lauantai 27. elokuuta 2016

Tahdosta toteutukseen

Olen joskus jossain rally-tokokoulutuksessa kysynyt osallistuneilta ohjaajilta, että kuinka moni heistä haluaisi tehdä koirastaan rally-tokovalion. Kaikki osallistujat taisivat vastata myönteisesti. Ja voin kuvitella että jos sama kysely tehtäisiin isommallekin yleisölle, olisi myönteinen vastausprosentti aika suuri. Ja miksi ei olisi? Haluaminen on helppoa ja halpaa.

                                                Mauri on jo iso poika. Kuva: Heli Tuominen

Sitten kun taas mietitään, mikä on se syy miksi niin monella ihmisellä ei ole sitä valiota käsikynkässään, kyse ei ole haluamisen puute, vaan se että se halu ei loppupeleissä ole kovin suuri. Ei silloin kun se pistetään samalle viivalle muiden halujen kanssa. Eli ehkä kuitenkin pitäisi kysyä kysymys eri tavalla.

Haluatko tehdä koirastasi (lajin x) valion enemmän kuin
- katsoa telkkaria (miten voi olla mahdollista että tänä päivänä ihmiset katsovat telkkaria keskimäärin pari tuntia päivässä. Kenellä helvetillä on aikaa hassata niin iso osa elämästään täyteen turhuuteen?)
- lukea kirjoja
- jumittaa netissä
- pelata videopelejä
- nukkua ylipitkään aamuisin
- tavata ystäviä

No, kukin tietää mihin aikansa arjessa käyttää. Tämä saa kysymyksen haluamisesta jo hieman eri valoon. Ei pitäisi tulla yllätyksenä, että pelkkä haluaminen ei riitä tuottamaan tuloksia, vaikka se onkin se tärkeä alkusysäys. Eli seuraava kysymys on: miten paljon sä oikeasti haluat sitä sun tavoitettasi?
                                                      Rita odottaa vuoroaan karjisleirillä


Niin ja muuten, se valionarvo on ihan täysin tuulesta temmattu esimerkki tavoitteesta. Mainitsemassani koulutuksessa lähes kaikki taisivat olla treenaamassa alkeista avoimeen luokkaan, jolloin valionarvo on yleensä sellainen konkreettinen asia mutta useille hieman kaukaiselta tuntuva. Mutta samat asiat pätevät oli tavoite sitten tasolla valio tai kansallisella tai kansainvälisellä tasolla menestyminen.

Nyt jos sitten mietitään, mitä se sun tavoitteesi saavuttaminen vaatii. Se saattaa vaatia lähes jokapäiväistä treenaamista, tai se saattaa vaatia sen että treenaat useampia kertoja päivässä, riippuen taas siitä tavoitteestasi ja koirastasi. Ja mikäli sulla ei vielä ole sellaista rutiinia että se treeni lähtee ihan heittämällä, ei auta muuta kuin oikeasti punnita se halusi määrä ja sen jälkeen luopua jostakin, joka on sen työn tekemisen tiellä. Kuten nyt vaikka sen telkkarin heittäminen ikkunasta ulos.

Ja toki, ne päiväkohtaiset treenitavoitteet ovat hyvin yksilöllisiä. Kunkin treenaajan on itse löydettävä se itselleen sopiva rytmi treenata. Kysymyksen pitäisi olla: vastaako tämä treenaamisen määrä niitä tavoitteita joita olen asettanut? Onko tämä treenaaminen linjassa sen kanssa, kuinka paljon minä haluan tavoitettani? Ja mikäli ei ole, sitten mietitään että miksi ei. Mutta se on toinen tarina ja asia josta olen varmasti kirjoittanut jo aiemmin.

                                          Mauri sai itselleen perintödummyn. Kuva: Heli T.


Päivittäisen rytmin rakentamista suosittelen kaikille sen takia, että se on helpompaa. Minulle itselleni on paljon helpompaa että treenaa joka päivä, kuin että treenaa kolme kertaa viikossa. Ja toki, koirilla on lepopäiviä. Silloinkin haluan että aivoissani soi kellot: treenaamaan treenaamaan, vaikkei sitä voisikaan sinä päivänä toteuttaa.

