Eikö tämä nyt jo perkele mene perille, lapsi ei saa kiusata koiraa

Olen lähiaikoina ollut pariinkin otteeseen hyvin pettynyt valtamedian koira-aiheisista uutisista. Tuntuu olevan täydellisen ok että mukamas uutisoinnin ammattilaiset levittävät tolkuttoman typerää tietoa koirista ja koirien kanssa elämisestä ilman minkäänlaista lähdekritiikkiä. Oikeasti nyt, IL ja Huomenta Suomi, tämä on jo oikeasti noloa.

Eniten kuitenkin karvat nostatti IL:n viihdepläjäys lapsesta, joka hätyyttää doggia aikuisen katsellessa tilannetta kameran takaa.

Todella söpö video vauvasta ja koirasta, eikö niin?

Se mikä tässä kuviossa kaikista eniten ottaa pannuun ovat ihmiset, jotka eivät näe tässä niitä potentiaalisia katastrofin merkkejä. Kun niitä ihmisiä on jo paljon, jotka eivät osaa arvioida koiriensa luonteita, reaktioherkkyyttä ja lukea tarpeeksi koiraa niissä tilanteissa missä se koiranlukutaito voisi oikeasti pelastaa henkiä. Tässä videolla ei oltu edes lähellä. Mutta ei se söpöä silti ole, ja juuri tällaiset videot ovat ihan silkkaa myrkkyä niille jotka eivät niitä tilanteita osaa arvioida realistisesti vaan haluavat ottaa koiristaan ja lapsistaan sööttejä videoita. Siinä leikissä voi oikeasti käydä pahasti.

Koiria ei saa kiusata. Niitä ei tarvitse pistää silkkihansikkain korokkeelle niin ettei lapset niihin pääse koskemaan, mutta niiden täytyy saada juuri sen verran rauhaa kuin se koirayksilö tarvitsee. Jotkut koirat jaksavat ihan maailman tappiin asti lasten hätyyttelyä ja jotkut omistajat haluavat että koira aina väistää lasta. Ihan ok, kukin tekee niinkuin tykkää. Mutta yhtä ainutta videota mä en halua nähdä jossa esitetään näin perseellään olevaa koirien ja lasten ohjausta, jota esitetään normaalina, söpönä, jollain tavalla hienona tai hyväksyttävänä. Koska kyllä, maailmassa on niin paljon ihmisiä, jotka elävät sellaisessa somekuplassa jossa tällaisesta koirien ja lasten yhteiselosta on kehittynyt sellainen mielikuva, että tämä tässänäin on normaalia ja kivaa. Ja kyllä, se ihan todella, oikeasti, konkreettisesti johtaa pahoihin ongelmiin.

Tällaisella tiedonlevityksellä on kaksi niin tärkeää ja viatonta osapuolta jotka voivat tuntea nahoissaan ja pahasti sen todellisuuden, mitä tapahtuu sitten kun se koira ei teekään niinkuin se vastuussa oleva osapuoli odotti sen tekevän. Kun koira ei lähdekään pois pienen murahduksen jälkeen. Miten surullisen vähän aikaa tarvitsee miettiä että löytää elävän elämän esimerkkejä, joissa ihan perusasiat huomioon ottamalla olisi säästytty paljolta surulta ja kivulta? Miksi aikuiset ihmiset edelleen näissä tilanteissa seisovat kameran takana eivätkä lapsen ja koiran välissä? Miksi koira vietiin eläinlääkärille viimeiseen paikkamakuuseen sen jälkeen, kun tämä nuori, lapsiin tottumaton paimenkoirauros jätettiin yksin vieraan lapsen kanssa toiseen huoneeseen ilman aikuisen valvontaa, ja se puri? Miksi?

Lasten ja koirien välinen elo hiertää mua niin paljon jo senkin takia, että jouduin miettimään sitä asiaa tarkasti Mion kanssa. Mio ei sietänyt lapsia. Ihan pienestä pennusta lähtien se hautoi sisällään suurta pelkoa ja myöhemmin syvältä pulppuavaa aggressiota tietyn ikäisiä lapsia kohtaan. Voitte uskoa, että tätä asiaa tuli pyöriteltyä läpi päässä aika monta kertaa. Lopulta päätös oli hyvinkin selvä: Mio eli koko elämänsä läpi aikalailla kertaakaan olematta kontaktissa 1-10 vuotiaisiin lapsiin. Minun elämäntilanteeni sen hyvin antoi periksi, eikä se aiheuttanut meille suurtakaan organisoinnin vaikeutta. Yksi iso päätös oli se, että en lähtenyt Mioa kouluttamaan lasten kanssa suhtautumiseen. Olisihan sen kanssa voinut kokeilla vaikka mitä, mutta kauaa asiaa ei tarvinnut harkita: se ei ole sen arvoista. En halua edes yrittää. Lasten ei pidä altistua koiran vääränlaiselle käytökselle edes sitä vertaa, mitä hallituissa olosuhteissa kouluttaessa ne joutuisivat. Mitkään varotoimenpiteet eivät ole riittäviä siihen, että tosissaan lapsia kohtaan aggressiivisesti käyttäytyvä koira saisi niiden kanssa jatkossa olla lähikontaktissa, edes treenitilanteessa. Mikään koulutuksellinen onnistuminen ei riitä siihen, että koira hetkeäkään saisi olla lasten kanssa tekemisissä niin että sillä on mahdollisuus niitä satuttaa.

Toki kaikki pureminen ei ole aggressiosta kumpuavaa ja monien koirien kohdalla tilanne on täysin erilainen. Meillä ei Mion kanssa ollut lähipiirissä lapsia, joiden sen kanssa olisi ollut pakottava tarve olla samassa tilassa. Jos Mio olisi edes jossain vaiheessa elämäänsä asunut lapsiarjessa, tilanne olisi ollut erilainen. Mutta satunnaiset lapsikohtaamiset ja koira jonka lähtökohdat olivat ne mitkä olivat tekivät asiasta hyvin selkeän: lapset eivät vaan saa kuulua sen koiran elämään millään tavalla.

