Melkein kuin oikea blogipostaus - kuulumisia meiltäpäin

Tulin pohtineeksi tänään, että kirjoitankohan tätä blogiani ihan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ja totesin saman tien että todennäköisesti en. Tähän mennessä se on toiminut vain paikkana johon kaataa ajatuksia jotka sinkoilevat milloinkin päässä. Jatkossakin todennäköisesti kirjoittelen pääasiassa näistä erilaisista pohdinnoistani joita jatkuvasti pyörittelen, mutta josko tähän väliin jotain blogimaisempaa blogikirjoitusta: eli mitä meille kuuluu.

Kiirettä kiirettä. Tuntuu että olen vastannut satoja kertoja kysymykseen "mitä kuuluu" sanoilla "mitäs tässä, työkiireitä". Ja eikä siinä paljoa jää selittelyn tilaa, kun niin ne vaan päivät onnellisesti hujahtavat hallilla koneen ääressä, omia koiria treenatessa ja ryhmiä pyörittäessä. Mutta eipä sitä oikein osaa ihmeesti muuta tällä hetkellä elämäänsä toivoakaan - paitsi yhtä pientä koiraa, joka kovasti olisi nyt tilauksessa. Vihdoin!

Tilanne koirarintamalla on tällä hetkellä sellainen, että Katla viettää leppoisaa eloa hetkittäin nose workkiä treenaillen ja lenkillä seuraneitinä hipsutellen. Muut lajit eivät vaan enää käy sen kropalle. Nyt ollaan päästy vesien lämmettyä tekemään vesijumppaa kävellen ja uiden, ja elättelen toiveita että se auttaisi pitämään kintut sen verran kunnossa että muori pysyisi menossa mukana vielä jokusen hetken. Nose workin hajutesti käytiin viimein tekemässä hyväksytysti ja osallistuttiin ekoihin nose workmölleihimme (1.sija ja virheetön suoritus), mutta olihan se jäykkää menoa pitkän ajomatkan jälkeen.

Ritan elämään taas on kuulunut reilunlaisesti treeniä. Toko on ollut nyt aika framilla ja ihan mukavasti siellä on asiat alkaneet loksahtelemaan kohdalleen. Rally-toko on tullut vähän siinä siivellä. Nose work ja toko kilpailevat vähän päälajin paikasta Ritan kohdalla, ja usein se tuntuukin menevän parin viikon sykleissä että kumpi laji vetää puoleensa enemmän. Lisäksi olen vihdoin ja viimein uskaltanut aloittaa Ritan kanssa agilityn treenaamisen. Ritan kroppa on nimittäin ollut huomattavan hyvässä kunnossa nyt muutaman kuukauden, ja ongelmat takajalkojen asentotuntojen suhteen ovat jääneet pois. Mitään selkeää selitystä oireilulle ei missään vaiheessa löytynyt, mutta olen itse sitä mieltä että dobo (jota treenataan pari kertaa viikossa) voi olla yksi asia joka on loksauttanut palikat paikoilleen kropassa.

Pelkkää iloa ja edistystä treenaaminen Ritan kanssa ei ole ollut. Paineistuminen ja ääntäminen vieraissa paikoissa on melko iso ongelma, joka on vastikään saanut kaverikseen uuden ongelman: ääniherkkyyden. Kaikki alkoi yhdestä treenireissusta jonka teimme Pieksämäen hallille rally-tokotreeneihin joskus tuossa lopputalven korvilla. Saimme tehtyä ihan loistavan kisanomaisen radan ilman pientäkään ääntä tai epävarmuutta. Jätin Ritan paikoilleen odottamaan kylttien keräämisen ajaksi. Hallilla on sellaiset isot väliverhot jotka olivat kiinni, ja joku ryhtyi niitä vetämään auki - Ritalle iski ihan täysi paniikkireaktio päälle ja päätä pahkaa sinkaisi ulos hallista. Sen jälkeen se kuitenkin palasi takaisin hakemaan minusta turvaa. Palautumiseen meni todella pitkä aika, ennen kuin Rita lakkasi tuijottelemasta seinille. Paras tapa purkaa jännitys oli hakea Katla autosta ja leikkiä sen kanssa, jolloin Ritakin jossain vaiheessa pystyi osallistumaan leikkiin. Mutta tämä oli ensimmäinen tapaus joka aloitti alamäen äänien suhteen. Sen jälkeen reagoiminen ääniin on ollut hyvin ennalta-arvaamatonta. Jotkut kovat äänet eivät tuo mitään reaktiota. Jotkut ihan hiljaiset äänet saavat ison reaktion aikaiseksi.