Olen jo pitkän aikaa miettinyt, että mielestäni olisi hyvä että kun ihmiset käyvät joidenkin menestyneiden kouluttajien koulutuksissa, että tuotaisiin esille myös sitä, minkälaiset ovat ne treenirutiinit jotka ovat saaneet aikaiseksi sen menestyksen joka kouluttajalla on. Koska ihmiset tuijottavat opetustapoja ihan liikaa. Mikä opetustapa saa aikaiseksi minkäkinlaisia suorituksia. Tällöin ihmiset mielessään yhdistävät asiat helposti niin, että se on se joku treenikikka tai opetusmetodi joka ne tulokset saa aikaiseksi. Sitten mennään kotiin ja tehdään sitä samaa treeniä joka on ohjeistettu, pääsemättä samoihin lopputuloksiin. Kun oikeasti se ero voi olla vaan siinä, että se kouluttaja joka sua koulutti treenaa kolme kertaa päivässä ja sinä treenaat kolme kertaa viikossa.

Itse olen huono esimerkki treenirutiineista sen takia että olen todella huonosti rutinoituva ihminen, mikä tarkoittaa sitä että teen vähän mitä sattuu milloin sattuu. Mutta sellainen peruspäivän treeni menee tällä hetkellä suunnilleen näin: aamulla peltojälkeä. Ennen töihinmenoa toko-tottis-rally -linjalta joku pieni (5 min/nassu) pätkä treeniä. Kotona ennen nukkumaanmenoa pientä tekniikkatreeniä sisällä (5-10 min / nassu). Tähän päälle viikosta riippuen 3-5 vähän pidempää treenisettiä, usein treenikaverin kanssa tai ohjatuissa treeneissä, jotka ei ole mitenkään päivärutiineihin liitetty eli voivat olla aikaisin aamulla tai yömyöhään.

Syy miksi kirjoitin tämän oman rytmini auki on se, että haluaisin että sinä kirjoitat auki oman treenirutiinisi ja mietit, kuvastaako se sitä halun määrää mikä sinulla on tavoitteisiisi nähden. Kysyt itseltäsi kysymykset: Riittääkö tämä minulle? Pystynkö vielä parempaan?

Että niin. Haluatko tehdä koirastasi valion?

5 kommenttia:

  1. Aivan mahtava kirjoitus! Juuri samaa olemme nyt sattuneista syistä pohtineet monta kertaa tänä kesänä, kun treenirutiinit jouduttiin laittamaan täysin uusiksi. Ja upeastihan siinä kävi, kun sai oikean rutiinin hommaan. Mutta myöskin toinen todella tärkeä asia on valionarvon saavuttamisen tiellä, nimittäin kun kysytään ihmisiltä mitä treenaat koirasi kanssa, niin saat vastaukseksi sen seitsemän eri lajia. Ja eka harrastuskoira. Jolloin käy vaan niin että kun ei ole rutiineja ja kokemusta, ei myöskään voi keskittyä mihinkään kunnolla. Ja oletko ihan oikeasti seitsemänä päivänä treenaamassa koiran kanssa? Entäs kun koira tarvitseekin toistoja vaikkapa kolme kertaa viikossa oppiakseen jonkun asian ko.lajissa? Voitko todellakin treenata esim. kolmea lajia samana päivänä?

    Ja meidän lajit ovat siis toko talvisin (kesällä ei vaan ole aikaa), haku, jälki ja EK. Viime syksynä koirasta tuli jälkivalio ja viime viikonloppuna siitä tuli hakuvalio. Treenasin kesäkuun alusta tähän päivään 2x viikossa hakua, miettien aina paria treeniä eteenpäin mitä teemme, ja vähintään 4x viikossa tottista. Heinäkuun ajan treenasin kalenterin mukaan, eli olin laittanut joka päivälle teeman, jota treenaan, toki pitäen koko ajan yllä muitakin liikkeitä. Tähän lisäksi teimme kokeenomaisia treenejä vähintään kerran viikkoon (tämä ei sitten tarkoita koko koekaavion hinkkaamista). Jouduin muuttamaan esineruudussa toimintaa radikaalisti, jolloin näiden treenien lisäksi treenasin esineruutua ensiksi viitenä päivänä yhdellä viikolla, jonka jälkeen koira treenasi sitä vähintään kerran viikossa.