Ottaen huomioon, miten isoista asioista tässä on kysymys, olen raivon partaalla turhautunut, pettynyt ja mykistynyt siitä, miten aikuiset, fiksut ihmiset tietoisesti ja tarkoituksella ajavat koiransa ja lapsensa sellaisiin tilanteisiin, jotka pahimmillaan johtavat todella tuhoisiin seurauksiin. Eikö edes kaksi vaakakupissa niin paljon painavaa olentoa kuin oma koira ja oma lapsi saa aikaiseksi sitä, että ihan hetkeksi se saatanan kännykkäkamera pistettäisiin pois ja pysähdyttäisiin miettimään, onko tämä oikeasti sen arvoista? Ja vaikka se oma video omasta mielestään olisikin niin söpö ja kiva, miten tärkeää sitä on päästä levittämään sellaisten ihmisten silmille, jotka someaivottomuuden voimalla haluavat ottaa omista mussukoistaan samanlaisia videoita, osaamatta arvioida, onko tilanne oikeasti sama vai asteen tai pari lähempänä sitä rajaa, jossa aletaan puhua jo todellisesta vaaratilanteesta?

Aikuiset, mikä vittu teitä oikein vaivaa?

Put the camera down - kampanja

Merkitön merkki: aion sinut selättää

Minulla on ongelmaliike, taas. Mutta tällä kertaa olen paremmin varustautunut tähän sotaan, ja aion voittaa. Tällä kertaa ongelmaliikkeeksi meinasi muodostua TOKO:n uusien sääntöjen merkitön merkki.

"Ohjaaja lähettää koiran noin 10 metrin päässä aloituspaikasta olevaan ympyrään ja käskee koiran seisomaan ympyrän sisälle. Koiran tulee seisoa ympyrässä kaikki jalat kehän sisäpuolella. Ympyrän säde on noin 2 metriä ja sen keskipiste on noin 10 metrin päässä aloituspaikasta. Ympyrän keskipiste voidaan merkitä erittäin pienellä merkillä, esimerkiksi naulauslevykkeellä (ei kartiolla), mutta tämä ei ole välttämätöntä. Ympyrän kehä tulee merkitä näkyvästi, vähintään kahdeksasta kohdasta (esim. merkitään noin 10-15 cm:n kaarenpätkiä teipillä) tai merkitsemällä koko ympyrän kehä (esimerkiksi hiekkakentällä uurtamalla, liidulla tai vaarattomalla spraymaalilla tai kiinnittämällä maahan ohuen narun tai kaapelin, halkaisija maksimissaan noin 1 cm). Poikkeuksellisesti, voidaan nurmikentällä, mikäli olosuhteet sitä vaativat, käyttää hieman paksumpaa narua, kaapelia tai letkua. Ympyrän kehän pituus on 12,6 metriä. Huom! Tavoitteena ympyrän merkitsemisessä on, että se on koiralle huomaamaton!"

Koska tällä kertaa en aio itseni seisoa oman kehitykseni tiellä, lähdin raivaamaan ongelmaa siitä perinteisimmästä lähtökohdasta. Tunnista ongelma. Miksi tämä tuntuu nyt niin vaikealta?

1: Koska tässä ei ole mitään järkeä.

Siis todella. Ymmärrän sen, että koiran ohjattavuus on tärkeää, mutta hyvin hatarasti näkyvä ympyrä jonka keskelle koira pitää saada yhdellä yrityksellä ei vastaa mun mielikuvaani ohjattavuuden mittauksesta. Mua ärsyttää myös se, miten hankalaksi tämä tekee näöltään rajoittuneiden ohjaajien elämän. Pienikin heitto syvyysnäössä - mitäs sitten? Tämä on ihan tarpeeksi hankala hahmotettava sellaisillekin ohjaajille, joilla näkimet pelittävät ihan täysillä. Eli kyllä, mua henkilökohtaisesti jurppii ja pahasti koko liike. Ei paras mahdollinen lähtökohta.

Mitä aion tehdä asialle?

Jaa-a. Koetan puhua itseni ympäri. Onpas kiva liike! Voi kun mukava lähteä tätä treenaamaan! Oonkin aina halunnut testata koirieni ajatustenlukuky - eikun siis ohjattavuutta.

2: Koska en ole nähnyt onnistuneita suorituksia.

You can't be what you can't see. Vielä ei ole minun verkkokalvoilleni tullut sellaista määrää materiaalia onnistuneista suorituksista että se valaisi uskoa että kyllä, kyllä se ihan on tehtävissä se liike. Epäonnistuneita suorituksia? Niitä riittää kyllä.

Mitä aion tehdä asialle?

Pyytelin facebookin tokoryhmässä videoita uusien sääntöjen liikkeistä. Vielä ei ole mun huomatakseni merkitöntä merkkiä tullut eteen. Eiköhän niitä pikkuhiljaa sieltä ala tulla.

3: En ole vaan kokeillut.

Sama juttu kuin aikoinaan tunnistusnoudon kanssa. Meinaan tuomita kaikki opetustavat tehottomiksi ennen kuin edes kokeilen niitä.

Mitä aion tehdä?

Valittaa asiasta blogiin. Sitten ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kerätä kamat ja koirat kainaloon ja painella kentälle piru vie treenaamaan.

Syy miksi aloin kirjoittaa tätä blogipostausta (sen lisäksi että pakotan itseni samalla aloittamaan sen pirun merkittömän merkin treenauksen) on se, että huomasin ilokseni kehittyneeni siinä tilanteessa kun huomaan jääväni jumiin jonkun liikkeen kanssa. Aiemmin saatoin pyöritellä kuukausia erilaisia treenitapamahdollisuuksia kuitenkaan tarttumatta toimeen. Tällä kertaa huomasin toimivani eri tavalla. Aloin heti miettimään, miten saan itseni toimimaan. Koska jos saan itseni ruotuun, ne treenitavat löytyvät kyllä, aivan varmasti. Joten lähdinkin miettimään, mitä mä itse tarvitsen jotta tämä liike edistyy. Päädyin seuraaviin:

- Perseelle potkimista. Blogiin kirjoittaminen sopii hyvin. Nyt jos mulla ei parin kuukauden päästä ole edes alkeellista merkitöntä merkkiä, valtuutan teidät nauramaan paskaisesti mun saamattomuudelleni.

