Minustako high performance -treenaaja? Osa 6: Treenaa silloinkin kun ei huvittaisi

                               Tämä teksti on se, jota tästä kirjoitussarjasta mietin pisimpään. Kyselin ihmisiltä heidän tuntemuksiaan ja näkemyksiään ja joiltain osin ne olivat kanssani eriäviä. Että harrastuksen tulee olla energian lähde eikä riippakivi, hieman mukaillen lainaten. Mutta tarkoittaako se sitä, että treenaamaan lähteminen on täysin riippuvainen siitä, että ohjaajalla on hyvä fiilis treenaamaan lähdöstä? Mielestäni ei.

Kun aloitin koiraharrastusta, pari ensimmäistä vuotta meni sellaisessa innostuksen hattarassa, kun lajin treenaamiseen oli niin pahasti koukussa että luennoilla oli vaikeaa keskittyä aiheeseen kun treenipäiväkirja poltteli repussa ja laski tunteja, milloin pääsee kotiin ja treenaamaan koirien kanssa.

Se koukutus loppui koirien sairastelun alkaessa, eikä harrastaminen ole sen jälkeen ollut koskaan samanlaista, enkä usko sen koskaan enää olevankaan. Tällä hetkellä olen hyvin onnellinen siitä että minulla on yksi pääasiassa oireeton harrastuskoira, ja osaan arvostaa jokaista treeniä sen koiran kanssa. Mutta koska täysin oireettomaksi sitä ei voi tituleerata, jokaista treenipäivää varjostaa se pieni synkkä pilvi joka muistuttelee säännöllisesti, että tämäkään onni ei välttämättä ole pitkäaikaista. Ja se pieni pilvi tekee sen, että vaikka treenaaminen on parhaita asioita elämässäni, samanlaista jatkuvaa euforista pöllyä se ei enää ole.

En suostu siihen, että omat mielentilani saisivat vaikuttaa siihen, treenaanko koirieni kanssa vai en. Enkä siihen että väsymys tai ärtymys tai huono fiilis tulisivat esteeksi treenille. Ainoa este treenaamiselle jonka suostun hyväksymään on koirien tai minun terveyden pettäminen ja ennen kuin se tapahtuu, pidän kiinni niistä asioista joihin pystyn vaikuttamaan: en voi aina vaikuttaa vallitseviin olosuhteisiin, mutta voin vaikuttaa siihen, miten niihin reagoin.

Mikäli treeneihin lähdön prosessi alkaa aina itsetutkiskelulla sen suhteen, että huvittaakos minua nyt tänään lähteä treenaamaan vai olisiko nyt tänään kivempaa maata sohvalla ja nukkua päikkärit, voi hyvinkin olla mahdollista ettei itsestään saa irti niin paljon treenien suhteen kun oikeastaan haluaisi saada. Silloin olisi hyvä hetki käydä pieni keskustelu itsensä kanssa siinä asiassa, että kannattaako jäädä itse itsensä uhriksi jonkun niin pienen asian kuin mukavuudenhalun takia. Mikäli jokaista treenikertaa ei edellä suuri ilon ja odotuksen ilotulitus, se ei tarkoita sitä että olisi treenaajana jotenkin rikki tai hyödytön, niin kauan kun sitä omaa treenaamistaan tai treenaamattomuuttaan ei sido niihin tunteisiin.

Mikäli treenaaminen itsessään tuottaa huonoja fiiliksiä, silloin voi olla aika ottaa pieni time out ja miettiä asiat läpi rauhassa uudelleen.

Itse koen pääseväni helpolla. Riittää että saan mukavuudenhaluiset luuni raahattua kentän puolelle, koirat hoitavat loput. Niillä ei tunnu olevan sellaista vaihtoehtoa päässään, että ei huvita treenata. Ja jos joku asia vielä ainakin toistaiseksi on helppoa, on antaa sen tarttua itseensä.

Minustako high performance -treenaaja? Osa 5: Poistu mukavuusalueelta.

Tämän blogipostauksen nimi olisi voinut hyvin olla: kun Elli kohtasi kanat - traaginen tosielämän tarina. Tai no, ei välttämättä traaginen mutta aavistuksen verran traumatisoiva.

Eli otettakoon tähän pohjalle pieni tarinantynkä siitä, kuinka mukavuusalueelta voi joutua poistumaan vähän yllättävilläkin tavoilla.

Kanakurssi - ihan mahtavaa settiä. Tiukkaa teoriaa ja kuka nyt ei tarvitsisi ajoitusten tarkentamista. Paljon hands on - työskentelyä ja selkeä treenin rakenne.

Mutta ne kanat - voi hyvä luoja. Kanojen käsittelyyn annettiin hyvät ohjeet ja ihan loistavan hyvin menikin aluksi. Mitä nyt toinen kana aina häkkiin vietäessä yritti raadella toisen käteni. Aluksi jopa ihan tykkäsin noista höyhenpeitteisistä omituisista pikkudinosauruksista.