Seuraava iso säikähdys tapahtui viime viikolla. Olimme työpäivän jälkeen olleet treenailemassa ja juuri siivoilemassa kenttää, kun iso mainostaulu päätti hypätä seinältä lattialle. Ihan niin suurta paniikkireaktiota ei tullut kuin verhojen tapauksessa, mutta paine jäi silti pitkäksi aikaa kytemään. Seuraavana päivänä kupin veti nurin hallin nosto-ovi. Jo valmiiksi vähän varpaillaan olleelle koiralle se oli aivan liikaa, ja töistä ajettiinkin sitten suoraan apteekkiin ja tyhjennettiin hylly feromoneista, calmexeista ja kukkatipoista. Rita tärisi vielä autossakin.

Ja sillä tiellä ollaan tällä hetkellä, hieman huolestuneena että mitä tuleva tuo tullessaan näiden äänipelkojen suhteen. Samalla aloitimme piinaavan parin viikon tauon kiihdyttävistä lajeista, eli tällä hetkellä treenaamme pelkkää nose workkia. Elättelen toiveita että stressitasojen laskeminen auttaisi sen verran, etteivät äänipelot pääsisi laajenemaan aina pienempiin ja pienempiin ärsykkeisiin, mikä tällä hetkellä näyttää ikävän todennäköiseltä. Aika näyttää.

Tällä tämänhetkisellä asetelmalla uudet tuulet koirarintamalla ovat todellakin enemmän kuin tervetulleita. Pidän melko todennäköisenä että Ritan kanssa kisaaminen tulee viivästymään aiemmin suunnitellusta. Se on edelleen hyvin pentumainen ja nämä jännitykset ja paineistumiset tekevät sen toiminnasta vieraassa tilanteessa hyvin epävakaan. Eli kiiruhdamme kohti kisatavoitteita hyvin maltillisesti. Ja koska Katlan treeni on melko minimaalista, on päällä ollut jatkuva turhauma siitä että haluaisi tehdä enemmän ja treenata lisää. Nyt jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, tätä treenikoiravajetta tulee paikkaamaan pieni malinoispoika muutaman viikon päästä. Vihdoin ja viimein! 


Tällaista tähän valtakuntaan.

Kaikkein tärkein elementti koiraharrastuksen tuloksellisessa treenaamisessa - asiaa hanhista ja kultamunista

Kun lähdetään miettimään että miten saadaan tuloksia koiraharrastuksessa (ja nyt ei puhuta kisatuloksista vaan ohjaajan oman arvosteluasteikon täyttämisestä), keksitään kyllä nopeasti monta eri asiaa joilla parannetaan tulosvarmuutta. Käydään seminaareissa ja koulutuksissa, ollaan valmennusryhmässä ja koiraa huolletaan ja hierotaan ja on D-vitamiinilisät ja sinkit. Ja sitten kuitenkin pyöritään ihan väärässä mielenmaisemassa kun jäädään tuijottamaan näitä asioita liian pitkään, koska nämä asiat yksissään eivät kertakaikkiaan riitä

 Tulokset eivät vain ilmaannu mystisesti jostakin, vaan tulokset ovat aina tulos tulospystyvyydestä. Ja tiedän, pahoittelen, korvaan tuon kamalan sanan heti kun opin taas kirjoittamaan suomea. Tönkkösuomitermit johtuvat pitkälti siitä että se kirjallisuus jota luen tai kuuntelen on englanniksi, eli mikäli tiedät jonkun likimain järjellisen vasteen tällekin sanalle niin kerro se mulle kommenttiosiossa. Eli asia jota haen tässä takaa on sellainen kuin P-PC balance (7 Habits of Highly Effective People, Stephen Covey) eli production - production capability balance. Käytännössä tämä sanahelinä tarkoittaa sitä, että mikään tulos ei vain leijaile taivailta ja tapahdu, vaan sen takana on aina jokin tulospystyvyys. Jokin, joka tuottaa sen tuloksen.