- Vertaistukea. Miten olisi facebookryhmä, "me kaikki jotka vihaamme merkitöntä merkkiä mutta haluamme päästä elämässämme eteenpäin ja täten sitoudumme treenaamaan sitä kunnes rakastamme sitä". Ei kenties vetävin mahdollinen nimi. Ja kenties en tarvitse facebookryhmääkään, jos vaan löydän jonkun treenikaverin joka painii samojen asioiden kanssa. Kuka haluaa mun merkitön merkki - vertaistukihenkilökseni?

- Vähän inspiraatiota. Visioin noin tuhannetta kertaa tähän mennessä täydellistä merkitönmerkkisuoritusta ja miten hyvältä se tuntuu sitten kun se toimii.

- Suklaakeksejä. Ei voi olla pahitteeksi.

Sen tajuaminen, että ainoa este kehitykselle on ihan itse allekirjoittanut ja se, että pystyy toimimaan sen mukaisesti on merkittävä askel eteenpäin. Kun kysyy oikeita kysymyksiä, saa hyödyllisiä vastauksia. Oikea kysymys ei ole: "miten tämän opetan?" vaan "miten saan itseni opettamaan tämän?". Kun halua on, työkalut löytyvät kyllä.

Meidän Riittaliisa ei oikein ole urhea koira

Kuva: Milla M.

Pari viikkoa sitten Jyväskylän suunnalla järjestettiin useampikin luonnetesti, ja taas muutamia testejä tuli katseltua läpi. Näitä on aina todella mielenkiintoista seurata, ja vaikka pisteet itsessään eivät kerro koirasta paljoa, sen testin katsominen paikan päällä on mielestäni todella hyvä mittari sille, minkälaisia luonneominaisuuksia se koira ilmentää. Olen seuraillut luonnetestejä sen verran pitkään että tiedän, missä asioissa se kertoo koiran luonteesta ja missä se on lähinnä hatarasti suuntaa-antava. Mutta joka tapauksessa, katsellessani koiria siellä kummitusjunassa aloin pohdiskella tuota meidän Ritaa. Puoli vuotta niin sekin olisi luonnetesti-iässä. Mutta en usko että mulla koskaan on sydäntä viedä sitä testiin.

Viime yönä Rita oli puoliunessa kelliskelemässä sängyllä, joka on patterin vieressä ja siinä välissä on ihan pikkuinen rako. Ei sellainen että koira voisi siihen tippua. Kuitenkin siinä kelliessään Rita sinne onnistui itsensä räveltämään, ja säikyttämään itsensä siinä samalla pahanpäiväisesti. Säikähdyssätkähtämisen jälkeen se sinkosi kainaloon, painautui vasten ja hengitti hetken todella nopeasti ja pinnallisesti. Sen sydän hakkasi vielä pari minuuttia sen jälkeen. Tässä vaiheessa päätös oli selvä, en mä tätä koiraa voi mennä luonnetestiin säikyttelemään. Ja vaikka maagisesti kaikki terveyskrempat paranisivat ja saataisiin todettua aukottomasti traumaperäisiksi (mitään tietoahan ei ole että sille mitään olisi käynyt, mutta kyllähän tuolla elämäntyylillä kaikenlaisia havereita sattuu helposti), ja vaikka mä miten tykkään tosta koirasta kuin hullu mannapuurosta niin jalostusmateriaalia se missään nimessä ei ole.

Karjiksilla luonnetesti on perinteisesti ollut melko arvostettu mittari luonteelle ja olen itsekin sitä oppinut arvostamaan. Ihan jo puhtaasti sen takia että niin moni koira joka on luonnetestin mukaan saanut hyvät pisteet, ovat olleet koiria joista olen testin ulkopuolella tykännyt kovasti. Pääsääntöisesti kaikki tuntemani päälle 200 pisteen koirat ovat olleen ihan uskomattoman hienoja koiria jollaisen ottaisin kotiini milloin vain. Tältä pohjalta minua toisaalta kaduttaa, ettei Rita todennäköisesti koskaan pääse niihin tilastoihin mukaan. Ja on sääli, ettei tähän karjiskantaan saada pientä Riittaliisamaustetta, koska sillä olisi myös paljon annettavaa.

Kuitenkin henkilökohtaisella tasolla olen aika helpottunut. Kun kyseessä on koira jonka jättäminen pois jalostuksesta ei ole vaikea valinta eikä vaikuta mitenkään kenenkään muun elämään, voin ihan huoletta nauttia Ritasta kaikkine puutteineen ilman että siitä tarvitsisi kenellekään selitellä.

Yksi asia jonka Mio mulle aikanaan opetti oli hyväksyminen. Silloin kun Mion sain, mulla oli kaunis ajatus siitä että sosiaalistan siitä kaikkien kaverin ja jos vaan työstän sitä tarpeeksi, se varmasti onnistuu. Kun Mio täytti vuoden, olin aikalailla paskana. Mio ei pitänyt toisista koirista, se yritti satunnaisesti lenkillä pureskella vastaantulevia ihmisiä ja no, ehkä tässä vaiheessa alkoi vihdoin lamppu syttyä päässä että ei jumalauta tää koira ei oo sitä mitä mä halusin.