Noh. Opetettiin kanoille erottamaan kolmen samantyyppisen vaihtoehdon joukosta joko keltainen väri tai kolmion muoto. Loisto homma, kivaa puuhaa. Sen jälkeen otimme oikean vaihtoehdon pois katsoaksemme, että kanalla on varmasti homma hanskassa eikä se lähde arpomaan niitä muita vaihtoehtoja oikean poissaollessa. Ja kirsikkana kakun päälle, opetettiin käytös jolla kana saa sen oikean vaihtoehdon takaisin.

Valitsin molemmille katsekontaktin. Ja koska tokoihmisen sieluni pääsi puuttumaan asiaan, halusin vielä päästä vahvistamaan sellaista katsekontaktia, joka oli otettu sievästi pää korkealla minua kohti. En tiedä oliko tämä ensimmäinen virhe, koska "katso minuun pää korkealla" taisi jossain vaiheessa hieman lipsahtaa siihen että "pidä pää mahdollisimman korkealla minuun päin", ja siitä ei seurannut hyvää.

Kaikki meni hyvin ennen kuin tein kriittisellä hetkellä ajoitusvirheen. Olin palkkaamassa kanaa keltaisen lapun nokkaisusta ja tarkoitukseni oli napata lappu itselleni samalla kun kana syö. Mutta niinhän siinä kävi, että kana ehtikin kääntyä jo takaisin ja huomasi kun varastin sen rakastetun keltaisen lapun kätöseeni. Hetken aikaa se siinä otti nättiä korkeaa katsekontaktia - kunnes päätti hypätä olkapäälleni vaatimaan palkkionsa.

Jos jossain kohtaa eläinten koulutuksessa olen ollut epämukavuusalueella, niin se on siinä vaiheessa kun kyyristelen suojaten käsillä päätäni ja kuulen vaan vittuuntunutta kaakatusta ja työtoverini hirnuvaa naurua ja siipien viuhontaa korvani juuressa. Olen melko varma että Hitchcockilla on ollut joskus lapsuudessaan vastaavanlainen kokemus. Lopulta totesin erävoiton ja nakkasin palkkakupin pöydälle saadakseni tuon otuksen pois kimpustani. Joka tietenkin tarkoittaa sitä, että sopivan tilanteen tultua se teki saman vielä uudelleen. Eli kyllä, onnistuin opettamaan kanani hyökkäämään kimppuuni.

Saatiin tämä käytös hillittyä palkan suunnalla, eli jatkossa kanaseni sai keltaisen lappunsa takaisin niin kauaksi minusta kuin vaan pystyin ja kykenin lapun itsestäni heivaamaan. Mitä nyt jokunen satunnainen hihaanpuru saatiin kokea senkin jälkeen.

Se, mitä todella oikeasti ihmettelen, on se miten onnistuin opettamaan TOISENKIN kanani hyökkäämään kimppuuni tismalleen samassa kohtaa. Tämä kana ei onneksi hyppinyt päälleni, vaan ainoastaan päätti että paras keino saada valkoinen kolmio takaisin pöytään on päättäväisesti ja systemaattisesti tulla nokkimaan minua käteen. Koulutusviikonloppu huipentui siihen, että kaikki muodot olivat pöydässä, mutta kanani ei jostain syystä huomannut vähän kauemmas lennähtänyttä kolmiolappua pöydällä, vaan siirtyi suoraan minun pahoinpitelyyni.

Noh, voinemme siirtyä näistä koulutuksellisista menestystarinoista itse aiheeseen: mukavuusalue.

Mukavuusalue ja siitä poistuminen on varmasti kaikille tuttu juttu - eri asia on, pystyykö tätä ajatusta toteuttamaan.

Eilen ajellessani takaisin kotiin päin viikonlopun riennoista pistin uusintakierrokselle Daniel Coylen the Little Book of Talentin. Daniel kuvailee mukavuusalueelta poistumista loistavasti: "Find your sweet spot". Eli ennen kuin aloitat harjoituksen, mieti jo etukäteen, missä menee osaamisesi raja: minkä asian vielä osaat, mutta mistä et pääse eteenpäin. Sen jälkeen kuvittele, mitä sen jälkeen tulee: mitä et vielä osaa tai pysty tekemään. Ja kurota siihen. Se on sinun sweet spottisi. Jokin jota pystyt juuri ja juuri sormenpäälläsi hipaisemaan, kun oikein kurottelet. Tällä alueella työskennellessäsi normaaleja tunteita ovat turhautuminen ja ärtymys ja pinnistely.

Seuraavan kerran kun löydät sweet spottisi ja mietit, pitäisikö helpottaa harjoitusta että se olisi itsellesi mukavampi tapa treenata, voit aina lohduttautua tällä:

Ainakaan sinulla ei ole vittuuntunutta kanaa hyppimässä päälläsi.