli luonnostaan hyvin nöyrä - Katla... noh. Meidän suhteemme perustuukin sitten muihin asioihin.

Katla on aina ollut  hirvittävän helppo koira - kiltti, rauhallinen, sosiaalisesti älykäs, hyvähermoinen - ja haastava koira joissain asioissa. Sen tahto tehdä oman päänsä mukaan on hyvin vahva, ja yksi sen elämän motto onkin "Katla hoitaa". Katla taas on se koira, joka on opettanut minulle eniten harrastuksista - koska se on ollut myös haastavin koira harrastuskaverina. Katlan ja minun yhteiseen matkaamme on mahtunut tokoa, jälkeä, rally-tokoa, vähän agilitya ja hyvin epäonnistunut yritys juoksuttaa viestiä (jos olisin saanut sen kuvan Katlan ilmeestä kun pyysin sitä juoksemaan apuohjaajan luokse, joka heilutteli puolikasta lenkkimakkaraa ja Katlan lempileluja, meillä olisi tällä hetkellä täydellinen internetmeemi sanoille "bitch please"). Tällä hetkellä Katlan lajivalikoima on aikalailla supistunut jälkeen ja noseworkiin nivelvaivojen takia.

Katla on meidän porukkamme tukipilari, luottokoira, hiljainen haastaja ja ruoanvarastelun kolminkertainen maailmanmestari.

Sitten porukkamme nuorimmainen: Rita aka Riittaliisa, iältään puolitoista vuotta. Karjisnarttu jota mulle ei taaskaan pitänyt tulla. Suuret suunnitelmani seuraavasta koirasta ottivat u-käännöksen yhteen puhelinsoittoon siskoltani, joka alkoi jotakuinkin näillä sanoilla: "Moi, mulla olisi sulle pentu". Pari päivää ja muutama sata kilometriä myöhemmin ajelin kotiin kera pienen punaisen ystävän.

Rita on juuri se koira jota toivoin ja kaipasin. Se on räiskähteleväinen, iloinen, sosiaalinen ja kertakaikkiaan hauska koira, jonka kanssa treenaaminen on hyvin palkitsevaa. Se on koira, jonka päivittäin usein toistuviin rutiineihin kuuluu änkeytyä niin lähelle kuin se pystyy, painaa naamansa leukani alle ja hiljaa heilutella häntäänsä silittelyjen tahtiin. Ritan kanssa treenataan päälajina tokoa ja hyvinä kakkosina viestiä, jälkeä (pelto vai metsä, siinä vasta raastava kysymys - toistaiseksi olemme pidättäytyneet peltojäljessä), rally-tokoa, noseworkiä sekä pikkuhiljaa olemme lähteneet tutustumaan agilityn saloihin.


                                                   


Minä? Elli - "enkunopettaja" joka kouluttaa koiria ja kouluttaa ihmisiä kouluttamaan koiriaan. En tiedä, onko väärin sanoa että päätin viedä elämäni tähän pisteeseen, koska jollain tasolla tuntuu ettei minulla muuta vaihtoehtoa oikein koskaan ollutkaan. Silloinkin kun asiat meinaavat potkia päähän ja vaikeita asioita tulee tielle, yksi asia toimii aina jousena kenkien alla: miten harvoin, miten surullisen harvoin ihminen pääsee tekemään juuri sitä, mitä ihan kaikista eniten haluaa. Tämä on työ, josta saa olla päivittäin kiitollinen.

Toivon että pystyn täyttämään tämän blogin ajatuksilla, joita työstän päässäni koirista, kouluttamisesta, ohjaamisesta ja koirallisesta elämästä. Ja toivon hartaasti että huomaat tämän blogin olevan sinulle hyödyllinen, hauska ja rohkaiseva.

Tervetuloa!

Tiimi Etoelävä,

Elli Kinnunen & kurjakoirat