Yksi syy, miksi toko on alusta pitäen ollut mulle tärkeää on se, että kaikki muu meni silloin niin päin helvettiä Mion kanssa. Toko oli ainoa paikka jossa sen kanssa sai onnistumisen kokemuksia ja hyvän yhteyden tunteen. Se auttoi niin paljon suhteen luomisessa että en todella tiedä miten siitä ensimmäisestä kaksivuotisesta olisi selvitty ilman sitä. Toko antoi toivoa. Mutta lopulta se arki Mion kanssa muuttui nautinnolliseksi vasta sitten, kun hyväksyin ettei siitä koskaan tule sellaista koiraa jonka halusin, ja että se silti voi olla ihan huippu koira. Ja niinhän se olikin. Kun lakkasin yrittämästä änkeä sitä sellaiseen muottiin mikä sille ei sopinut, loput yhteisestä matkastamme sujui pääasiassa kuin tanssi. Mitään en olisi siitä koirasta muuttanut.

Olen iloinen, että Ritan kanssa tätä asiaa ei tarvinnut enää käydä läpi. Katlahan aina on täyttänyt aikalailla kaikki toiveeni eikä se ole tuottanut pettämystä missään asiassa (suru terveyden menettämisestä toki asia erikseen), vaikka välillä onkin saanut repimään tukkaa päästä omalla kierolla päättäväisyydellään. Mutta Rita... jos olisin elätellyt siitä suuria kiiltäviä mielikuvia etukäteen, olisinko pystynyt nauttimaan siitä sellaisenaan niin paljon kun siitä olen nauttinut? Vaikea sanoa.

Toki toivoisin että se olisi rohkeampi, mutta vain sen itsensä puolesta. Tottakai koiran pelkoa on aina vaikeaa katsoa ja toivoisin että voisin suojata sitä kaikilta möröiltä niin ettei sen koskaan tarvitsisi mitään säikähtää. Mutta sellaista tunnetta sen kanssa ei koskaan ole ollut, että olisipa se mulle jotenkin erilainen koira. Että olisin itse onnellisempi, jos siinä olisi erilaiset ominaisuudet. Kyllähän mä välillä kiroan tuon koiran päätä hyvinkin kirjavasti, en kiellä yhtään.  Ihan samalla tavalla kun Katlaa kiroan saakelin juntturamuuliksi, ja sen toisiksi yleisin lempinimi on pullukkapaskiainen. Ja en tiedä miten monta kertaa uhkasin hirttää Mion munistaan lyhtypylvääseen kun se taas kerran oli sellainen kuin oli. Mutta ei se sitä tarkoita, että haluaisin niitä muuttaa. Ne nyt vaan ovat sellaiset kuin ovat. Vittupää-Mio, junttura-Katla ja hermoheikko-Riittaliisa - ihan kaikella rakkaudella. Ihan täydellisiä kaikki.

Kuva: Saila T.

Rauhoittavien eleiden vahvistaminen

Tänään oli melko mielenkiintoinen työpäivä, ja ajattelin jakaa muutamia pohdiskeluja siihen liittyen.

Tilannehan on se, että aika usein sekä kursseilla että yksityistunneilla harjoitellaan toisiin koiriin suhtautumiseen liittyviä harjoituksia, useimmiten ohituksia. Ja niitä on aavistuksen verran haastavaa treenata ilman sitä ohitettavaa koiraa. Eli tässä on ollut Katlalla työn sarkaa, toimiessaan ohitusharjoituskoirana.

Katlan tehtäviin on kuulunut häiriötön ohittaminen, eli ohitus jossa annan sille vapaat kädet mennä omaa rauhallista tahtiaan ilman käskyä (poislukien orientaatiovihje: "töihin"). Katla pelaa korttinsa hyvin ja tekee sellaisen ohituksen mitä toinen kaipaa: antaa tilaa, katsoo poispäin, nuuskii maata. Ihan sen mukaan, miten toinen koira siihen reagoi. Tässä olen ollut todella onnekas Katlan kanssa, se on ollut todella helppo ohjata töissä toimimaan oikein. Pääasiassa olen antanut sille vapaat kädet ja vaan vahvistanut niitä hyviä päätöksiä, mitä se on tehnyt eleidensä ja olemuksensa suhteen muiden koirien kanssa. Mitä nyt vanhalla iällä siitä on kuoriutunut oikein kunnon puumanainen ja jos ei ole tarkkana, se saattaa vähän vinkkailla joillekin rennommille uroksille lemmenlupauksia. Mutta kaikenkaikkiaan se on ollut todella luonnonlahjakkuus tässä. Lisäksi Katlan tehtäviin on kuulunut häiriökkäämpi ohitusmalli koirille jotka tarvitsevat lisähaasteita, eli useimmiten silloin pyydän sitä haukkumaan ohittaessaan tai liikkumaan nopeammin. Usein myös jos on mahdollista, nakkaan Katlan apuohjaajalle tekemään ohituksia, jotta pystyn itse helpommin ohjaamaan ohittavaa koirakkoa.

Raaka totuus on se, että mulla ei enää pitkään ole Katlaa apulaisena. Kipulääkettä palaa, linkutteluja tulee satunnaisesti, hihnassa kävely ei tee hyvää ja odotteluajat autossa käyvät joskus kinttuihin. Joten nyt vihdoin otin itseäni niskasta kiinni, kutsuin Killerin kentälle kuusi ohitusongelmaista koiraa ja pistin Riittaliisan testiin.

Kuvan ottanut Mad Graphicsin Mira - kiitos!

Pieni välihuomautus Riittaliisasta. Se ei ole luonnonlahjakkuus tällä saralla. Niinkun yhtään. Nada. Toisten koirien ohittaminen on sille haastavaa, ja useimmiten se vähän väistää tilannetta siihen että se tekee oikein jalkaankietoutumisseuraamista kun ei muuta oikein osaa. Oudosti käyttäytyvät koirat ovat vähän jännittäviä. Toisten huuteluista olisi kiva provosoitua. Mutta ei kentällä, koska siellä taas sitten ei ole mahdollista tehdä muuta kuin kiihtyä tokoilusta. Joten tässä oli tämän päivän pähkinä: miten saada Riittaliisa esittämään rauhoittavia eleitä ohitusongelmaisille koirille?

Noh, näin siinä sitten edettiin.