P-PC balance tarkoittaa sitä, että jotta saamme asioita aikaiseksi tehokkaasti, meidän täytyy löytää tasapuolinen keskittyminen näihin asioihin. Emme voi tuijottaa pelkkää tulosta, koska silloin se tuloksentekokoneisto jää hunningolle. Emmekä voi tuijottaa pelkkää koneistoa, koska silloin se tulosten tekeminen unohtuu. Jos et huolla onkivapaasi ja pidä sitä kunnossa, et saa kohta kalaa ollenkaan. Jos istut kotona vahaamassa onkivapaasi, et saa kyllä kalaa silläkään. Tarvitset tasapainon, ja sama asia pätee ihmisiin ja koiriin.

Nyt jos mietimme, että mikä tuottaa sen tuloksen - sanotaan nyt vaikka että saadaan opetettua koiralle kaunis seuraamisliike. Mikä on sen tuloksen takana oleva työ, joka sen mahdollisti? Se, että on haettu oppia jostakin tai sovellettu oman pään mukaan onnistuneesti, menty kentälle sen verran hyvin huolletun koiran kanssa ettei se aiheuta rajoitteita treenaamiseen, tehty toistoja ja voila - siinä on meidän kultamunamme, työmme tulos: seuraaminen.

Mutta mikä saa sen tuloksen aikaiseksi, että tämä meidän esimerkkitreenaajamme keksi haluta opettaa koirallensa hyvän seuraamisen? Mikä tuotti sen, että ohjaaja sai itsensä vietyä sinne kentälle päivä toisensa jälkeen ja hakemaan sitä oppia ja osaamista? Koska tämäkin on tulos jostakin, jonkun toisen asian kultamuna. Joten miksi helvetissä suurin osa harrastamisesta keskittyy siihen että tuijotetaan tuloksen tulosta, eikä sitä mikä mahdollistaa nämä molemmat? Miksi tuijotetaan kultamunaa kun hanhi seisoo vieressä?

Ja nyt minä puhun sinusta, koiran ohjaaja. Mikä saa sinut toimimaan? Koska sinä olet se hanhi, jota ilman niitä treenaamisen ja treenaamisen tulosten kultamunia ei tule. Sinä olet se ainoa tekijä johon voit oikeasti vaikuttaa, joka vaikuttaa siihen miten hyviä tuloksia saat aikaiseksi koirasi kanssa. Miten sinä tikität?

Usein tässä kohdassa mennään sille alueelle jossa ajatellaan sen tuloksen leijailevan taivaasta. Olipa kerran synkkä ja myrskuinen yö kun päähän vaan iskeytyi ajatus että olisipa kiva treenata koiran kanssa, ja sitten kuin enkelten siipien johdattamana löysimme motivaation ja sen jälkeen se kultamunakoneisto polkaistiin liikkeelle kuin itsestään.

Entä sitten kun se koneisto ei pyörikään kuin rasvattu? Todetaan että no nyt se taivallinen johdatus loppui, ei ole enää motivaatiota, ei mahda mitään. Mystisin asia ihmisten toiminnassa on se, että silloin kun itse ei toimi niinkuin haluaisi, koetaan että mikään ei voi sitä asiaa muuttaa. Usein tuntuu helpommalta muuttaa toisia ihmisiä ja muuttaa ympäristöä ja siirtää vuori muovilusikalla kuin härregud muuttaa itseään.