    Ja kyllä. Käyn töissä 7-15, minulla on perhe ja katson muuten telkkaria. Ja on ensimmäinen kisakoira. Se vaan riippuu siitä kuinka aikataulutat asiat ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täähän on se mun suurin ongelma tällä hetkellä. Lajeja pitäisi pystyä karsimaan pois, mutta silti aina huomaan haalivani ihan liikaa treenattavaa. Ja silti on koko ajan sellainen olo, että voi hitto että mä haluaisin panostaa sittenkin vähän enemmän aksaan ja olispa kiva jos koirat etsisi sieniäkin eukalyptuksen lisäksi :D. Mutta nää on niitä päänsisäisiä taisteluita joita ei voi muuta kuin itse työstää niinkuin parhaaksi näkee. Ja odotan vielä sitä hetkeä kun joku laji vie niin pahasti jalat alta, että ei olisi niin kivuliasta jättää osaa niistä muista lajeista suosiolla treenaamatta. Vielä ei pysty, kun kaikki on vaan niin sairaan hauskaa.

      Poista
    2. Joo ei oo löytynyt sitä yhtä joka veisi jalat alta, kaikki vie :D

      Poista
  2. Yhden agilityn hyppyvalion resepti on ollut ensisijaisesti kyllä se halu. Toinen valio on kovasti tuloillaan, sen kanssa on vähän helpompaa kun on paljon realistisempi kuva mitä tarvitaan. Silloin kun aloin haluta ensimmäistä valionarvoa mulla ei ollut mitään mielikuvaa mitä taitoja se minulta tai koiralta vaatisi. Laji sinänsä uusi, ja kilpamuotoinen agility täysi mysteeri.

    Agility on vähän eri asia kuin toko, mahdollisuudet treenata agilityä ovat suurimmalla osalla ihmisiä kuitenkin rajalliset. Täytyy tyytyä siihen muutamaan kertaan viikossa jos nyt ei asu hallissa.

    Uskon että merkittävin askel kohti sitä että ylipäätään noustiin kolmosiin oli päätös ja halu oppia. Olen ollut mestari selittelemään miksi mikäkin menee vikaan, ja päätin että pidän suuni kiinni. Jos joku ei onnistu, yritän kovempaa. Jos joku ei silti onnistu, treenaan kunnes se onnistuu. Jos en ehdi, treenaan juoksutekniikkaa, kohotan kuntoa, jotta jatkossa ehdin. Koulutin koirasta taitavamman. Luovuin ajatuksista että "me ei tehdä persjättöjä/sylkkäreitä/vapaavalintainen vaikea ohjaus". En osannut kouluttaa ihan kaikkea niin pitkälle kuin osaisin nykyään. Sen mitä en osannut koiralle kouluttaa, paikkasin omalla osaamisella.

    Verrattuna moneen muuhun lajiin agilityssä on pakko voittaakin, ei riitä että on riittävän hyvä, pitää onnistua olemaan muita parempi. Se luo myös ihan eri tavalla paineita kuin vaikka ykköstuloksen tai koulutustunnusten metsästäminen vaikka tokossa tai rallytokossa.

    Ensin piti oppia tekemään nollia. Se ei ollut helppoa. Sitten piti oppia se, että nollilla pelkästään ei tee mitään. Se oli vielä vaikeampaa. Painaa oma osaaminen lähemmäs riskirajaa, mennä täysiä miettimättä tai varmistelematta. Se otti monta, monta, monta, monta kisapäivää ja kisarataa. Valtavasti työtunteja kentällä mutta myös oman pään sisällä, lenkkipoluilla, fysiikkatreeneissä, uusilla kouluttajilla. Ja aina sama muistutus itselle. Älä selitä, tee. Ja tee täysiä. Toki pitää pitää hauskaa mutta jos jatkuvasti pysyttelee mukavuusalueella ja tekee vaan niitä asioita mitkä on helppoja, niin en usko että mikään valionarvo tuolta vaan tipahtaa hyppysiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun mielestä tosta kirjoituksesta paistaa kyllä hyvin paljon muutakin kuin vain se halu :). Koska usein siitä puuttuu juuri toi "älä selitä vaan tee". Olisikohan se ero tottelevaisuuslajien ja aksan välillä on just se, että tottelevaisuuslajeissa sä tarvitset ihan oikeasti sitä toistomäärää ja leipätyötä aikalailla isoja määriä ajallisestikin. Aksassa taas enemmän se on sitä päänsisäistä työtä minkä joutuu tekemään, että saa oikeasti irti kaiken mahdollisen siitä usein vähän vähäisemmästä ajasta mitä kentällä käytetään? En osaa sanoa, oon itse vielä niin alussa aksan kanssa.

      Poista