Ensimmäinen ohitettava koira aiheutti pään leviämisen sekä koiralle että omistajalle. Tässä pieni kiertoajelu pehmeän koiran päänsisukseen: Kentällä on afgaani. Afgaani on vinttikoira. Vinttikoira kerran puri pyllystä. Se tarkoittaa sitä, että Aivan Varmasti Kohta Riittaliisaa Purraan Pyllystä. Joten ensimmäinen kaksi minuuttia ei, sanotaanko nyt näin, enteillyt erityisen hyvää. Mutta pienen tenkkapoon jälkeen päästiin ihan vaan purkamaan jännitystä kävelyyn ja päästiin nakkaamaan pieneen pörheltävään otukseen parit ekat nampat, ja suunta oli siitä ylöspäin. Kuitenkin ensimmäinen harjoitus meni aikalailla kaaoksenhallintaan.

Jatkossa päästiinkin sitten pureutumaan siihen itse asiaan. Annoin Ritan aluksi tarjota seuraamista, kerta se sille on helppo hyvänmielentehtävä. Siitä ruvettiin pikkuhiljaa muovailemaan toimintaa oikeaan suuntaan. Harjoituksissa en käyttänyt palkkiovihjettä, koska en halunnut että Rita alkaa mekaanisesti tarjoamaan niitä toimintoja mitä haluan, vaan halusin vaan pikkuisen puskea käytöstä oikeaan suuntaan, jotta ne piuhat pääsisivät yhdistymään päässä oikealla tavalla, ja rauhoittavat eleet tulisivat vähän syvemmältä kuin vain tempputarjoiluvalikoimasta.

Rentoutumista rankan työpäivän jälkeen

Ensimmäinen muokkaus seuraamisen tarjontaan oli se, että tosiaan palkkavihje jäi pois, ja nami nakattiin maahan. Niin yksinkertainen pieni asia, ja niin monta hyvää pientä asiaa, jotka halusin napata talteen: matala pää, matala häntä, rento nuuskiminen, pehmeät silmät. Palkkailin namin maahan nakkaamisella muutamasta asiasta: silloin tällöin palkkasin uudelleen heti kun ensimmäinen nami oli syöty, mutta pää oli edelleen maan tasassa, jotta sain Ritaa irroteltua pikkaisen siitä seuraamisesta. Hetkittäin vahvistelin kontaktia minuun, koska edelleen toivon että vaikeassa tilanteessa se kuitenkin päättää ennemmin tarjota sitä seuraamista kuin kehittää mitään muuta jännää. Viimeinen palkkaamisen kriteeri oli pää alhaalla, häntä alhaalla ja pehmeillä silmillä toisen koiran tarkkailu, jotta Rita saa mahdollisuuden lukea mitä toisen koiran päässä oikein pyörii, ja tehdä päätöksiä sen pohjalta.

Syy miksi tämä oli mielestäni todella mielenkiintoista oli se, että olen nyt niin paljon tehnyt sellaisia tarkan tarkkoja vahvisteluja että saan todella teräväreunaisia toimintoja nappailtua kiinni koirilta. Palkkavihjeen ajoitusta on hinkkailtu sen tuhannessa eri harjoituksessa. Nyt kuitenkin tähän tilanteeseen en kokenut että sillä olisi mitään tilaa. En missään nimessä halunnut, että Rita alkaisi tarjoamaan toimintaa mua kohti. Kriteerit toiminnalle olivat niin ympäripyöreät ja ristiriitaiset siinä mielessä, että toivoin samassa harjoituksessa esiintyvän erilaisia asioita tasapainoisesti vuorotellen, että en mitenkään olisi pystynyt koiralle kertomaan, mitä halusin. Eli palkkavihje pois, palkat melko huomaamatta mupen naaman alle ja siitä pikkuhiljaa laveeraamaan oikeankaltaista toimintaa.

Olin itsekin yllättynyt, miten nopeasti Rita alkoi napata kiinni tilanteesta, ja todella tekemään itse itsenäisesti niitä hyviä päätöksi toisten koirien suhteen. Tämä oli ensimmäinen kerta kun näen että se todella työstää toisille koirille rauhallista kommunikointia. Aiemmin vaihteita on ollut kaksi: en huomaa tai täysillä päin. Nyt tuli oikein nättejä pään kääntelyitä, häntä pysyi alhaalla pidempään kuin mitä se ehkä koskaan on putkeen hereillä ollessaan häntääsä pitänyt, ja kontaktinotot toisiin koiriin olivat pääosin aika vienoja ja kohteliaita.

Toki se myös rasitti päänuppia. Parin koiran välein oli pidettävä tauko, jolloin Riittis pääsi tappamaan frisbeetä ja juoksemaan vähän höyryjä pois.

Olen kyllä Riittaliisasta ylpeä, miten hyvin se lopulta toimi. Ne oikeat käytösmallit alkoivat löytyä sen verran pienellä ohjauksella että hetkittäin epäilen jotenkin aliarvioineeni sen sosiaalisen älykkyyden. Olisiko se päätynyt samaan lopputulokseen ilman ohjaustakin? Mee ja tii. Näillä eväillä ainakin saatiin hyvä alku aikaiseksi.

Juuri oikea määrä karjakoiria. Maailman Paras Motti tuli lomailemaan tyttöjen iloksi. 

Tämän pohjalta jäin pohdiskelemaan tätä palkkavihjeetöntä toiminnan ohjaamista. Vetääkö palkkavihje joskus liikaa yli koiran luonnollisista toimintamalleista, jos ne eivät itsestään tulekaan pintaan? Rupeaako koira tarjoamaan vaan mekaanista pään alaspäin heiluttelua jos vahvistuksen tekee liian tarkasti palkkavihjein, vai tuleeko sieltä silti jossain vaiheessa esille ihan luonnolliset ja harkitut eleet ja kommunikoinnit? Vai onko kuitenkin niin että ainoa tapa saada luonnolliset eleet esille on rakentaa se oikeanlainen oppimistilanne ja ihan hiukkaisen vain tönäistä oikeaan suuntaan? Pitääkö joskus vaan maalata isolla pensselillä ja jättää yksityiskohdat koiran huoleksi?