Mulla on ollut monta erilaista kautta treenaamisessa elämäni aikana. Oli sellainen kerta viikkoon kausi, että kunhan nyt joskus kävi ohjatusti treenaamassa. Tuloksia ei syntynyt ei sitten kerrassaan millään mutta kauhean kivaa se oli. Nälkä kasvoi. Sitten treenattiin paljon, jotain tulosta rupesi vähän syntymään mutta koneisto toimi vähän toispuoleisesti eli tiedonhaku tökki eli oltiin ns. puskatreenaajia. Sitten tuli treenimasennustreeni, eli kunhan vähän koiraa viihdytteli, tuloksia pyöreä nolla. Josta sitten pikkuhiljaa kavuttiin nykyiseen rytmiin eli ohjaaja haluaisi treenata paljon enemmän kuin koira jaksaa (johon on onneksi tulossa helpotusta piakkoin :) ).

Nämä vaiheet ovat usein sellaisia joita ihmiset pitävät jotenkin hirveän vääjäämättöminä tai määrittelevinä. Että ei voi treenata nyt kun ei ole motivaatiota, tai "ei ole aikaa" (tätä en suostu kirjoittamaan ilman heittomerkkejä ellei laji ole sellainen että pelkästään treenin valmistelu on tuntikausien projekti - useimmissa lajeissa ei ole) tai on treenimasennus just meneillään. Mutta eikö kuitenkin loppupeleissä kyse ole siitä, että tuijotetaan enemmän tuloksia kuin sitä tuloksentekopotentiaalia? Koska motivaatio ei ole taivaan lahja, eikä ohjaajan potentiaali tulosten tekemiseen ole mikään heilahteleva, ailahteleva olento jota ei voi koskaan saada kuriin. Kun tätäkin voi ystäväni treenata. Oikeasti.

Voiko koiraharrastuksesta löytää aitoa onnea?

Olen jo pitkän aikaa halunnut kasvattaa itselleni koiraharrastuskirjastoa. Etenkin kaikki hajutyöskentelyyn liittyvät kirjat ovat olleet kovasti hakusassa (vinkkejä otetaan vastaan! Suomeksi tai englanniksi). Kun paperiversioita alkoi olla sen verran hankala tavoittaa, päädyin sivustolle nimeltä Dogwise, josta saa aika kohtuuhinnalla ladattua e-kirjoja. Pari ensimmäistä kirjayritystä olivat aikalailla hutilyöntejä, mutta sitten löytyikin pari ihan mielenkiintoista teosta. Toinen kirjoista joka on työn alla sattui osumaan juuri aiheeseen josta viimeksi kirjoittaessani pohdiskelin eli laajalla lajivalikoimalla treenaaminen: Canine Crosstraining, achieving excellence in multiple dog sports, Gerianne Darnell. Ihan jo pelkästään se ajatus, että joku muukin on paininut samojen asioiden kanssa sen verran laajalti että on kirjoittanut aiheesta kirjan on jotenkin lohduttavaa. Toinen kirja joka on työn alla on Fear No More - Competing with confidence, Gerianne Darnell & Barbara Cecil. Ja tästä teoksesta löytyi ihan kirjan alkupäästä, sivulta seitsemän tämä väliotsikko: Voiko koiraharrastuksesta löytää aitoa onnea?

Okei, wau. Ei ehkä ensimmäinen asia jota ajattelin löytyvän kirjasta joka käsittelee kisajännitystä. Ja siis kyllä, jenkit ja jenkkien taito paisutella asioita hieman yli kontekstin. Mutta silti. Kuinka usein sitä tulee todella mietittyä, miten paljon onnea koiraharrastus itselle aidosti tuottaa?

Kirjan näkökulma tähän onniasiaan on se, että onko koiraharrastuksen tuottama onni kisaamisen lopputulokseen sidottua, ja onko omaa onnellisuuttaan reilua sitoa koiran suoritukseen. Näistä asioista voisi varmasti kirjoittaa oman postauksen jatko-osineen ihan saman tien, mutta tämä ei nyt ole se näkökulma josta haluan asiaa lähestyä.

Koiraharrastus vie pirusti aikaa, rahaa, vaivaa. Koirista on paljon huolta, ne vaativat paljon huomiota. Joka ikinen kerta kun otat talouteesi uuden koiran, syöt aikaa pois joltakin muulta.

