"Eikö se nyt riitä jos..." ei yleensä riitä.

Voi mun blogiraasuani, joka on hylättynä odottanut sitä hetkeä, että ehtii istahtaa ja naputella asioita kasaan. Työkiireet ovat meinanneet vaikeuttaa blogin pitoa, mutta löysin onneksi hyvän ratkaisun tähän pulmaan (kuka nyt yöunia tarvitsee, pyh).

Tällä kertaa ajattelin kirjoittaa aiheesta "eikö se nyt riitä...", aihe joka on pyörinyt takaraivossa jo pidemmän aikaa ja huutanut haluavansa tulla kirjoitetuksi. Se on myös asia jonka kanssa olen kamppaillut nyt uutta lajia treenatessani. Ilmiö ei ole niin pienimmässäkään määrin harvinainen, mutta olin silti melko yllättynyt, miten helposti löysin sen itsestäni.

Visioikaa tilanne: olen treenannut tositarkoituksella agilityä nyt kymmenkunta kertaa, lainakoirana joko hyvin nopea ja kuuma bortsu Riimi tai karjisnarttu Seela-Sentti-Penttinen. Rataantutustumisesta 90% menee yli hilseen, kun edelleen miettii että miten helvetissä on mahdollista saada koira suorittamaan estevälin 1-2. Seuraa armotonta ajatustyötä, jossa isossa osassa on "mikä on vasen, mikä on oikee, missä mun jalka on". Ja sitten sen kohdan saa kuin saakin onnistumaan! Ja sen maagisen ohjauskuvion, joka tämän asian mahdollisti, nimi on saksalainen.

Sitten kun olet jotain asiaa noin suurella hartaudella pohtinut ja saanut onnistumaan, siitä onnistumisesta pitää kiinni kuin pienestä palasta kultaa. Tällä hetkellä teen paljon mielummin saksalaista kuin mitään muuta ohjaamiskuviota, juuri siksi että sillä tiettävästi olen joskus jonkun koiran saanut ohjattua jonnekin. Siitä saa myös hyvää buustausta aloittelevan harrastajan egolle. "Haa, ihan kaikki ei osaakaan saksalaista, mutta määpäs osaan (ei sitten kerrota niille että perusvalssin kanssa on ongelmia)".

Eli kyllä, tällä hetkellä saksalainen on mun sydänkäpyseni eri ohjauskuvioista. Mutta meillä meinasi olla ryppy rakkaudessa, ja sen nimi on "eikö se nyt riitä jos".

Agilityn koulutusohjaajakurssilla teimme yhtenä harjoituksena saksalaista esimerkkiharjoituksena siitä, kuinka jotain ohjauskuviota voidaan havainnollistaa. Ja siinä kun katsoo parinkymmenen erittäin pätevän aksaajan version tästä omasta sydänkäpysestään, ei voi tulla kuin yhteen lopputulokseen: ei se tainnut olla oikein muuta kuin vähän sinne päin. Ja tässä kohtaa se alkaa:

"Eikö se nyt riitä jos koira vaan pystyy lukemaan sen ohjauksen"
"Eikö se nyt riitä jos on jotakuinkin tarpeeksi lähellä oikeaa suorituskohtaa, että koira pystyy sen suorittamaan"
"Eikö se nyt riitä jos jotenkin päätyy samaan paikkaan, vaikka hallittujen askelten sijasta käyttää vimmaisesti rynnistävä virtahepo -askellustekniikkaa"

Mistä tämä ajatuskierto sitten lähtee?

Totesin että omalla kohdallani se on kavalien aivojeni kikka jolla se ilmoittaa, että tallennustila on loppu. "That's it, tän päivän oppimiskykyquota on nyt käytetty, enempää et saa. Et varmana pysty enää sisäistämään tätä juttua tän päivän aikana. Mutta koska siinä seistä törötät ja yrität sitä uutta tietoa pakkosyöttää niin hei, miten olisi tällainen vaihtoehto: jos uskoisitkin ettet oikeastaan halua oppia tätä asiaa. There, problem solved".

"Eikö se nyt riittäis" ei oikeastaan ole kysymys. Koska se kysymys olisi "haluanko oikeasti oppia tämän asian kunnolla", ja vastaus siihen on kyllä, ehdottomasti haluan. "Eikö se riittäis" on päänsisäistä muutosvastarintaa.

"Eikö se nyt riittäis" on aika yleinen ilmiö kentällä. Joillakin se johtuu siitä, että tavoitteet kertakaikkiaan ovat sen verran matalat, ettei ohjaajasta oikein meinaa löytyä sitä paloa jota tarvitaan siihen, että yhtään työläämpien oppimisprojektien läpikäynti olisi mielekästä. Eikä siinä mitään, ei missään nimessä tarvitsekaan olla - kukin tavoitteidensa mukaan.

Mutta mikäli olet ohjaaja jolla on tavoitteet korkealla ja huomaat ajattelevasi jostain asiasta "eikö se riitä - ", otat tukasta kiinni ja ravistat kunnes moinen ajatus kaikkoaa päästä. Koska "eikö se riitä - " ei riitä. Pystyt parempaan.

"Eikö se nyt riitä jos ohjaaja tekee facepalmia dobopallon päällä koiran hepuloidessa?"

Uudet asiat ei aina ole helppoja. Kuvaajana Ninja K.