Muistikuva ei ole dokumentti

Kenellekään tuskin tulee yllätyksenä jos sanon, että ihmiset luovat koko ajan maailmaa ympärilleen mielikuviensa ja muistojensa kautta. Tärkeää on kuitenkin pitää mielessä, että tiedostamalla tämän asian vaikutat siihen, minkälaiseksi elämäsi muodostuu. Mitkä asiat päätät muistaa?

Kun muistelen yliopistoaikojani ja sitä, mitä opettajankoulutus minulle opetti, ensimmäisenä mieleeni tulee aina yksi pitkän linjan opettajan viisaus, jonka hän meidän kanssamme jakoi. Tarkkoja sanamuotoja tietenkään en muista, mutta opetus (tai minun tulkintani siitä) meni jotakuinkin näin.

Jokaisessa luokkahuoneessa on aina ihmisiä, jotka eivät ole kiinnostuneita siitä mistä puhut. Jotkut nukkuvat, jotkut hälisevät omiaan tai häiritsevät tuntia ja jotkut eivät vain pysty keskittymään. Luokkahuoneessa on kuitenkin aina myös ihmisiä, jotka kiinnostuvat siitä mitä sanot ja keskittyvät, ja kuuntelevat, ja oppivat. Loppupeleissä kaikista tärkeintä urallesi on, kumpaa ryhmää muistelet enemmän tunnin loputtua: niitä jotka kuuntelivat, vai niitä jotka eivät kuunnelleet. 

Selkeyttääkseni huomautan, että kyseessä ei ollut ajatus siitä että ne jotka kuuntelevat ovat tärkeämpiä kuin ne, jotka eivät, tai että "parempiin" oppilaisiin pitäisi panostaa enemmän. Olen varma, että luennoitsija osasi esittää asiansa paremmin. Tärkeintä on se, lähdetkö tunnilta niin että koet onnistuneesi, vai niin että koet epäonnistuneesi. Jos tuijotat vain epäonnistumisiasi, miten tulet ikinä jaksamaan työssäsi?

Tottakai tämä sama asia pätee koiraharrastukseen ihan yhtälailla kuin mihin tahansa muuhun asiaan. Jokaisessa treenissä on hyvää ja huonoa. Jotkut ihmiset muistelevat vain niitä huonoja puolia ja jäävät useimmiten siihen mielikuvaan että treeni meni huonosti. Toiset muistelevat vain hyviä asioita, ja ajattelivat treenin menneen hyvin. Itse kallistun enemmän jälkimmäiseen porukkaan. Innostun niin helposti onnistumisista, että niistä jää voimakas mielikuva. Ne asiat, jotka menevät huonosti, tulee usein otettua vaan sellaisina pieninä nippeleinä, että treenataas tätä lisää. Toki sellaiset ongelmat jotka seuraavat mukana vuosia harrastuksen aikana ottavat päähän aina enemmän ja enemmän, mutta niillekään ei tarvitse antaa valtaa. Mitä epävarmempi olen siitä, että saan jonkun ongelman korjattua, sitä enempi sitä jään vellomaan. Jolloin tärkeää on muistaa iloita niistä onnistumisista kerta toisensa jälkeen niistä epäonnistumisista huolimatta. Koska muuten jossain vaiheessa huomaat näkeväsi vain ne virheet ja ongelmat, ja kadottaneesi treenaamisen ilon.

Se syy, miksi halusin tuoda tämän asian esille on se, että haluan kannustaa ihmisiä treenin purkuun. Kannattaa kokeilla varata treeniin sen verran aikaa, että hetkeksi pystyy treenikaverin kanssa pysähtymään juttelemaan (useimmiten grilliruoan ääreen) treenin jälkeen siitä, mitä siellä tapahtui. Nostaa esille niitä hyviä puolia sekä niitä kehittymisen paikkoja niin, että omaa mielikuvanmuodostustaan voi ohjata oikeaan suuntaan. Oliko se harjoitus oikeasti niin huono kuin miltä se tuntui? Oliko koesuoritus todella surkea, vaikka se saattoi paikan päällä tuntua siltä? Joskus tekee hyvää tarkastella suoritusta myös ulkopuolelta, ja siinä auttaa paljon jos on joku, jonka kanssa käydä läpi huomioita ja pyytää palautetta.

This is how I sing

I’ve never been talented in any arts. I can’t draw. I have very poor coordination and I’ve never had the guts you need to dance. Let alone sing. I have very little musical talent and I’m not comfortable singing in front of other people. I’ve always wanted to, though. Every time I see a talented performance, I can’t just enjoy it: I get frustrated for not being able to do that myself. I’ve tried picking up some of these arts and develop myself in them, but very soon I’m just back where I started. 

But not with dog sports. Not that I’m hugely talented in them either, it’s just that when I see a brilliant dog sport performance, it’s a different kind of frustration I feel: I’m frustrated that I can’t do the same with my dog. Yet.

Recently, I went to a brilliant concert, and like all brilliant concerts it got me hyped up and full of energy. You know that two hours after a great show when you probably could fly just out of an overdose of inspiration? Now, I’m fully aware that the next thing I’m going to write will quite possibly make me the most boring person in the known history of humankind, but well – that probably won’t come as a big surprise to anyone who knows me. In that post-concert hype I just wanted a dog, a ball and some treats and to just go train some obedience. There, I said it. Also – I’ve never been a big fan of alcohol, but every time I’ve been drunk-ish, I’ve just wanted to go get my dogs and train. And usually have, too.  Every time I’ve been strongly inspired one way or another, my thoughts turn to dog sports. 