Mitä koiraharrastus tuottaa ollakseen kevyesti kaiken sen arvoista, jos ei onnea? Mutta miksi, miten?

Tämä on ehkä kysymys johon en osaa vastata edes omalta kohdaltani. Sen pohdiskelun saatan jättää jollekin unettomalle yölle ja katson, tulenko asiasta yhtään sen viisaammaksi. Tällä hetkellä kuitenkin armas treenitoverini makaa sen näköisenä oven edessä että joko sillä on paskahätä tai sitten se jo malttamattomana odottelee että milloin lähdetään kentän puolelle tekemään jotakin, mikä tekee ainakin sen aidosti onnelliseksi.

Erikoistumisen varjopuoli

Siinä se on, aihe joka aiheuttaa minulle unettomia öitä.

Olen kerrassaan rakastunut useampaan lajiin. Olen menettänyt sydämeni tokolle jo kohta kymmenen vuotta sitten. Rally-toko oli siitä luonnollinen lajilisäys. Jälki on kutkuttanut pitkän aikaa ja aina kun kevät paljastaa hangen alta metsät, alkaa kutina lähteä ajamaan jälkeä. Ja viesti, voi viesti. Mutta entäpä agility? Vaikea, kiihkeä, kutkuttava agility, laji josta olen uneksinut niin pitkään ja jota niin pitkän aikaa en ole koirien terveyspulmien puitteissa pystynyt treenaamaan. Ja uusin palava intohimoni nosework.

Ai että mikä ongelma tässä on? Ei mikään. Ei kerrassaan mikään niin kauan kun voitan lotossa sen verran rahaa että voin käyttää koko loppuelämäni pelkästään treenaamiseen ja pystyn hankimaan pari-kolme treenikoiraa vielä lisää saman tien. Sitten ei ole yhtään mitään ongelmaa.

En osaa treenata vain vähän. Joko treenaan kunnolla tai en treenaa ollenkaan. Laji kuin laji, kerta-pari viikkoon ei vaan riitä. Ja vaikka pitkälle pääseekin ihan vaan muutamien minuuttien toistoseteillä kun niitä tekee pitkin päivää, niin jossain kohdassa tulee seinä vastaan: nyt ei vaan voi treenata enempää. Ja silloin jos olet jakanut sen kaiken käsillä olevan treeniajan kolmelle-neljälle eri lajille, et ole oikeastaan päässyt puusta pitkälle missään niistä. Se ei vain toimi.

Ensimmäinen asia, joka helpottaisi tässä kohtaa olisi se, että karvaisia treenikavereita olisi enemmänkin kuin yksi. Toki Katlakin edelleen treenaa noseworkkiä, mutta muut lajit on sen osalta jo rajautuneet pois. Jolloin minulle jää yksi Riittaliisa jonka harteilla on pääasiassa treenihimoisen omistajan tyytyväisenä pitäminen. Luojan kiitos se on koira joka tekee mielellään. Mutta rajansa on silläkin, ja se on jatkuvassa syynissä etten vaan treenaa sitä liikaa. Ritan lepopäivät ovat minun kitupäiviäni. Kun voisi tehdä ja treenata ja edetä jo.

Asiaa paljon pohdiskeltuani päädyn aina samoihin ajatusuriin. Lajeja on liikaa. Pitäisi oppia hömppätreenaamaan jotain niistä: jostain niistä tehdä se kerta viikkoon -hupailulaji. Että tuntuma pysyisi ja vähän etenisikin, mutta jonka kanssa ei antaisi periksi liialliselle treeniahmimiselle. Ja valita maksimissaan kaksi lajia, joihin oikeasti panostaa. Ja tämä, ystäväni, on ihan mahdoton valinta. Odotettavissa on vielä lisää unettomia öitä. Erikoistuminen ei ole ainoastaan sitä, että seuraa intohimoaan  - se on myös sitä, että jonkun toisen rakkaan intohimon osaa hylätä, haudata ja jättää taakseen. Tai lotota ihan perkeleesti.