At some point I stopped to reflect what this tells about me as a person. Well, to say the least it’s a giveaway that I _might_ be a bit over-attached to this sport and dog sports in general. But maybe not just that. It could be that this has at last become my personal creative outlet. This is my art. Probably just because I’m not good at much anything else. Or maybe every sport that you grow very fond of and give a lot of your time becomes an art form for you sooner or later.  But I’m pretty sure that even if I tried, this wouldn’t change. The connection in my head between inspiration, energy, creativity and dog sports is so spontaneous, I don’t think there’s any other option but to embrace it. 

So, here I am: a very unartistic person, doing a dog sport (obedience: my first and greatest love of them all) that’s as uncreative as it can possibly get. And still, that’s my own personal dance, and the song I sing.

Koira on koiraharrastuksen väline

Koiran välineellistäminen on puhuttanut ihmisiä niin pitkään kuin vain muistan. Koiraharrastusvuosia on karttunut jo jokunen taakse, ja edelleen asia mietityttää paljon. Onko koira väline?

Minun on pakko vastata, että on. Kyllä se vaan on. Silloin kun koiraharrastuslajeja ihan todella harrastaa, eikä vain viihdytä koiraansa käymällä joskus kentällä, koira on pakostikin väline. Ajattelen koiriani kaiken muun ohella harrastuskoirina, eli mun harrastusvälineinäni. Mistä sen tiedän? Jos sellainen tilanne tulisi eteen, että kummankaan koirani kanssa en pystyisi mitään lajia harrastamaan, mulle tulisi pirun kova kiire saada itselleni pentu treenikaveriksi. Koira on väline siinä mielessä, että ilman koiraa sä et pysty niitä lajeja harrastamaan.

Koira on minulle väline myös siinä mielessä, että sen elämään vaikuttaa hyvin paljon se, miten me treenaamme. Koiran ruoka riippuu treenaamisesta niin, että ajoitan sen treenejä ajatellen ja isoin osa ruoasta tulee aina treenistä. Sen liikuttaminen ajoittuu treenien mukaan. Koiran vuorokausirytmi aikalailla pyörii treenien mukaan. Mitä koira tästä tuumii? Arvelempa että sen mielestä se ruoan saaminen, lenkkeily ja kaikki muu oheistoiminta on ihan yhtä mukavaa, oli ne mun päässäni suunniteltu treenien mukaan vai ei.

Syy miksi en osaa ajatella koiran välineellistämistä tällä tavalla huonona on se, että isoin osa harrastuskoiran huollosta ja hoidosta pyörii koiran onnellisena pitämisen ympärillä. Koira joka ei voi hyvin ei ole hyvä harrastuskoira. Harrastuskoira tarvitsee vapaapäiviä, lihashuoltoa, stressinpoistoa, laadukasta ruokaa ja hyvää fyysistä kuntoa. Sen takia olen pääasiassa huoleton koirien välineellistämisestä: siinä koiralla ja ohjaajalla on useimmiten win-win -tilanne.

En halua missään nimessä väittää, että harrastuskoirien omistajat huolehtisivat kategorisesti paremmin koiristaan, koska ns. kotikoiran omistaminen ja tarkka huolenpito eivät missään nimessä rajaa toisiaan pois. Itse ajattelen asiaa niin päin: olen todella tyytyväinen siihen, miten tarkkoja tuntemissani harrastuspiireissä ollaan koiran hyvinvoinnista, miten paljon niiden huoltamiseen käytetään vaivaa ja rahaa, ja kuinka ihmiset todella näkevät paljon vaivaa hankkiakseen tietoa siitä, miten (harrastus)koiraa parhaiten hoidetaan ja pidetään hyvässä kunnossa. Joskus tuntuu että pelkästään koiran hoitaminen on harrastus itsessään.

Kolikon toinen puoli on tietysti koirat, joista luovutaan ominaisuuksien puutteiden takia. Juttelimme tästä siskoni ja ystäväni kanssa muutama päivä takaperin, ja melko pysäyttävä ajatus heitettiin esille: jos koiramme olisi laitettu eteenpäin harrastusominaisuuksien puutteiden takia, montako koiraa meidän koirahistoriastamme meillä olisi?

Mulla ei olisi yhtään.

Ensimmäisillä kahdella koirallani terveys rajoitti harrastusuraa rankalla kädellä, ja sanotaanko että jos nyt en kauhulla odota tulevaisuutta niin silti Ritan mystiset oireilut eivät ole ihan lupaavin mahdollinen lähtötilanne nuorella koiralla, ja tähän mennessä se on rajannut lajivalikoimasta pois jo tavoitteellisen agilityn.

Pitkästä aikaa jouduin jättämään koirani yön yli hoitoon viime perjantaina. Ihana treenikaverini otti ne mökkilomalle uimaan, leikkimään ja lenkkeilemään. Vaikka tiedän että ne pärjäävät vallan mainiosti ja nauttivat olostaan, ihan jo pienikin ero ottaa enemmän koville kuin mitä kehtaa edes itselleen myöntää. Asiaan ei auta yhtään se, että molemmille koirille tulee hirmuinen kiire päästä perääni kun yritän ne jättää hoitoon. Molemmat vielä yrittivät karata auton perään senkin jälkeen kun olin ne kaverini hoivaan jättänyt. Takaisin reissulta palatessani se pentumainen ilo oli jotain hyvin sydäntä lämmittävää. Vaikka tiedän että niillä on ollut varmaan kesän mukavin viikonloppu mökillä ja että jos ne uuteen kotiin menisivät, niillä potkisi varmasti hirvittävän mukavasti - en ole ihan niin varma itsestäni. Miten vaikeaa olisi henkisesti irrottautua noista koirista? Mikä olisi sen arvoista, että lähtisin sitä kokeilemaan?

Jotkut ohjaajat kokevat että paras ratkaisu koiralle ja ihmiselle on pistää pillit pussiin ja koira maailmalle ominaisuuksien puutteiden takia - ja jos ohjaaja kokee niin, en koe että siinä on kenelläkään asiaan mitään järpättämistä. Luopuminen ei läheskään aina ole huonoin mahdollinen vaihtoehto koiralle. Toisille ohjaajille taas sitten minkään valtakunnan esineellistäminen ja välineellistäminen ei vie siihen pisteeseen, että terveyden tai pääkopan takia sopimattomasta koirasta kykenisi luopumaan pelkästään harrastusten takia. Se on taas yksi surunsävytteinen kappale koiraharrastuksen soundtrackissä: ohjaajat, joiden rakas harrastus loppuu liian moneen rikkinäiseen koiraan.

Koira on väline silloin kun sen kanssa harrastetaan tavoitteellisesti. Silti koiran välineellistäminen ei isossa osassa tapauksista aiheuta koiralle minkäänlaista haittaa tai harmia, lähes päin vastoin. Koira on tärkeä, rakas, ehdoitta arvokas ja upea eläin. Lisäksi se on väline, joka koiraharrastajalla on vaan pakko olla, eikä se voi olla vaikuttamatta siihen, minkälainen suhde koiraan kehittyy.

Saisiko olla kalaa vai onki?

Saas nähdä, tuleeko tästä blogipostaus siitä kuinka Elli eksyy kielikuvien maailmaan. Eli koirankoulutusta kalastuskielikuvin, olkaat vaan hyvät.

Eri oppimisen vaiheisiin tarvitaan erilaisia asioita. Kuten vaikka silloin, kun lähdet kokeilemaan uutta koiraharrastuslajia. Et tiedä lajista mitään, mutta haluat tietää että mitä se laji pitää sisällään. Joillekin tämä tutustumisvaihe kestää pari tuntia, joillekin pari kurssia. Vasta sitten päätetään, miten sen harrastuksen arvottaa omassa elämässään, onko prioriteettinä oppiminen ja kasvu ihmisenä ja ohjaajana, vai onko se vaan jotain, mitä satut tekemään elämässäsi silloin tällöin. Tässä vaiheessa olevat tai tällä tavalla johonkin lajiin suhtautuvat ihmiset niinsanotusti haluavat vain kalaa: he käyvät nykäisemässä kalastajan hihasta että saisikos tuota sun kalaasi maistaa, se tuoksuu niin hyvältä. Jotkut tykkäävät maistella pidemmän ajan, toisille se ei riitä.

Sitten taas päästään vaiheeseen, jossa oppimisen kaaressasi päästään siihen vaiheeseen että haluat kehittyä. Alat kerätä tietoa ja tiedostaa asioita joita teet ja joita sinulle ohjataan. Olet kriittisempi sekä omaa toimintaasi että toisten toimintaa kohtaan - ja tätä ei pidä ajatella negatiivisena asiana. Kriittisyys tehostaa oppimista ja auttaa priorisoimaan oppimiseen liittyviä asioita. Tässä vaiheessa haluat toimia itsenäisemmin: haluat pystyä toimimaan ilman ohjausta ja tukea ja kokeilemaan omin päin asioita. Heittäytyäkseni hetkeksi kalastuskielikuvista puutarhanhoitokielikuviin: haluaa kokea ne multaiset kädet.

Takaisin kalastuskielikuviin. Kun koet näin, olet mato-onkivaiheessa. Jos sinulle tässä vaiheessa sanottaisiin että meet ostamaan sen kaupan hienoimman vavan ja käytät kaikki kesälomasi muuten sitten ajelemalla Norjaan ja takaisin hyvien kalavesien perässä, nauraisit paskaisesti ja kävelisit päätäsi pyöritellen takaisin kalatiskille. Mutta mites olisi mato-ongella käynti? Voisit käydä kokeilemassa, miltä se tuntuu kun kala nappaa koukkuun kiinni, pystyisit aika pienellä opastuksella toimimaan itsenäisesti ja kalavedetkin löytyvät jo vähän lähempää.

Kun olet useammat ruoat tehnyt kaloista jotka omilla pienillä käsilläsi olet vedestä narrannut, alkaa se nälkä kasvaa. Tiedät mitä haluat tehdä, ja haluat tehdä sen tehokkaammin. Huomaat, että kalastaminen on niin paljon enemmän kuin vain sitä kalan saamista ja syömistä: se on jotain mistä saat iloa, energiaa ja onnistumisen kokemuksia. Joskus toki on tylsää ja ärsyttävää ja rahaa palaa ja onkikin menee joskus rikki, mutta kala se vaan edelleen maistuu hyvältä ja mieli vetää veden ääreen.

Tällä tarinoinnilla pohjustelen sitä, että on ihan ok haluta ja vaatia erilaisia asioita eri vaiheessa harrastusta. Joskus haluan kalaa, jos en vielä tunne lajia tarpeeksi hyvin. Haluan maistiaisen, jotakin mitä voin vaan kerran tehdä ilman että haluaisin sitä itsenäisesti jatkaa. Tällaisia lajeja minulla on ollut esimerkiksi verijälki (tiedän että saattaisin siitäkin innostua jonain päivänä, mutta tällä hetkellä veto lajia kohtaan on noin nolla) ja koiratanssi (pistäpä tokoihminen tanssahtelemaan). Ne menevät kategoriaan: kiva kokeilla kerran tai pari.

Useimmiten kuitenkin koulutuksessa tiedän jo, mitä haluan, ja useimmiten se on se tieto, mistä ja miten sitä kalaa saa eniten ja nopeiten ja ... okei okei tunnustan, en tiedä mitään kalastuksesta. Sellaisia asioita, joita kalastamiseen intohimoisesti suhtautuvat ihmiset yleensä haluavat tietää. Kun on jo se tieto, mitä on tarkoitus tehdä, alkaa kysellä erilaisia kysymyksiä ja haluta erilaisia asioita. Ja kun tiedät mitä haluat tietää, tiedät miten sen tiedon saa.

Pointti? Jos haluat että joku näyttää miten virvelöidään, älä tyydy pakasteseitiin. Jos haluat edistyä jossakin lajissa, kysele paljon kysymyksiä joihin kuuluvat sanat "miten" ja "miksi" ja "mitä seuraavaksi".